Ai kamala. Viime viikot ovat olleet kyllä sellaisia, joita en ihan hetkessä unohda. Mä aina yritän näissä teksteissäni paketoida pidemmätkin tapahtumat ja omat tuntemukseni jotenkin muutamaan kompaktiin lauseeseen ja luulen, että tulen tekemään sen nytkin. En tiedä, miksi toimin aina näin. Haluaisin kertoa nyt tässä kuulkaa aivan kaiken, mutta itse kyllästyn omien tarinoideni puolessa välissä ja pyrin jo seuraavaan asiaan elämässä. Viime viikkoina en ole ehtinyt kirjoitella, koska olen sukeltanut tunteesta toiseen ja lähinnä siivonnut ja pakannut.

Tuo otsikossa oleva leima, jonka otsaamme nyt löin, ei muuten ole kehu. Elämästä voisi selvitä vallan helpommallakin, mutta mä en tiedä, osaisimmeko elää mitenkään muuten kuitenkaan. En silti ollenkaan suosittele tekemään perässä.

Ihan jo yksinään se, että muuttaa ulkomailta ulkomaille, on iso juttu. Siihen ei tarvittaisi mitään sen kummempia lisämausteita, haasteita, esteitä tai vaikeuksia, joiden kanssa lisäksi painia. Nyt tuntuu, että me otimme tällä kierroksella vastaan kaiken kuran kerralla ja tämä tarina, jonka nyt teille kerron (hah), on jo melkein ehkä vähän uskomaton. Mutta just sen verran, että sen täytyy olla totta.

Kuten blogia seurailleet tietävätkin, olemme lähdössä nyt sunnuntaina, kolmen päivän päästä, Filippiineille kuukaudeksi. Nämä liput me ostimme helmikuussa viisumeidemme takia, jolloin meidän oli pakko osoittaa Yhdysvaltain suurlähetystölle, että olemme poistumassa ajallaan maasta. Päätimme silloin, että teemme seuraavan reissun Suomeen jouluksi, joten kesäreissu Filippiineille (osin töitä, osin lomaa) kuulosti oikein passelilta. Kun tämä Perth-kuvio alkoi kevään mittaan syntyä ja selkiytyä, saimme taas samoja ohjeita kuin normaalistikin viisumeiden haun yhteydessä: älkää ostako lippuja Perthiin ennen kuin teillä on viisumit Australiaan. Tämä selvää.

Filippiineille ei saa kuitenkaan mennä kuin 30 päiväksi ilman viisumia (ja sinne emme olleet aikomassa mitään viisumeita hakea) ja silloinkin pitää olla paluu- tai jatkolento kourassa, kun maahan menee, jos sinne mielii päästä.

No, aikaahan vielä oli ja oli meillä suunnitelmakin. Laitoimme Jeeppimme hyvissä ajoin myyntiin ja aloimme etsiä muuttofirmoja. Suomesta lähteissä maksoimme pienen omaisuutemme (12 laatikkoa sekalaista sekä stuodiokamat) muutosta 3500 euroa ja kaikki järjestelyt kävivät helposti suomalaisella tehokkuudella. Ja rehellisyydellä. Olemme tässä viimeisen kahden vuoden aikana huomanneet, että jos tekee bisnestä saarella keskellä merta eikä asiakkaalla ole vaihtoehtoja eikä valinnan varaa, lafkat voivat veloittaa palveluistaan ihan mitä tahansa. Ensinnä emme millään meinanneet löytää muuttofirmaa, joka olisi ottanut tavaramme täällä satamassa vastaan ja kiikuttanut ne, ihan sama mitä reittiä, laivalla Perthiin. Tai lentokoneella, kunhan nyt jollain. Ei tällaisia palveluita oikein tarjoiltu vaikka netissä niin lupailtiin, liian hankalaa oli vähän joka toiselle ja liian moni vähän laiskasti työhönsä suhtautuva lupasi palailla myöhemmin asiaan, mutta katosi sitten taivaan tuuliin. Sitten löysimme kaksi firmaa, joista molemmista iloksemme ilmoitettiin, että muutto saataisiin kyllä onnistumaan. Saimme kaksi tarjousta saman päivän aikana: ensimmäinen muutto olisi maksanut meille 9000 dollaria ja toinen 19 000 dollaria. Meinasin repiä hiukset päästäni. Niinpä jatkoimme etsimistä.

Samaan aikaan meidän oli pakko saada auto myytyä, jotta voisimme kustantaa tämän muuton. Eikä sitä meinannut kukaan ostaa, hyvää autoa. Sen sijaan meitä yritettiin kyllä ukottaa muutamaankin otteeseen esimerkiksi kuuluisalla PayPal-huijauksella, jossa ostaja ei tule edes katsomaan ajoneuvoa, vaan laittaa ’agentin’ sen hakemaan. Yleensä ostaja jää näissä tapauksissa ilman sekä autoa että rahojaan. Ainakin yhden kerran hyvin mukavan oloinen ostajaehdokas sopi myös koeajosta, mutta ei koskaan saapunut paikalle, eikä enää vastannut puhelimeen. Käytettyjen autojen liike olisi maksanut nelivedostamme 1500 dollaria. Vain, koska voivat. Ihan pikkusen liian vähän.

Jossain vaiheessa saimme hyvän muuttotarjouksen Matsonilta, mutta emme Perthiin saakka, vaan Melbourneen, vain noin 3400 kilometrin päähän kohteesta. Kunnes he peruivat tämänkin mahdottomana muutaman päivän jälkeen.

Hyvät ystäväni, kun tämä viikko alkoi, meillä oli edelleen auto, ei viisumeita, ei jatkolentoja Filippiineiltä eteenpäin, ei muuttofirmaa eikä rahaa muuttoon. Suurimman osan aikaa pystyin hengittelemään, että ei tässä mitään, mitään ihan kamalaa ei tässä kuitenkaan pääse tapahtumaan ja tämä on vaan tavaraa, olemme kaikki hengissä ja niin edelleen, mutta välillä kyllä itkeä ryystin ahdistuksissani niin etten meinannut eteeni nähdä. Toisinaan päivät meni sellaisessa ahdistavassa sumussa, kun tuli taas yksi ei jostain ja toinen muualta, ja tuntui siltä kuin mitä tahansa olisimme yrittäneet, joku heitti eteen jonkun älyttömän betonijärkäleen, jonka ohi ei päässyt mitenkään. Puoliso sattuu taas olemaan aivan ylimaallisen rauhallinen aina, joten hän vaan toisteli lakonisesti, että kyllä kaikki järjestyy. Tiistai-iltana viisi päivää ennen muuttoa, kyllä kaikki järjestyy.

Olimme jossain vaiheessa tätä hullunmyllyä asettaneet omaksi deadlineksemme keskiviikkoillan. Siis kyllä, keskiviikon neljää päivää ennen muuttoa. Miksi niin lähelle lähtöpäivää, kysytte? En todellakaan osaa vastata. Mutta me päätettiin, että jos keskiviikkoiltaan mennessä kaikki asiat eivät ole järjestyneet, muutamme suunnitelmiamme. Sitten vaan ei mennä Perthiin ja elämä jatkuu jossain muualla jollain muulla tavoin kuin kuvittelimme.

Kun keskiviikko valkeni, meillä oli edelleen auto, ei viisumeita, ei jatkolentoja Filippiineiltä eteenpäin, ei muuttofirmaa eikä rahaa muuttoon. Tässähän on vielä aikaa, totesi mies lakoninesti. Kyllä kaikki järjestyy.

Ensimmäinen iso askel tapahtui aamulla aikaisin viisumeiden kanssa ja saimme eteenpäin asioita, jotka olivat viikkoja seisoneet. Kymmenen maissa saimme yllättäen viestin Matsonilta, että he voisivat sittenkin muuttaa meidät, eivätkä vain Melbourneen asti, vaan ihan perille Perthiin saakka. Hintaakaan ei ollut kuin 5600 dollaria, mikä oli verrattain jo ihan hyvä ja aivan helposti hoidettavissa, jos vain saisimme automme myytyä. Ja kuulkaa, illalla klo 22 saimme viestin, että aiemmin saman päivän aikana autoa koeajanut nuorimies haluaisi ostaa sen. Keskiviikkoahan oli vielä ruhtinaalliset kaksi tuntia jäljellä.

En meinannut uskoa itsekään.

Tänään on silmiin puskenut taas kyyneleitä, tällä kertaa helpotuksesta. Koti on melkein kokonaan pakattu ja siivottukin niin puhtaaksi, ettei täällä uskalla melkein olla. Asunnon kunnon kävi tarkistamassa vähäeleinen vanha korealaisnainen, mukanaan vähän nuorempi korealaisnainen, joka anteeksipyytelevästi otti kuvia ties sun mistä nurkasta tädin tuiman katseen alla. Parivaljakko lähti mitään sen kummempaa sanomatta ovesta ulos. En nyt sitten tiedä, että menikö tarkastus läpi vai ei. Loput kirjeessä.

Illalla ostamme liput ihan rohkeasti nyt vaan perille Perthiin asti, vaikka viisumeitamme ei ole ihan vielä myönnetty, koska kuten sanottu, muuten ei ole Filippiineillekään menemistä. Eiköhän me ehditä ne meidän viisumitkin ajoissa saada, koska kyllä kaikki järjestyy.