3rd Culture Kids, juurettomat

Kolmannen kulttuurin lapset, eli lapset, jotka kasvavat suurimman osan lapsuuttaan muualla kuin vanhempiensa kotimaassa tai siinä maassa, joka passin mukaan on heidän kotimaansa, ovat nykyään paremmin ymmärretty ryhmä kuin aiemmin. Osa näistä lapsista kokee lapsuudessaan vielä useampia muuttoja ja tästä näkökulmasta mä nyt itse asiaa lähestynkin, meidän toisen, kansainvälisen muuton lähestyessä. Meillä ei määritelmän mukaan ihan vielä kasva 3rd Culture Kidsejä, mutta jos saamme Australiaan kahden vuoden viisumit ja sinne ainakin siksi ajaksi jäämme, on Kuopus siinä vaiheessa ollut elämästään jo puolet ulkomailla, Esikoinenkin kaksi kolmasosaa. Ja siinä vaiheessa molemmilla ensimmäinen osa elämästä on eletty Suomessa, seuraava Havaijilla ja vielä yksi Australiassa. Siinä voi jo lapsikin vähän aikaa miettiä, että mistä mahtaa olla kotoisin, tämä kolmannen kulttuurin lapsi.

Näistä ulkomailla kasvaneista lapsista kirjoitetaan onneksi nykyään enemmän, vähän niin kuin kaikesta muustakin. Erilaisia artikkeleja lueskellessani löysin myös terapiapalveluja juuri tälle tietylle ryhmälle sekä listoja, miksi ulkomailla kasvamisen positiiviset puolet peittoavat negatiiviset mennen tullen. Jokaiselle jotakin. Näissä lukemissani teksteissä vanhempia ohjattiin antamaan aikaa surulle ja kysymyksille ja sille, ettei oleteta lasten vain hiljaa hyväksyvän sitä, mitä edessä on. Kaikesta ei tule yrittää tehdä iloista ja yritys keskittyä positiiviseen voi tulla vastaan myöhemmin padottuina tunteina, joita ei koskaan saanut kotona ilmaista. Yhtenä käytännön vinkkinä sanottiin myös, että lapsille kannattaa pitää lähteissä kunnon läksiäiset ja auttaa heitä sanomaan hyvästit: hyvin suljettu ovi takana auttaa avaamaan uusia edessä. Ja tietysti, kuten kaikessa muussakin, jokainen perhe on erilainen ja lapset yksilöitä, että mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi naapurille. Näinhän se aina tuppaa kaiken kanssa menemään.

Mä en osaa oman kokemukseni valossa samaistua omiin lapsiini. Kasvoin landella, vaikkakin kutakuinkin pääkaupunkiseudulla, samassa talossa kaksivuotiaasta teiniksi. Kävin samojen ystävien kanssa koulua ekasta lukioon, kävimme samat tanssikoulut, musaluokat, kerhot ja teinimenot. En silti koe, että juureni olisivat mitenkään syvällä tämän kyseisen kylän maaperässä; ennemmin olen aina juurtunut ihmisiin (ja me olemmekin edelleen ystäviä näiden kyseisten kylän kasvattien kanssa), en vielä ainakaan kovin tiukasti paikkoihin. Ainoana poikkeuksena on meidän kesämökki, jonne mennessä mun mieli asettuu aina välittömästi niin rauhallisiin maisemiin, että kaipaan sinne maailmalta varmaan aina ja tulen siellä käymään Suomessa ollessa niin paljon kuin mahdollista. Etelä-Karjalaan siis kotimaassa kaipaan, jos jonnekin.

Näyttökuva 2019-4-3 kello 8.37.13

Mä en halua enää Perthin jälkeen muuttaa muualle kuin sitten korkeintaan takaisin Suomeen, mikä sekin tulisi taas olemaan meille kaikille yksi iso kriisi, koska mikään muu ei ole muuttunut kuin me neljä tosi paljon. Lapsilla siis varmasti on edessä nämä kysymykset, että mihin he kuuluvat ja kulttuurisesti istuvat ja mistä tulevat ja missä on koti. Suomi on meille kaikille rakas ja kulttuuri monin tavoin oma, mutta silti osittain vieras, koska omaan itseen on tarttunut huomaamatta materiaalia maailman toisilta laidoilta. Lapsen on tällaista vaikeampi käsittää ja laittaa sanoiksi, että miten joku tuttu voi tuntua osittain myös niin kummalliselta ja miksi uudessakaan maassa asuessa ei välttämättä tunne kuuluvansa täysin joukkoon – onhan kotoisin muualta. Tässä vaiheessa muuttoa molemmat ovat onneksi kohtuullisen innoissaan uudesta, vaikka varmistelevat jo, että pidetäänhän sitten yhteyttä kavereihin täällä tai ainakin nähdään niitä edes kerran vuodessa. Toivottavasti onnistuu. Aika pieniäkin ovat 6- ja 8-vuotiaat vielä, mikä osaltaan helpottaa vähän kaikkea.

Kansainvälisen koulun käyminen usein jeesaa muuttajia, sillä näissä kouluissa on yleensä paremmat edellytykset auttaa lapsia sopeutumisessa kuin kouluissa, joissa normaalisti kukaan ei muuta ikinä minnekään. Myös näitä kouluja käyvät lapset ymmärtävät toisiaan lähtökohtaisesti paremmin kuin sellaiset lapset, jotka ovat olleet koko elämänsä aloillaan. Meidän lapsilla tulee Australiassakin olemaan ympärillään kavereita, jotka ovat kokeneet muuttoja ja maailmoja kuten he, eivätkä siten tule olemaan Havaijin-kokemuksensa kanssa mitenkään ihmeellisiä tai erilaisia. Niinpä meidän saareutuneet vekarat voivat puhua vapaammin näistä vuosistaan pelkäämättä leimautumista tai sitä vanhaa laulua, joka kuulemma edelleen soi, että mitä ne nyt tossa leijuu, kun ulkomailla asumisesta puhuvat.

Me ollaan aika paljon yritetty nojata omissa päätöksissä siihen, ettei annettaisi pelon ohjata valintoja. Ainahan voi joku mennä rajusti pieleen, jäisi sitten aloilleen tai lähtisi eteenpäin. Rohkeasti sitä haluaisi tämän yhden elämänsä kuitenkin elää ja ottaa tähän yhtälöön lapset mukaan – tarkoituksemme ei toki ole tehdä mitään heidän hyvinvointinsa kustannuksella. Kyllä lapsetkin varmaan paremmin voivat sellaisten vanhempien kanssa, jotka kokevat olevansa vahvasti oikealla paikalla ja juuri siellä, missä pitää. Joko se on näin tai sitten vain itselleni suojaksi selitän.

51351602_1296822643783245_5758657687659216896_n

Itsestäänselvää on, että jokainen tavallinen vanhempi haluaa lapsilleen parasta. Myös me, jotka heitä ympäri maailman mukanamme kuljetamme. Vaakakupissa painaa toisaalta tieto siitä, mitä muutot voivat pahimmillaan heidän pienille sieluilleen tehdä kuin se, mitä kaikkea hyvää ja arvokasta he maailmalla asuessaan oppivat. Me tunnetaan meidän lapset tosi hyvin ja ainakin vielä heillä on kaikki kunnossa. Ikävästä on kyllä tullut molemmille kiinteä kaveri, sillä etenkin isovanhempien, serkkujen ja muutamien ystävien perään surraan aika säännöllisesti. Tästäkin huolimatta kumpikaan ei enää haluaisi muuttaa takaisin Suomeen. Ainakaan nyt. Ikäväkin voi siis olla sellainen tosiasia, jonka kanssa nyt vaan eletään ja mennään eteenpäin. Eikä meillä Suomeen muutto enää mitään ikävän tuntemista korjaisi, koska sittenhän olisi kuitenkin ikävä takaisin tänne. Kolmannen kulttuurin lapset tuskin pääsevät ikävästä eroon enää missään kohtaa elämäänsä.

Meidän lähipiiri on tsempannut meitä alusta saakka ja ystävät pitäneet päätä pinnalla silloinkin, kun itseä on ahdistanut. He ovat aina olleet positiivisia ja muistuttaneet valintojemme hyvistä puolista niinä hetkinä, kun itse näitä muuttoja ja niiden järkeä on hetkellisesti kyseenalaistanut. Monessa kohtaa kuitenkin tämän kuplani ulkopuolella on edelleen tullut eteen arvostelua siitä, että muuttajat kasvattavat lapsistaan juurettomia. Tähän sanoisin, että voi ollakin. Aika sen vasta näyttää. Mutta jos lapsistani kasvaa juurettomia, toivon, että saisivat sitten edes siivet selkäänsä.

4 vastausta artikkeliin “3rd Culture Kids, juurettomat

  1. Voi, tähän osaan samaistua ja tietyllä tapaa näen samaa meidän lapsissa. Tai, Islahan ei Suomessa ole koskaan asunutkaan ja Åsakin vain vuoden, mutta jo pelkän kielen ja tapojen myötä kasvavat he kuitenkin kahden eri kulttuurin keskellä. ☺️ Itse olen kyllä juuri tätä niinsanottua ”juuretonta” sakkia, en koskaan ole kokenut kuuluvani mihinkään kulttuuriin jossa olen asunut ja kasvanut täysin.. mutta koen itse asian ennemminkin niin että juureni ovat niin laajat että kiinnittyvät sinne minne asetun, jossa maailma on kotini. Ja helpompaa samaistua kaikkiin ulkomaalaistaustaustaisiin; kuinka ikuisen kaipauksen kanssa oppii elämään ja oppii myös arvostamaan sitä, itse ikävää. Uskon että hyvin paljon on siitä kiinni miten kotona saa tosiaan omia ajatuksia ja tuntemuksia tuulettaa sekä käydä läpi. Koen että omat vanhempani ovat sen hyvin sallineet mutta hyvästely jäi kyllä vähäisemmälle, muistan kuinka tapasin yhden lapsuuden ystäväni kun muutettiin takaisin Ruotsiin ja kuinka hän kertoi menneen soittamaan ovikelloa mummolaani kysymään mua leikkimään ja sai kuulla että oltiin muutettu Suomeen.. 😅 paljon tsemppiä teille muutosten edessä ja rohkeasti uutta kohden!!❤️

    1. Toi mitään sanomatta lähteminen oli kyllä aika yleistä meidän lapsuudessa! Olen useammankin tarinan kuullut, että koska hyvästit tuntui vaikeilta, ne jätettiin tekemättä ja mentiin vaan. Mutta kaunis tuo sun ajatus laajoista juurista ja siitä, että koko maailma on koti. Jokainen paikka, missä asuu, jättää omanlaisensa jäljen sydämeen joka tapauksessa ja sitä kantaa mukanaan jollain tavoin aina. Te ootte molemmat tällaisia maailmankansalaisia, niin eipä ihme, että teillä tytöistä tulee sellaisia myös 😉

Vastaa