Miten sitä ihminen taas sopeutuukaan?

Otsikon ihmisellä viittaan vain itseeni. En ole siis aikeissa kirjoittaa mitään yleispätevää oppaanpätkää aiheesta sopeutuminen, vaan ihan vain omaa päätäni tässä tuuletan. Tämä kaikki on nimittäin etäisesti tuttua (niinkin kaukaa kuin kahden vuoden takaa), mutta en silti ole aivan varma, että näinkö tämä tosiaan meni. Olinko mä näin väsynyt myös silloin, kun muutimme Konalle? Näin yksinäinen? Kuinka paljon mä oikein olen kullannutkaan niitä alkuaikojen sekoiluja, kun nyt muistan vain sen, että olin huolissani lähinnä lasten sopeutumisesta?

Me olemme olleet Perthissä nyt viikon. Lapsista en ole tällä kierroksella kovinkaan huolissani, itsestäni en ole aivan varma. Sopeutuminen uuteen on niin villi sekoitus surua menetyksistä, iloa maailmasta ja kamalaa yksinäisyyttä, että aika aaltoilevaa on elämä taas ollut. Perth on talvineen muistuttanut mua myös siitä, kuinka vähän pidänkään kylmästä. Toisaalta on ollut kiva vaihteeksi pukeutua aivan kuulkaa housuihin ja kerroksiin ja kaulaliinoihin, mutta kylminä pysyvät sisätilat luovat tähän talveen ihan uuden ulottuvuuden. Saarilapset eivät tosin meinaa välillä uskoa, että täällä pitäisi ihan oikeisiin vaatteisiin sonnustautua, ja riisuvat takkinsa yleensä välittömästi, kun aurinko vähänkin pilkahtaa pilven takaa.

Kenkään ei tilityksistäni huolimatta tarvitse kuitenkaan turhautua puolestani, koska mä tiedän kyllä, että tälläkin kertaa tästä tulee vielä hyvä. Tämä osuus muuttoa on ehkä sitä harmaan kiven läpi painamista, pakollinen paha ennen kuin aidan toisella puolella koittaa taas jonkinlainen sopu uuden elämäntilanteen ja vielä tuntemattomien ympyröiden kanssa. Aivan tyhmää olisi nyt tähän kohtaa kenenkään kommentoida, että mitäs lähdit, koska ilman pientä tuskaa ei kyllä kukaan koskaan saa mitään aikaan. Ja vaikka mulla on ollut ihan hirveä ikävä meidän ystäviä Konalla, mä silti tiedän, että muutto tänne oli nyt parempi.

Me saatiin Australiaan reilun kahden vuoden viisumit, mikä vapauttaa energiaa selvästi enemmän kuin vuoden viisumeilla oleminen. Ja kahdessa vuodessa ehtii onneksi sopeutua, asettua, saada kiinni arjesta ja luoda uudet rutiinit. Tällä hetkellä mulla on eka etappi joulussa, jolloin uskon, että meiltä jo jotain ystäväpiiriäkin löytyy ja viikot kouluineen ja töineen kulkevat todennäköisesti suht omaan tahtiin.

Konalle muuton kokeneena mua ei tällä hetkellä edes mietitytä tämän maan ja kaupungin niin sanotut kummallisuudet. Lapsillekin sanon aina kun tarvitsee, että asiat ovat vain erilaisia, eivät outoja. Maailma on suuri ja sinne mahtuu kaikenlaista, ja vaikka vertaileminen onkin kivaa, ei Suomi ole enää mun automaattinen vertailujen alkukoti tai joku elämäntyylien ja -tapojen standardi. Mä itseasiassa huomaan nyt vertailevani täällä olevia asioita enemmänkin Havaijin kanssa. Ja kiinnitän huomiota aivan typeriin seikkoihin, kuten rakennekynsiin, tekoripsiin, mustiin silmänrajauksiin ja talvikenkiin, joissa on korot. Myös perthiläisen talvipukeutumisen moninaisuus napapaidoista toppatakkeihin on ollut sisäisen hymyilyni aihe nyt ensimmäisten päivien ajan. Kulttuuria ja käytöskoodistoa en vielä tunne, mutta rapsakalla viikon kokemuksella laittaisin ihmisten yleismuudin jonnekin Konan ja Helsingin väliin. Väki täällä vaikuttaa aivan todella paljon tasaisemmalta kuin ylenmääräistä innostuneisuutta tarjoilleet Havaijin piirimme ja etenkin kampuksen porukka on antanut meille tilaa, yksityisyyttä ja hiljaisuutta aivan eri määrissä kuin Konan ilopillerit koskaan. Ja tämä tuntuu vähän oudolta kahden vuoden vilkkaan sosiaalisen sekasopan jälkeen, missä kaikkia kiinnosti kaikki ja aivan joka päivä kuulimme olevamme so awesome. On se kyllä kumma, mihin kaikkeen sitä voi tällainen pohjolan puskistakin ponnistanut tottua. Nythän siis olen välillä kokenut, ettei meitä huomioida alkuunkaan tarpeeksi, kun ei suunnilleen kaulaan heti hypätä.

Perthistä olen nähnyt vasta ihan vähän. Äkkiseltään on tullut mieleen, että tämä on suuri kaupunki, jolla on pienen kylän identiteetti. Voin jossain kohtaa avata tätä vähän enemmän, kun saan ajatusteni ympärille vähän enemmän lihaa eli järkeä. Mutta jotenkin sellainen Tukholmasta tai Tokiosta tuttu kaupunkimeininki uupuu nopeasti vilkaistuna kokonaiskuvasta ja ihmiset ovat keskellä kaupunkia jotenkin rennommin ja vähemmän tärkeän oloisena vaikka verkkareissa, aivan kuin pienemmässä pitäjässä ikään.

Oikeasti en kyllä tiedä vielä mistään mitään. Palataan siis tähän myöhemmin. Mutta kerrottakoon, että kenguruita silittelimme jo aivan keskustan tuntumassa olevalla Heirisson Islandilla viime lauantaina. Ihmeellisiä otuksia. Ihme elämä. Nyt kyllä enemmänkin selviytymistä ja asioiden haltuunottoa kuin mitään muuta. No, itsepähän lähdin.