Kuukausi Australiassa

Olemme asuneet Perthissä nyt kuukauden. Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamista nyt jo muutamaan otteeseen, ja voin jo tässä vaiheessa luvata, että punaista lankaa ei täältä tule löytymään. Kuvastaa hyvin näitä tämänhetkisiä fiiliksiäkin täten ehkä.

Tai siis – kaikki on periaatteessa hyvin. Perth on ihana, lapset ovat alkaneet sopeutua tosi nopeasti ja kotona on kiva katsella ympärilleen, kun ei tarvitse tuijotella korealaisia huonekaluja tai keltaisia seiniä. Ihmiset ovat olleet noin yleisesti ottaen mukavia ja avuliaita ja säätkin alkavat olla pikkuhiljaa paranemaan päin. Äitini on ollut kotopuolessa aivan mahdoton ja tilannut ikävissään nettikirppareilta lapsille jouluksi talvivaatetta. Ja mä todella jo ihan älyttömästi odotan joulua Suomessa. Tulen ylikuluttamaan glögiä ja joulutorttuja teidän kaikkien edestä, samoin kuin kaikkia kaupungin joulumyyjäisiä ja -toreja. Eniten odotan kyllä sitä, että saan taas nähdä ystäviäni. Niitä kaikki ihmisiä, jotka musta tykkäävät ja joista minä tykkään ihan kamalasti. Täällähän heitä ei vielä kovinkaan montaa ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Sinä yhtenä päivänä, kun aurinko paistoi lämpimästi.

Elämä on kuitenkin asettumassa tässä hiljalleen jonkinlaisiin uusiin uomiinsa. Eniten mä nautin edelleen siitä, että Konalta asti meidän elämäntapamme on ollut ja tulee olemaankin kohtuullisen iisi. Ketään ei tämä meidän tahti hengästytä, eikä väsymyksestä voi ainakaan kiirettä syyttää. Näemme toisiamme paljon joka päivä ja ehdimme rauhassa funtsia, että mitäs nyt. Esikoinen on aloittanut kitaransoiton ja futiksen, Kuopus ukulelen. Hienosti tulee jo kahden soinnun Row, row, row your boatit ja muut klassikot molemmilla soittimilla. Jossain välissä meidän ekaluokkalainen on myös oppinut lukemaan englantia ja Ekapelin avulla suomea. Jälkimmäisen tiesinkin, ensimmäistä en, koska englannin lukutaito on hiipinyt jotenkin huomaamatta tässä kyytiin ja yhtäkkiä lapsi lukeekin jo pitkiä lauseita. Toki välillä vähän hämmentyneenä, koska englannin lausumissäännöt ovat niin kummalliset, mutta kuitenkin.

Meidän yksi hyvistä Konan ystävistämme on ollut täällä työreissulla tämän viikon. Ihan käsittämätön yhteensattuma ja mikä parasta, puolisolla oli maanantaina synttärit ja saimme juhlia niitä oikeasti tutun ja rakkaan ihmisen kanssa. Toisaalta tämä viikko on ollut myös vähän kirpeä muistutus siitä, minkä (tai lähinnä keitä) taakse jätimme. Mutta niinhän se vaan on, että no pain, no gain sun muut tähän kohtaan hienosti istuvat voimalauseet.

69812611_421765055120052_8659576494567194624_n
Olohuoneen aitiopaikalla, lattialla istuskellen.

Sellaistakin olen tässä miettinyt, että Havaiji tai Australia eivät kumpikaan ole aivan sitä, miten ne on matkailijoille markkinoitu. Aivan kuten Suomikaan ei ihan aina ole se puuteriluminen winter wonderland, jossa porot jolkkaa ja taivaalla loimottavat revontulet. Usein tietenkin.

Tulevista töistä kirjoittelen myöhemmin lisää. Me ollaan puolison kanssa lyömässä viisaita päitämme yhteen ja suunnittelemassa yhteisiä keikkoja tulevalle vuodelle. Aika hurjaa. Mutta siitä ja muustakin lisää myöhemmin, jahka saadaan johonkin vähän enemmän järkeä. Päivä kerrallansa.

Älä usko kaikkea, mitä ajattelet

Mä en tiedä, käykö kellekään muulle ikinä näin, mutta mä saatan tosi helposti uskoa omia ajatuksiani ja kuvitella, että ne olisivat totta. Näinhän harvemmin on asianlaita, mutta mä menen itse ainakin aika helposti lankaan silloin, kun ajatukset ovat näinkin vakuuttavia kuin vaikka omani ovat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeisten viikkojen aikana olenkin todella onnistunut loistamaan tällä ajattelun alueella. Katsokaas, kun kukaan ei voi ymmärtää, millaista on ensin muuttaa Suomesta pois ja sitten sieltä vielä uuteen osoitteeseen. Tai että yksikään ihminen ei voi tietää, miten tylyä voi olla yksinäisyys uudessa maassa. Tai että olen varmasti ainoa, joka tällä lailla näin suree vähän kaikkea. Olen myös ehtinyt jo tässä miettiä, että mitä jos me ei koskaan löydetä täältä yhtä ihania ystäviä kuin meillä Konalla oli, jäädään ainaisesti yksin kuitenkin. Ja että miksi mun mieli haluaa nyt just muistaa Havaijilta vain pelkän hyvän, aivan kuin siellä ei koskaan mitään haasteita olisi ollutkaan ja miksi nyt yhtäkkiä koen, että missaan asioita, jotka tapahtuvat muualla, vaikka en ole fomosta kärsinyt enää aikoihin.

Mutta ei tässä juurikaan totuutta ole, koska kyllä joku jossain oikeasti ymmärtää ja joillain on muutoista vallan omaakin kokemusta.

Olenkin tässä sanonut itselleni viime päivät, että älä nyt hyvä nainen usko kaikkea, mitä ajattelet. Vuoren juurellakin on pakko luottaa siihen, että kyllä siellä jossain se huippukin on, vaikka sitä ei just nyt näe ja kiipeämisen jälkeen saattaa taas aueta vähän kauniimmat maisemat. Ja mitä meidän muuttoihin tulee, niin sitäkin on vaan pakko kestää, että jonkun aikaa vähän ahdistaa ja surettaa, oli kohdemaa näköjään mikä hyvänsä.

C7751D02-46E7-4E7D-8C4D-EFA9EF4BED35

Olen tehnyt myös positiivisuusharjoituksia. Tässä: Perth on tosi kaunis kaupunki ja hirveän rauhallinen ja hiljainen siihen nähden, kuinka paljon täällä on porukkaa, täällä on vihreää ja avaraa, puistoja on ihan älyttömästi ja joissakin niissä on kenguruita ja varmaan kaikissa voi grillata, talvi on lyhyt, hintataso ihan jees, on merta ja jokea ja mustia joutsenia, kaupungin ulkopuolelta löytyy lääniä, jota tutkia, täällä on paljon kirppareita, kahvi on hyvää ja palmut korkeita ja palveluita sekä harrastusmahdollisuuksia on kattavasti. Meillä on myös aivan ihana koti, jota laitetaan pikkuhiljaa kotoisaksi. Nettikirppareiden selailu on ollut ihan mukavaa ajanvietettä ja ollaan me hyviä löytöjäkin jo tehty, viimeisimpänä vuoden vanha pyykinpesukone kuudellakympillä. Ja mikä tärkeimpänä: olemme täällä kaikki yhdessä, edelleen.

Noin, jälleen siis yksi postaus tämän muuttokriisin läpi puimiseen. Osa ehkä muistaakin, että lupailin ennen Konalta lähtöä aallokkoisia tunnelmia blogiin. En nyt tiedä, onko tässä varsinaista aallokkoakaan ollut, lähinnä melkoista mahalaskua vaan. Ensi kerralla ehkä jo jotain muuta, riippuen siitä, missä kohtaa aaltoa sitä silloin kuljetaan. Voitte odottaa jännityksellä.

Shokki-talvi

Me saavuimme Perthiin melko epäkiitolliseen aikaan. Täällä on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tullut vettä vaakatasossa tai aamulla ollaan saatu herätä rapsakkaan kuuden asteen päivään, melkein myös sisällä. Tämä on vähän sama, kun heittäisi jonkun etelän asukin Suomen lokakuuhun, että pärjäile nyt siellä. Vaikka ei oikeasti tietenkään ole, koska mehän olemme suomalaisia ja nyt täällä vaan hienostelen, viileässä, kun kaksi vuotta tropiikissa asuminen pilasi minut täysin. Mutta kun minä vaan olen niin kaveriton, että mulla on aivan liikaa aikaa kaivella tätä omaa napaani ja kun sitä oikein kaivelee, niin sieltä ei kyllä mitään kaunista löydä. Parempi olisi ihmisen saada samanhenkistä seuraa, mutta sitä nyt ei oikein voi lähteä tässä pakottamaan. En ole koskaan ajatellut, että aikuisena olisi jotenkin vaikeampi luoda ystävyyssuhteita, mutta ehkä ulkosuomalaisena aikuisena on vähän. Mun pitää vaan ottaa Katariinan vinkistä vaari (sanonta, jota lapseni eivät ymmärrä) ja yrittää paikallistaa kaikki Länsi-Australian juuri tänne muuttaneet yksinäiset eksyneet. Ja aivan totta puhuen me emme nytkään ole aivan yksinäisiä, mutta yhtä suomalaista täällä asuvaa perhettä lukuunottamatta on hyvin vaikea vielä nähdä, että kenen kanssa sitä tullaan täällä aikaa oikeasti viettämään. Onneksi tuleville viikoille on luvassa yhdet kahvitreffit jopa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Swan Riverin mustat joutsenet. Kuvaavat tässä nyt taiteellisesti tämänhetkistä mielialaani.

Ilmiselvästä viileydestä huolimatta lasten on ollut todella vaikea ymmärtää, että reilussa kymmenessä asteessa pidetään takkia päällä. En ole alkuunkaan tässä tajunnut, että miksi, koska hulluahan se nyt on kaikin puolin, varsinkin kun emme ole kukaan kokeneet kylmää melkein kolmeen vuoteen. Tässä aamulla mulla vasta välähti, että he eivät ehkä (enää, vielä) kestä sitä tunnetta, kun ovat hiessä siellä takkiensa alla. Muistatte ehkä itsekin lapsuudesta, kun talvella tultiin välillä sisään niin, että hiukset oli muhineet märiksi pipon alla ja sormet olivat aivan kuumat, vaikka just oltiin lumessa leikitty. No siis nämä minun talvesta irtautuneet saarilapset ovat ratkaisseet tämän kysymyksen ottamalla vaatetta salaa pois päältä (satuin ohimennen näkemään Esikoisen 12 asteessa liikkatunnilla T-paitasillaan, koska kentälle paistoi suoraan aurinko) ja nyt ovat sitten jossain ikiyskässä molemmat. Kuopus on kysynyt, onko Suomessa talvella vielä kylmempi kuin täällä. Vaikka viimeksi nelivuotiaana joulunsa Suomessa eläneen luulisi talven hyvin muistavan, niin ei, koska tyttö kertoi mulle vähän aika sitten ihan tosissaan, että Suomessa pärjää vuodenajasta riippumatta kyllä, kun on kaksi hupparia päällekäin ja lenkkarit koko ajan jalassa. Että jos nyt tätä lukiessa tulitte siihen tulokseen, ettei kyllä koskaan kannata kotoaan poistua maailmalle, niin olette ihan oikeassa. Aivan kummallisia tapoja saattavat oppia nämä perheen pienimmät ulkomailla asuessaan. Ja meidän pitää jotenkin saada opetettua nämä kaksi pitämään vaatteet päällä ennen lomaamme tai joulukuussa Suomessa juoksee kaksi keuhkokuumekandidaattia ilman kenkiä hangessa.

Huonosti olemme muuten löytäneet täältä enää tässä vaiheessa talvea mitään järkevää ulkovaatetta. Niinpä päätettiin ihan yhteistuumin, että selviämme nyt nämä talven viimeiset viikot olemassaolevilla kerroksillamme ja ostamme Helsingistä joululomallamme kunnon vaatteet seuraavaa Perthin talvea silmällä pitäen. Aion tuoda Suomesta mukanani myös paksut talvikengät. Mä tiedän, että tämä kaikki kuulostaa aivan liioittelulta, mutta tulkaa vaikka itse käymään. Se on yksi näitä elämän mysteereistä, että miten mittarin lukemat eivät kerro joskus juuri mitään siitä, miltä sää todella iholla (ja sielussa) tuntuu. Mä en tosiaan tajunnut, että täällä olisi näin kylmä. Ja vaikka mä tietenkin myönnän, että olen tropiikissa piloille marinoitunut, niin kyllä kaikki muutkin täällä ovat aivan jäässä, myös näihin säihin mukamas tottuneet. Jos olet kokenut esimerkiksi Lontoon talven, niin sellainen yhtäläisyys näiden kahden paikan väliltä löytyy, ettei ole mittariin luottamista. Kylmyys tunkeutuu jäseniin joka tapauksessa, jos aurinko pysyy pilvien takana. Ja joskus silloinkin.

Kirjoitan tätä nyt villapaita päällä, sisätossut jalassa, patterin vieressä. Kuopus pyörii alakerrassa karvayökkärissään ja pehmotossuissaan. Talot on ilmeisesti rakennettu täällä sillä fiiliksellä, että jos suurimman osan vuodesta on lämmintä, niin mitäpä nyt muutaman kuukauden takia turhia tiivistää vaikka ikkunoita. Tai ovia. Ihan sellaiset ohuet, yksinkertaiset lasit riittävät kyllä, eikä haittaa, jos ne vähän ”hengittävät” välistä. Parin sentin rako makkarimme parvekkeen oven alla tosiaan tuulettaa huonetta öisin ihan mukavasti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulla on siis jonkinlaisessa shokissa nyt sekä keho että pää. Tiedän, itsepähän lähdin, mutta kyllä muuttaminen ja sopeutuminen on vaan tosi raskasta. Ja kuten sanottu, tässä vaiheessa ei vielä kukaan voi sanoa, että kannattiko. Palaan asiaan vaikka ensi talvena.