DRD4-7R, seikkailugeeni

Mä olen täällä onnellisuuspäissäni nyt miettinyt, että mikä osa musta tekee tällaisen seikkailuaddiktin. Me ollaan aina puolison kanssa reissatessa hakeuduttu näkemään mahdollisimman aitoa ja tehty vähemmän hotellilomia. Mulle ei ikinä tavallisilla viikon, parin lomillakaan riittänyt pelkästään aurinkoon meno, vaan halusin nähdä, maistaa ja kokea. New Yorkissa jaettiin hostellihuone muiden nuorten kanssa, Kreikassa eksyttiin automatkalla keskelle saarta, Etelä-Ranskasta ajettiin vähän vahingossa Espanjan puolelle ja niin edelleen. Meillä on onneksi molemmilla samanlainen veto maailmalle, puoliso vaan handlasi myös paikoillaan pysymisen paljon paremmin kuin minä.

Mä luulin aina, että mussa on jotain vikaa, kun en osannut olla täysin onnellinen paikoillani. Luulin, että olen jotenkin piloilla, kun en kestänyt ”tavallista”. Se, mitä mä en ymmärtänyt (eikä mulle sanottujen kommenttien perusteella ymmärtänyt moni muukaan), oli, että oman, uuden tavallisen voi luoda ihan uudestaan. Mä aina luulin, että mussa on joku valuvika, kun kaikki niin sanottu normaali oli mulle ihan jees, mutta vaan ihan jees. Mikään ei kuitenkaan meinannut saada mulla sukkia pyörimään jaloissa ja mä luulen, että tarvitsen sellaista ollakseni onnellinen. Mä luulin aina, että mulla on joku ongelma, kun en kestä tasaista. Niinpä mä monta vuotta yritin korjata tätä itsessäni ja onnistuinkin ihan hyvin, ja opin olemaan kiitollinen ja tyytyväinen. Jouduin kuitenkin tekemään tietoista työtä tämän kanssa jokaikinen päivä ja mietin, että eikö mulle nyt vaan mikään riitä. Ihmettelin, että mikä sairas mua oikein vaivaa.

Kun me rakennettiin talo, tiedättekö, mikä oli ensimmäinen asia mitä siitä sanoin? Täältä käsin on sitten hyvä lähteä maailmaa valloittamaan. Mun ensimmäinen ajatus ei ollut lyödä juuria maahan vaan luoda tukikohta, jonne voisi aina maailmalta palata. No, sitä tukikohtaa ei lopulta edes pidetty, vaan myytiin enemmän sitä kaipaavalle.

Researchers claim a variant of the DRD4 gene – known as DRD4-7R – has a lower sensitivity to dopamine. Around 20 per cent of the population is thought to carry that variant (or allele), which, the theory goes, means they are likely to seek experiences that release more dopamine.

The 7R allele is associated with increased risk taking, curiosity and various psychiatric disorders including ADHD, alcoholism and drug dependency.

Subsequent research goes further, suggesting people with the 7R allele are actually more adaptable to nomadic lifestyle; the same studies suggested those with the 7R allele actually fared less well than their contemporaries when they lived as settled villagers.

Kun luin tämän jutun ns. wanderlust-geenistä, oli kuin olisin itsestäni lukenut. Vaikka tietenkään mikään yksi geenimuunnos ei ihmisestä seikkailijaa tee, mä ainakin olen aina nahoissani tuntenut tuon mielihyvän tunteen puuttumisen ilman vaeltelua. Mulla on lapsesta saakka ollut ihan loputon nälkä nähdä maailmaa ja nimenomaan myös näitä kehittyviä maita. All inclusive-loma sai mut kyllä rentoutumaan, mutta ei sammuttanut näkemisen nälkää.

Tutkimusten mukaan meitä 7R:n kantajia on noin 20% väestöstä. 80% ihmisistä ei siis ehkä pysty edes ymmärtämään, millaista on, kun maa polttaa jalkojen alla. Kun onkin se oman elämänsä Vaiana, jonka on pakko lähteä horisontin taakse tarkistamaan, mitä sen tuolta puolen saattaa löytää. Luulen, että tälle 80 prosentille elämä on paljon helpompaa kuin meikäläisille. Olisi paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa haluta pysyä paikoillaan. Ja toisaalta, ei kaikki meistä niin kutsutuista seikkailijoista mitään övereitä ole: osa hakee urakehitystä, osa kiertää Suomea, osa reissaa aina kun voi, toiset vaihtavat kotia ja toiset kävelevät vaikka joka kerta töistä uutta reittiä kotiin. Ja sitten osa pakkaa laukkunsa ja muuttaa muualle.

Olen onneksi kohdannut maailmalla enemmän kaltaisiani. Olemme viimeisen kahden vuoden aikana tutustuneet moniin perheisiin, jotka ovat menneet ja kiertäneet, eivät siksi, että olisi pakko, vaan siksi, että haluavat. On ollut helpottavaa tutustua muihinkin, joilla elämä näyttää samalta kuin meillä. Ja täällä olen myös voinut vihdoin päästää irti siitä valheesta, että lapset tarvitsevat aivan välttämättä yhden ja saman paikan, missä asua tai heistä kasvaa juurettomia sekopäitä. Sekopäisiä lapsista voi tulla ihan siitä riippumatta, onko heillä osoitteita yksi tai useampi, sekoiluun vaikuttavat monet muutkin asiat kuin pelkkä muuttaminen. Sosiaalinen paine luoda kunnon ihmisen kunnon elämä paikoillaan pysyen kuitenkin edelleen elää ja voi hyvin.

Voimme palata tähän lasten pilaamiseen kymmenen vuoden kuluttua. Nyt näyttävät molemmat olevan ihan tasapainoisia ja iloisia pikku naskaleita. Tässä viimeisen viikon aikana he ovat käyneet upeissa ostoskeskuksissa ja leikkipaikoilla sekä antaneet ruokaa kerjäläisille ja kuulleet, kuinka isänsä antoi tuplapalkan hierojalleen. En todellakaan kerro näitä viimeisiä sädekehää kiillottaakseni vaan siksi, että tämä on nyt tällä hetkellä meille ihan tavallista. Ja siksi, että tällainen arjen tason auttaminen ei vaadi täällä paljon: lompakkomme ei kovin monella eurolla tässä kaventunut. Kaikkia ei voi auttaa, eikä köyhyyttä täällä poistaa, mutta aina voi jotain pientä yhden yksilön eteen tehdä. Ei oman valkoisen omantunnon hiljentämisen takia vaan siksi, että olemme kaikki ihmisiä ja aika kylmä saa olla, jos ei vieressä olevan kanssaihmisen hätä kosketa yhtään.

Mä koen, että me olemme löytäneet maailmalla meille ominaisimman tapamme olla, syyttää tästä sitten geenejä tai ei. Ja jos tällainen geeni on, mä tiedän, että sitä kantavat ymmärtävät meitä ja meidän elämäntyyliä hyvin.