Itkupilli

Jos olet ikinä miettinyt millaista se mahtaa olla, kun puuhaa muuttaa ulkomaille, voin kernaasti antaa pari esimerkkiä.

Puolison piti eilen illalla palata kotiin kahden viikon matkaltaan Filippiineiltä. Oltiin lasten kanssa tehty valmiiksi kortit ja sovittu huoneiden siivoamisesta koulun jälkeen. Mulla oli ollut sellainen eyes on the prize-tyyppinen lähestyminen tähän, että kunhan nyt maanantaihin päästään, niin voidaan sitten yhdessä alkaa oikeasti keskittyä muuttoon, joka noin viiden viikon päässä siintää. Eilen aamulla saatiin sitten viesti, että mies ei voi pahan korvatulehduksensa takia vielä lentää ja palaa näillä näkymin maanantain sijaan keskiviikkoiltana kotiin.

Molemmat lapset puhkesivat itkemään uutisen kuultuaan. Minä olin ihan reipas ja lohdutin molemmat koulukuntoon. Ei kaksi päivää ole pitkä aika.

Lähdin ystäväni kanssa aamupalalle. Puhuimme vähän samalla siitä, mitä kaikkea tässä pitää ehtiä vielä tekemään ja ystävä lupasi auttaa parhaansa mukaan.

Yhtäkkiä, kun palasin takaisin kampukselle ja olin yksinäni, kaikki maailman muuttostressi vyöryi yllättäen päälle. Odotin Esikoista lounaalle ja silmistä puski kyyneleet. Nielin niitä aikani ja päätin itkeä lounaan jälkeen kotona. Juuri, kun olin kävelemässä pojan koululle häntä hakemaan, toinen ystävä käveli vastaan. Kun hän kysyi vähän ohimennen kuulumisia, aloin itkeä nyyhkiä kuin pikkutyttö. Lupasin kyllä päästä tästä ylidramaattisuudestani pian yli, mutta siinä kohtaa ei kyllä voinut mitään. Esikoisen kanssa lounastettuani palautin pojan kouluun ja kävelin hiessä ylämäkeä kotiin. Nielin taas kyyneleitä. Kotiin päästyäni rojahdin oikein elokuvamaisesti lattialle itkemään hetkeksi. Muutaman minuutin se otti, mutta sain itkettyä sitä, että taas ollaan muutoksessa, ja sitä, että kaikki stressaa, sitä, että tuleva jännittää, sitä, etten tiedä varmaksi, mihin lapset menevät kouluun elokuussa ja sitä, että saadaanko auto myytyä, rahat kaikkeen, viisumit ja miten tässä nyt taas jaksaa tämän älyttömän ruljanssin läpi. Niin ja vähän sitä, ettei se puoliso tullutkaan vielä tänään kotiin.

Että tällaista se on, muuttaminen. Paitsi tietysti joillain titaaneilla, joilla mikään ei tunnu missään, mutta tämmöistä tämä voi olla meillä tavallisilla perustunteellisilla. Monta päivää menee ikään kuin prosessoimatta, ihan normaalisti vaan, kunnes tapahtuu joku yksi asia, mikä sen kamelinselän katkaisee ja sitten on taas padot auki hetken.

Tänään ei ole itkettänyt. Olen hakenut tarjouksia muuttofirmoilta ja aloittanut täyttämään lasten kouluhakemuksia. Laskeskellut päässäni, mitä kaikkea pitää ehtiä tekemään ennen päivämäärää X, jotta viisumit ehtisivät sisään päivällä Y ja sitten ehkä toivottavasti ehtisimme saada suotuisan vastauksen päivämäärään Z mennessä, jotta voisimme ostaa lentoliput Perthiin. Kohta alan käydä lasten leluja taas läpi, samalla systeemillä kuin Suomesta lähtiessä: omistajiltaan salaa. Heitän rikkinäisiä ja ei koskaan leikeissä mukana olevia leluja pois heidän huomaamattaan, jotta eron hetkellä ei tarvitse taas kiintyä johonkin onnettomaan nöyhtään, joka löytyi sängyn alta.

Viisi ja puoli viikkoa.