Näin sitä hullu(nrohkea)t muuttaa

Ai kamala. Viime viikot ovat olleet kyllä sellaisia, joita en ihan hetkessä unohda. Mä aina yritän näissä teksteissäni paketoida pidemmätkin tapahtumat ja omat tuntemukseni jotenkin muutamaan kompaktiin lauseeseen ja luulen, että tulen tekemään sen nytkin. En tiedä, miksi toimin aina näin. Haluaisin kertoa nyt tässä kuulkaa aivan kaiken, mutta itse kyllästyn omien tarinoideni puolessa välissä ja pyrin jo seuraavaan asiaan elämässä. Viime viikkoina en ole ehtinyt kirjoitella, koska olen sukeltanut tunteesta toiseen ja lähinnä siivonnut ja pakannut.

Tuo otsikossa oleva leima, jonka otsaamme nyt löin, ei muuten ole kehu. Elämästä voisi selvitä vallan helpommallakin, mutta mä en tiedä, osaisimmeko elää mitenkään muuten kuitenkaan. En silti ollenkaan suosittele tekemään perässä.

Ihan jo yksinään se, että muuttaa ulkomailta ulkomaille, on iso juttu. Siihen ei tarvittaisi mitään sen kummempia lisämausteita, haasteita, esteitä tai vaikeuksia, joiden kanssa lisäksi painia. Nyt tuntuu, että me otimme tällä kierroksella vastaan kaiken kuran kerralla ja tämä tarina, jonka nyt teille kerron (hah), on jo melkein ehkä vähän uskomaton. Mutta just sen verran, että sen täytyy olla totta.

65197568_474091033339250_7093754933115092992_n

Kuten blogia seurailleet tietävätkin, olemme lähdössä nyt sunnuntaina, kolmen päivän päästä, Filippiineille kuukaudeksi. Nämä liput me ostimme helmikuussa viisumeidemme takia, jolloin meidän oli pakko osoittaa Yhdysvaltain suurlähetystölle, että olemme poistumassa ajallaan maasta. Päätimme silloin, että teemme seuraavan reissun Suomeen jouluksi, joten kesäreissu Filippiineille (osin töitä, osin lomaa) kuulosti oikein passelilta. Kun tämä Perth-kuvio alkoi kevään mittaan syntyä ja selkiytyä, saimme taas samoja ohjeita kuin normaalistikin viisumeiden haun yhteydessä: älkää ostako lippuja Perthiin ennen kuin teillä on viisumit Australiaan. Tämä selvää.

Filippiineille ei saa kuitenkaan mennä kuin 30 päiväksi ilman viisumia (ja sinne emme olleet aikomassa mitään viisumeita hakea) ja silloinkin pitää olla paluu- tai jatkolento kourassa, kun maahan menee, jos sinne mielii päästä.

No, aikaahan vielä oli ja oli meillä suunnitelmakin. Laitoimme Jeeppimme hyvissä ajoin myyntiin ja aloimme etsiä muuttofirmoja. Suomesta lähteissä maksoimme pienen omaisuutemme (12 laatikkoa sekalaista sekä stuodiokamat) muutosta 3500 euroa ja kaikki järjestelyt kävivät helposti suomalaisella tehokkuudella. Ja rehellisyydellä. Olemme tässä viimeisen kahden vuoden aikana huomanneet, että jos tekee bisnestä saarella keskellä merta eikä asiakkaalla ole vaihtoehtoja eikä valinnan varaa, lafkat voivat veloittaa palveluistaan ihan mitä tahansa. Ensinnä emme millään meinanneet löytää muuttofirmaa, joka olisi ottanut tavaramme täällä satamassa vastaan ja kiikuttanut ne, ihan sama mitä reittiä, laivalla Perthiin. Tai lentokoneella, kunhan nyt jollain. Ei tällaisia palveluita oikein tarjoiltu vaikka netissä niin lupailtiin, liian hankalaa oli vähän joka toiselle ja liian moni vähän laiskasti työhönsä suhtautuva lupasi palailla myöhemmin asiaan, mutta katosi sitten taivaan tuuliin. Sitten löysimme kaksi firmaa, joista molemmista iloksemme ilmoitettiin, että muutto saataisiin kyllä onnistumaan. Saimme kaksi tarjousta saman päivän aikana: ensimmäinen muutto olisi maksanut meille 9000 dollaria ja toinen 19 000 dollaria. Meinasin repiä hiukset päästäni. Niinpä jatkoimme etsimistä.

Samaan aikaan meidän oli pakko saada auto myytyä, jotta voisimme kustantaa tämän muuton. Eikä sitä meinannut kukaan ostaa, hyvää autoa. Sen sijaan meitä yritettiin kyllä ukottaa muutamaankin otteeseen esimerkiksi kuuluisalla PayPal-huijauksella, jossa ostaja ei tule edes katsomaan ajoneuvoa, vaan laittaa ’agentin’ sen hakemaan. Yleensä ostaja jää näissä tapauksissa ilman sekä autoa että rahojaan. Ainakin yhden kerran hyvin mukavan oloinen ostajaehdokas sopi myös koeajosta, mutta ei koskaan saapunut paikalle, eikä enää vastannut puhelimeen. Käytettyjen autojen liike olisi maksanut nelivedostamme 1500 dollaria. Vain, koska voivat. Ihan pikkusen liian vähän.

Jossain vaiheessa saimme hyvän muuttotarjouksen Matsonilta, mutta emme Perthiin saakka, vaan Melbourneen, vain noin 3400 kilometrin päähän kohteesta. Kunnes he peruivat tämänkin mahdottomana muutaman päivän jälkeen.

65817129_599847323871440_8853769364931870720_n

Hyvät ystäväni, kun tämä viikko alkoi, meillä oli edelleen auto, ei viisumeita, ei jatkolentoja Filippiineiltä eteenpäin, ei muuttofirmaa eikä rahaa muuttoon. Suurimman osan aikaa pystyin hengittelemään, että ei tässä mitään, mitään ihan kamalaa ei tässä kuitenkaan pääse tapahtumaan ja tämä on vaan tavaraa, olemme kaikki hengissä ja niin edelleen, mutta välillä kyllä itkeä ryystin ahdistuksissani niin etten meinannut eteeni nähdä. Toisinaan päivät meni sellaisessa ahdistavassa sumussa, kun tuli taas yksi ei jostain ja toinen muualta, ja tuntui siltä kuin mitä tahansa olisimme yrittäneet, joku heitti eteen jonkun älyttömän betonijärkäleen, jonka ohi ei päässyt mitenkään. Puoliso sattuu taas olemaan aivan ylimaallisen rauhallinen aina, joten hän vaan toisteli lakonisesti, että kyllä kaikki järjestyy. Tiistai-iltana viisi päivää ennen muuttoa, kyllä kaikki järjestyy.

Olimme jossain vaiheessa tätä hullunmyllyä asettaneet omaksi deadlineksemme keskiviikkoillan. Siis kyllä, keskiviikon neljää päivää ennen muuttoa. Miksi niin lähelle lähtöpäivää, kysytte? En todellakaan osaa vastata. Mutta me päätettiin, että jos keskiviikkoiltaan mennessä kaikki asiat eivät ole järjestyneet, muutamme suunnitelmiamme. Sitten vaan ei mennä Perthiin ja elämä jatkuu jossain muualla jollain muulla tavoin kuin kuvittelimme.

Kun keskiviikko valkeni, meillä oli edelleen auto, ei viisumeita, ei jatkolentoja Filippiineiltä eteenpäin, ei muuttofirmaa eikä rahaa muuttoon. Tässähän on vielä aikaa, totesi mies lakoninesti. Kyllä kaikki järjestyy.

Ensimmäinen iso askel tapahtui aamulla aikaisin viisumeiden kanssa ja saimme eteenpäin asioita, jotka olivat viikkoja seisoneet. Kymmenen maissa saimme yllättäen viestin Matsonilta, että he voisivat sittenkin muuttaa meidät, eivätkä vain Melbourneen asti, vaan ihan perille Perthiin saakka. Hintaakaan ei ollut kuin 5600 dollaria, mikä oli verrattain jo ihan hyvä ja aivan helposti hoidettavissa, jos vain saisimme automme myytyä. Ja kuulkaa, illalla klo 22 saimme viestin, että aiemmin saman päivän aikana autoa koeajanut nuorimies haluaisi ostaa sen. Keskiviikkoahan oli vielä ruhtinaalliset kaksi tuntia jäljellä.

En meinannut uskoa itsekään.

Tänään on silmiin puskenut taas kyyneleitä, tällä kertaa helpotuksesta. Koti on melkein kokonaan pakattu ja siivottukin niin puhtaaksi, ettei täällä uskalla melkein olla. Asunnon kunnon kävi tarkistamassa vähäeleinen vanha korealaisnainen, mukanaan vähän nuorempi korealaisnainen, joka anteeksipyytelevästi otti kuvia ties sun mistä nurkasta tädin tuiman katseen alla. Parivaljakko lähti mitään sen kummempaa sanomatta ovesta ulos. En nyt sitten tiedä, että menikö tarkastus läpi vai ei. Loput kirjeessä.

Illalla ostamme liput ihan rohkeasti nyt vaan perille Perthiin asti, vaikka viisumeitamme ei ole ihan vielä myönnetty, koska kuten sanottu, muuten ei ole Filippiineillekään menemistä. Eiköhän me ehditä ne meidän viisumitkin ajoissa saada, koska kyllä kaikki järjestyy.

 

Kuusitoista päivää

Muuttaminen ottaa kyllä sydämen päälle. Me ollaan jo osittain lomalla ja mulla on aikaa, mutta kaikki aika menee niin kovasti ajatteluun, etten ole muistanut kirjoittaa. Siis en ole muistanut. Miten se on edes mahdollista?

Viimeiset pari viikkoa mä olen itkenyt joka kerta, kun olen nähnyt konalaisittain parasta ystävääni. Ennen tänne muuttoa näin unen, jossa nauroi blondi, pitkähiuksinen nainen, jonka luulin olevan ruotsalainen. Ystävystyin tähän erääseen blondiin neljä viikkoa meidän muuton jälkeen ja me olemme olleet aivan erinomainen parivaljakko siitä lähtien. Ruotsalainen hän ei ole, mutta hiusten ja naurun määrä kyllä täsmää unen kanssa. Hullua.

Vielä emme ole oikeastaan pakanneet mitään. Olemme käyneet tavaroita läpi ja laittaneet monta kassillista perheemme koko ajan kasvavien pieniksi jääneitä sekä omia käyttämättömiä vaatteita ja lasten leluja kirppikselle. Eilen kävin läpi papereita (koulutehtäviä, piirustuksia, muuta taidetta) ja säästettäviä jäi lopulta aika vähän. Aina, kun kannamme ovesta ulos taas uuden pussukan, tuntuu jotenkin helpottavalta.

6A213990-DFC3-46B6-9099-DEF141B6BA77.jpeg

Lapset prosessoivat molemmat eri tavoin. Tällä kertaa näyttäisi Kuopuksella olevan vähän hankalampaa lähdön kanssa, kun tänne tullessa se oli toisinpäin. Paljon me jutellaan kaikesta ja molemmat ovat jo sanoneet, että ikävä jää näitä ystäviä, vaikka he tietävät, että Australiassakin saa uusia. Heillä on kuitenkin edelleen Suomessa muutama ystävä, joista puhuvat ja joita haluavat nähdä, kun sinne taas mennään. Surkeita olemme olleet yhteydenpidossa lasten kavereiden kanssa, mutta ajatus tietyistä ystävistä kantaa silti. Nyt meidän pitää tsempata ja alkaa pitää paremmin yhteyttä sinne ja jatkossa tänne. Mä olen kyllä itse ihan hyvä pitämään yhteyttä ja omat Suomen ystävät tietävät kyllä, mitä mulle ihan oikeasti aina kuuluu, mutta lasten kanssa on kyllä eri tarina.

Mun loma alkaa virallisesti ensi viikon lopulla. Tämä työvuosi oli aivan uskomattoman hieno. Paikoin raskaskin, mutta ennen kaikkea antoisa. Meidän pakeilla on käynyt syyskuun lopusta laskien noin sata nuorta, ehkä vähän yli. Ja todella monen näiden nuorten kohdalla meidän kanssa asioiden käsittely ja meidän tarjoamat uudet työkalut ongelmien ratkomiseen oikeasti muuttivat heidän elämiään. Meidän kanssa on puitu mm. lapsuuden aikaista seksuaalista hyväksikäyttöä, tunnekylmää ja arvaamatonta kotielämää, väkivaltaisia perhe- ja parisuhteita sun muuta painavaa asiaa. Monet ovat saaneet toivoa jatkoon lähtökohdistaan huolimatta. Ihmismieli on todellakin ihmeellinen.

Oma mieli on kyllä vähän stressissä taas, mutta ajatus siitä hetkestä, kun vihdoin tämä säätö on takana ja olemme uudessa osoitteessa, on älyttömän innostava. Siihen nyt on vielä aikaa ja tässä on monta muuttujaa vielä ratkaisematta, mutta kyllä me varmaan vielä perille päästään.

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää lähtöön.

Kaksivuotias blogi – mitäs kaikkea tässä on tapahtunutkaan?

Onnea teille ja minulle! Olemme kulkeneet yhdessä nyt kaksi vuotta, te, jotka alusta saakka olette blogia seuranneet ja minä. Yhdessä pakattiin taloa Helsingissä ja asetuttiin keltaiseen kaksioonkäytiin Suomessa lomalla ja palattiin uusiin työkuvioihin ja uuteen, korealaistyyliseen kotiin Havaijille. Nyt tehdään sitten muuttoa Perthiin. Never a dull moment.

Näiden kahden vuoden aikana olemme käyneet niin neljässä kilometrissä Mauna Kean huipulla kuin ihastelemassa laavaa Kilauealla. Yksi ihana retki tehtiin myös Green Sand Beachille ja myös saaren ympäriajo suoritettiin ensimmäisenä kesänä. Suurin osa viikonlopuista on kuitenkin vietetty aina rannalla ystävien kanssa, ja muutaman kuukauden välein rannalla nukuttiin myös yön yli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Mauna Kean huipulla.

Lasten englannin kielen oppimisenkin olette saaneet alusta saakka todistaa ja nyt myös orastavasti suomen sanojen unohtelemisen. Siitäkin saitte lukea, kun saimme täällä ensimmäiset ystävämme, ne samat ihmiset, jotka kävivät viime kesänä meidän kanssa Suomessakin. Koska opetin ensimmäisen vuoden täällä peruskoulussa ja Esikoinenkin aloitti ekaluokan, kirjoittelin koulumaailmojen erilaisuuksista muutaman kerran näistä näkökulmista. Tämän toisen vuoden tein työtä lyhyesti sanottuna mielenterveyspuolella ja siitä olisi voinut kirjoittaa kyllä paljon enemmänkin.

Sopeutuminen otti alkuun voimille ja lasten ikävä oli välillä sydäntäsärkevää. Juhliakin olemme kuitenkin tässä yhdessä ehtineet. Meidän ensimmäinen Thanksgiving vietettiin osittain sekin rannalla ja jouluna eräs söi nakkikeittoa. Kahteen vuoteen on mahtunut niin kyyneliä kuin naurua. Sellaistahan se elämä onkin, sama se, missä asuu.

26179366_10159748490605203_334165523_o
Green Sand Beach

Kiitos jokaiselle lukijalle ensimmäisestä kahdesta vuodesta. Nyt matkamme jatkuu, toivottavasti edelleen yhdessä teidän kanssanne, kohti Australiaa. Lähtöön neljä viikkoa.