Arkista rullaamista raitilla

Tämä elämän (ja kauhun) tasapainossa keikkuminen heitti nyt työt just sopivasti hiljaisemmalle, kun olemme muuttamassa täältä pois. Teoriassa meillä on siis ainakin vähän enemmän aikaa siivota, pakata, etsiä muuttofirmoja, maksaa eri asioita useampaan suuntaan ja täytellä papereita. Siippa on nyt tosin sopivasti toista viikkoa töissä Filippiineillä ja mä olen löytänyt tässä ihan uuden ulottuvuuden olemiseeni hänen vielä poissa ollessaan. Normaalisti miehen reissut ovat päivisin menneet mun osalta niin, että olen ollut töissä siihen saakka, kunnes lapset ovat päässeet koulusta ja sitten sitä onkin menty yhdessä siihen saakka, kunnes lamput sammuvat. Tämä kerta on ollut monin tavoin erilainen, myös siten, että mulla oli ekan viikon seuraa Suomesta. Mutta erityisesti työrintamalla on nyt niin vähän asiakkaita, että mulla on ollut jopa päiviä, jotka ovat kokonaan tyhjiä.

Niinpä mä olen ollut välillä aivan vapaana ja ajellut ympäri Konan kylänraittia meidän syntisellä katumaasturilla ja kuunnellut luukut auki joko Stevie Wonderia tai Bruno Marsia. Siis vain jompaakumpaa ja koska kukaan ei ole vieressä käskemässä, niin samoja biisejä toistolla. Laulanut lujaa ja pitänyt ratin takana yhden naisen discoa. Aina välillä tuli sellainen olo, että mihin ihmeeseen mä olen jättänyt lapset, että nyt ne on jossain ojassa kuivumassa helteessä. Mutta ei, siellähän ne, koulussa, ja minä vaan jollain aivan luvattomalla, omalla vapaalla. Tänään kohti keskustaa ajellessa kolmen valtavan kalkkunan jengi tukki ajotien. Kaksi kulki ylhäisesti kadun yli, kun yksi jäi räyhäämään maasturille sen nokan eteen. Mun taakse alkoi kerääntyä jonoa, kun kalkkunakeisari karjui päin etupuskuria. Jouduin ohittamaan kiukkupussin yli keltaisten sulkuviivojen.

Kaikkea en todellakaan osaa, mutta relata kyllä ihan kohtuullisen hyvin. Paitsi puolison mielestä, mutta häneen nyt ei voi kukaan normaali-ihminen itseään verratakaan. Noin muuten pystyn kyllä istumaan ihan tyytyväisenä vaikka pyykkivuoren päällä ilman tunnontuskia siitä, kun on hommat kesken. Niinpä aion huomenna teeskennellä, etten ole tässä nyt muuttamassa minnekään ja mennä aamukasin oppilastapaamisen jälkeen rannalle yksin. Ja siis jotenkin olikin tässä aika kamala huomata, että pian kaksi vuotta täällä rantailleena, en ole vielä kertaakaan käynyt rannalla ilman seuraa. Ei se nyt lauantaisin kyllä mitenkään toivottua ole ollutkaan. Että menkää te kaikki muut tuonne niin minä menenkin itsekseni tänne. Ei, kyllä se viikonloppuisin on sipsit porukalla syötävä, mutta näin aivan tavallisena perjantaina on viimeistäänkin aika mennä polskimaan ilman kavereita. En ota edes kirjaa mukaan. Tai ehkä otan, koska Crucial Conversations on niin hyvä.

Päätin myös, etten aio saada tässä lähiaikoina nyt sen kummemmin mitään aikaan. Tiedättekö sen aikaan saamisen ansan? Että mukamas pitäisi koko ajan tuottaa jotain, koska eihän sitä muuten jää elämästä mitään jälkeä kellekään, pelkästä olemisesta. Olen noin muuten viime viikkoina aamuisin opiskellut ja kirjoitellut, tämän reissunsa aikana en kumpaakaan. Netflixiä olen katsellut silloin, kun on ollut sellainen hetki. Eli ehkä kahdesti ja silloinkin jotain, minkä osaan jo melkein ulkoa. Äitienpäivänä lapset olivat mahdottoman mukavia oikein yrittämällä ja tekivät mulle piirustuksia, tunnustivat rakkauttaan ja antoivat vaihtoehtoja hengessä pelataanko Unoa vai Afrikan tähteä. Uimassakin käytiin ja päivä oli kaikessa uneliaisuudessaan oikein hyvä. Omalle äidilleni lähetin lahjaksi kirjan iBooksissa, omalta tyttäreltäni sain rasian rusinoita.

Noin ylipäätään mä olen aivan liian rauhallinen siihen nähden, että tässä tehdään taas muuttoa maailman toiselle laidalle. Ihan niissä määrin, että olen itsekin epäluuloinen. Mun pää yrittää väkisin työntää mua jo Perthiin eikä meinaa millään muistaa, että siinä välissä ollaan myös kuukausi Filippiineillä. Surra en vielä osaa, paitsi silloin, kun alan aivan yllättäen yksikseni itkeä. Ei kai kukaan osaa mitään surutyötä kuin työnään tehdä, kulkekoon omalla painollaan miten kulkee. Mutta on tässä sitäkin edessä. Surutyötä. Ei uskoisi kyllä niinä hetkinä, kun Bruno soi.