Ensimmäinen Australiasta

Olemme virallisesti muuttaneet Perthiin. Istun toista aamua meidän kylmässä (totta se on, täällä päin maailmaa asunnot osaavat olla tosi viileitä näin talvisin) olohuoneessa säkkituolissa tossut jalassa siirreltävän vanhan patterin vieressä. Toisella puolellani on vielä avaamaton pienen säilytysjärjestelmän laatikko, joka toimii pöytänä kahvikupilleni. Vähän pahaa pikanescafea, kun muuta ei olla vielä saatu ostettua. Ihka uusi pressopannu meillä kyllä on, koska eilen kuulimme, että this is the way Australians do it, kun etsimme kaupasta kahvinkeitintä. Sieltä ei nimittäin löytynyt ainoatakaan ja toiseen emme jaksaneet mennä. Kunnon kahvia ei kuitenkaan muistettu samalla hankkia.

Mun pitää jossain vaiheessa vielä palata teksteissäni Manilaan, jos vain ehdin. En saanut sieltä kirjoitettua loppukuusta enää mitään, koska meillä ei ollut wi-fiä kahteen viikkoon, eikä muuten aina myöskään juoksevaa vettä tai toimivia vatsoja. Viimeisellä viikolla en juuri muuta syönyt kuin riisiä ja mysliä, ja vähän kuihtuneina sitä sitten matkattiin tänne uuteen kotiin. Saimme Manilan kentällä (päivää ennen kun meidän piti astua maahan, kuinkas muuten) tietää, että kahden ja puolen vuoden Aussi-viisumimme olivat menneet läpi.

Emme voineet uskoa silmiämme, kun astuimme keskiviikkona uuden kotimme pienestä portista sisään. Blogini lukijat tietävätkin meidän Konan aikamme upeista kodeista; ensimmäinen oli se kaunis keltuainen ja toinen koristeellisen korealainen. Tästä kodista emme tienneet yhtikäs mitään ennen meidän tänne saapumista, järjestö vain ilmoitti hoitavansa asian ja antoi vuokran hinnan (joka on muuten melkein puolet siitä, mitä Konalla piti asunnoista maksaa) meille etukäteen. Retkihengessä, mietimme, ja että kyllähän me taas selviäisimme melkein missä vaan.

Tällä kertaa ei kuulkaa tarvitse selvitä. Tämä koti on aivan uskomattoman suloinen. Pienenä yllärinä, iloisena, tuli myös se, että täällä ei ollut mitään muuta kuin sängyt meidän tänne toissapäivänä sisään muuttaessa. Ei edes jääkaappia, mikä kuskimme mukaan on aika tyypillistä täällä päin maailmaa. Aika villiä on kyllä aloittaa aivan alusta tässä vaiheessa elämää, kun me omistamme tasan muutaman keittiöpyyhkeen, juustohöylän ja leikkuulaudan ja nekin ovat vielä jossain kellumassa Konan ja Perthin välillä, eivätkä saavu tänne ainakaan seuraavaan kuukauteen. Saimme ensimmäisenä iltana lainaan peitot, tyynyt ja lakanat, ja uunituoreelta työkaveriltamme ilmaiseksi pienen jääkaapin. Puoliso lähti heti saavuttuamme kauppaan ostamaan jotain tärkeimpiä ja palasi kotiin vedenkeittimen, leivänpaahtimen, vitamiinien ja iltapalatarpeiden kanssa. Muutossamme jeesannut kampuksen työntekijä kantoi meille kotiin tajuttoman hyvän illallisen, jonka söimme juhlallisesti yhtä matkalaukkuamme ruokapöytänä käyttäen. Eilen aamulla saimme lainaan sekä pari apuria että kampuksen auton, jolla lähdimme ensimmäisille ostoksille. Budjettimme on pieni kuin mikä, mutta kaikki pitäisi tänne saada nyt nollasta rakennettua: sohva, ruokapöytä, tuolit, matot, vaatekaapit, kupit, kipot, pannut, kattilat, laatikot leluille ja niin edelleen. Taloudellisesti saamme rutistaa nyt jonkun aikaa sen minkä pystymme, mutta ainakin saamme ensimmäisen kerran kahteen vuoteen lähemmäksi meidän näköistä.

Itse kaupungista en osaa sanoa vielä mitään. Asumme East Perthissä, yhdessä kaupungin yli 300 lähiöstä. Internetin mukaan tämä on yksi mukavimpia Perthin lähiöitä asua – mä en ole nähnyt vielä tästäkään juuri muuta kuin meidän asunnon turvaympyrän sisään kuuluvat asiat, eli mitä nyt sattuu löytymään tästä ihan kotimme ympäriltä (kahvila, kirppari ja kampus). Muuten noin puolen tunnin ajomatka kentältä tänne oli kuin oltaisiin Suomeen tultu: kuin yhtä isoa Vantaata olivat meidän raadin silmiin maisemat siinä ajellessa, ihan kuin joku loputon Askisto olisi ikkunoista vallan auennut. Aivan valtavan kotoista oli se. Tarkemman arvion Perthistä voin antaa sitten ajan kanssa, kun vaikka tulee keskustaan päästyä.

Sopeutumisasioihin palaan varmaan jo ensi jaksossa. Monin tavoin olemme palanneet taas lähtöruutuun. Emme tunne täältä ketään, lapsilla ei ole kavereita, en hahmota kaupunkia yhtään. Suru ja tämä melkoinen väsymys otetaan prosessiin kuuluvana.