Mikä meitä estää lähtemästä?

Mä olen täällä blogissakin useamman kerran toistellut, että kaikilla unelmilla on jonkinlainen hintalappu. Sitä pitää tässä elämässä kaikesta aina jotain maksaa, joskus kalliistikin, ja etenkin silloin, jos haluaa realisoida ne omat haaveensa. Niin kauan kuin todellinen mahdollisuus repäistä tulee eteen (eivätkä mahdollisuudet oikeasti yleensä vaan tule eteen, ne pitää ihan itse hakea), on kohtuullisen helppo sanoa, että haaveilee esimerkiksi ulkomaille muutosta ja olisi valmis tekemään melkein mitä vaan, että pääsisi lähtemään. Itsekin sanoin näin pitkään, vaikka monta vuotta siinä menikin, että aika oli kypsä ja oikeasti aloimme tehdä asioille jotain.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maapallo, kotimaamme mukaan lukien, on pullollaan ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan lähteä minnekään, vaikka halua löytyisikin. Suuri osa maailman väestöstä elää köyhyydessä, toiset kulttuurinsa puristuksessa, jotkut huoltajuuskiistojen keskellä. Joillakin on velkaa, toisilla sairautta. Täältä maailman toiselta laidalta ja tässä valossa tarkasteltuna musta onkin jotenkin kamalan surullista, että sitten on vielä olemassa se pieni suomalainen, äärimmäisen hyväosainen joukko, joka itse sabotoi omat mahdollisuutensa toteuttaa omat haaveensa. Vastaan tulevatkin omat pelot, todelliset tai keksityt, ja turhat paineet, jotka otetaan niskoille muiden odotusten kautta. Älkää ymmärtäkö väärin; pelkäämisessä ei ole mitään pahaa. Kaikkia pelottaa, ainakin vähän, ennen mitä tahansa suurta päätöstä. Mutta ehkä rohkeutta onkin liikkua niistä omista peloista huolimatta. Niinkin suuren asian kuin ulkomaille muuton edessä ei kyllä kellään ole takeita siitä, että tuleeko kaikki onnistumaan ja onhan se kieltämättä vähän kuumottavaa.

Kukaan ei voi saada kaikkea, eikä tilanne ole sen kummempi ulkomaille muuton kanssa. Lyhyeksi aikaa voi mennä helpostikin pyörähtämään maailmalle ja samalla vielä säilyttää työnsä ja asuntonsa kotimaassa. Mutta meille ainakin lähtöä edelsi talon, autojen ja huonekalujen myynti, töistä lähteminen sekä ystäville heiheiden sanominen määräämättömän pitkäksi ajaksi. Ei se helppoa ollut. Vaikka meillä kaikki päätyi lopulta hienosti (tai no, matkallahan tässä ollaan vielä), en ikinä sanoisi kellekään, että sinun kyllä kannattaisi myös tällä tavalla riskeerata ja jättää kaikki ja mennä kokeilemaan, koska mistäs minä voin tietää, että kannattaako se teillä. Ehkä ei kannata. Mutta sen voin melkein varmuudella sanoa, että sitä sisällä palavaa halua lähteä ei sammuta yksikään sijaistoiminta: ei mahtava työ, ei kerran vuodessa tehty ulkomaanmatka, ei hyvin toimiva perhe tai ihana ystäväpiiri. Koska minähän uskon, että toiset on vaan luotu liikkumaan. Ulkomaille muutto ei tietenkään korjaa kaikkea, eikä ratkaise ongelmia, mutta seikkailijan sielun se kyllä saattaa tyynnyttää.

Mä en ole kertaakaan meidän vähän kreisejä valintoja katunut, mutta olen mä monta kertaa heikkona hetkenä peilannut sinne omaan lapsuuteeni ja miettinyt, miten en nyt voikaan just niitä itselleni tuttuja (eli turvallisia) asioita omille lapsilleni tarjota. Aivan kuin mun pitäisi jotenkin toistaa lasteni elämässä se hyvä, mitä sieltä omien kouluvuosieni muistoista poimin. Tai aivan kuin lapset aivan välttämättä tarvitsisivat just jotain tiettyä ja etenkin stabiilia voidakseen hyvin, kuin eivät alkuunkaan kestäisi muutoksia, eksotiikkaa tai maiseman vaihteluita. Välillä olen saanut itseni kiinni siitä, että haikailen suomalaisen koulusysteemin perään ja nyt täällä Perthissä kaipaan takapihaa, jossa eräät voisivat temmeltää. Viimeksi eilen ikävöin Konan parasta ystävääni niin, että itku tuli. Kaikenlaista sitä mahtuu ulkosuomalaisenkin elämään, mutta en silti vaihtaisi mihinkään. Kaikista normaaleista ja vähemmän normaaleista haasteista huolimatta emme silti haluaisi asua nyt Suomessa, joten mennään näillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka mä en valitsisikaan toisin, en silti tietenkään sano, että kaikkien pitäisi nyt perässä tehdä. Kenenkään ei tokikaan tarvitse lähteä yhtään minnekään. Kaikki eivät myöskään halua lähteä ja suurin osa ei voi lähteä. Niitä, jotka haluavat ja myös voisivat, on kuitenkin paljon enemmän kuin uskoisittekaan. Jos käytännön asiat pystyy järjestelemään, onkin enää jäljellä se, että voittaa ne oman pään sisällä olevat esteet ja alkaa nähdä hankaluuksien sijaan mahdollisuuksia. Olen viimeisen kahden vuoden aikana saanut lukemattoman määrän viestejä, joissa kysytään vinkkejä lähtöön ja puretaan omaa sydäntä, kun ei millään uskalla repäistä, vaikka haluaisikin. Etenkin Manilan köyhyyden keskellä mä mietin tätä paljonkin: siellä tuhansien ja taas tuhansien ihmisten vierellä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä eikä mitään mahdollisuuksia muutokseen ole, tuntui jotenkin irvokkaalta ajatella, minkälaisia näkymättömiä häkkejä maailman etuoikeutetuimpiin kuuluvat ihmiset itselleen luovat. Kun todellisuudessa monelle meille suomalaiselle koko maailma olisi auki, passi on valtakunnan parhaimpia, mahdollisuuksia ja suuntia olisi vaikka millä mitalla, rahaa, hyvinvointia ja työmahdollisuuksia riittäisi ja mikä tärkeimpänä, aina pääsee takaisin. Ja sitten se muuri lähteä nouseekin aivan valtavaksi jostain päänsisäisestä syystä X.

Mikä meitä estää lähtemästä?

14 vastausta artikkeliin “Mikä meitä estää lähtemästä?

  1. Meillä minä olen lapsena asunut ulkomailla. 80-luvulla ei Afrikka ollut ihan perussettiä monellekaan. Kokemus oli ihana ja varmasti pohjia myöten ravisteleva, positiivisella tavalla. Nyt omien lasten kanssa lähtö onkin vaikeampaa. On asuttu samassa kivalla lintukodossa, samojen lasten kavereiden ja heidän vanhempiensa kanssa vuosikausia, juurruttu paikoillemme. Seikkailijasielu minussa riepoo ajoittain enemmän, joskus vähemmän. Vanhin lapseni liihottaa ympäri maailmaa ja toinen vanhempani asuu osittain ulkomailla.

    Se mikä estää lähtemästä on se, että omista hyvistä kokemuksista huolimatta en voi mitenkään luvata miehelle ja lapsille että hyvä siitä tulee. Toiset ovat ehkä kuitenkin tyytyväisempiä nykytilaan, löytyisikö se paikka maailmalta meille kaikille? En tiedä. Tällä hetkellä on monta muuta asiaa kesken, ehkä parin vuoden päästä avaan tämän pandoran lippaan?

    1. Olipa mielenkiintoista kuulla sun ajatuksia Petra, kiitos! Olet niin oikeassa tossa, että mitä syvemmälle on saanut juuret lyötyä, sen vaikeampi on lähteä. Sanoisin myös, että helpompi on lähteä silloin, jos perheessä esim. molemmat aikuiset ovat muuttamisesta yhtä varmoja. Silloin kestää myös sen, että kaikki ei mene takuulla aina hyvin ja lapsilla on ikävä ystäviään kotona (ja meidän tapauksessa sen lisäksi vielä Konalla). Aina pitää myös puntaroida tuo, että mistä on valmis luopumaan ja mistä ei. Suurimmalle osalle pysyvyys tuo suurempaa onnea kuin tällainen vaeltelu!

  2. Meidän perhe kuuluu niihin haaveilijoihin. Ollaan puhuttu, että sopivan tilaisuuden tullen talo ja muu omaisuus myyntiin ja muutto ulkomaille, mutta saapa nähdä miten käy 😊 (arjensuklaasuukkoja.blogi.net)

    1. Kuulutaan siis samaan sakkiin sikäli, että pitkään mekin lähinnä haaveiltiin 😊 Minä etenkin. Täydellistä aikaa lähteä ei tule eteen koskaan, mutta vähän toistaan parempia tulee kyllä! Tsemppiä teille suunnitelmien tekoon sitten, kun se on ajankohtaista. Ja nytkin kaikkeen, tietysti!

  3. Minä lähdin, koska mies niin halusi. Eikä kai siinä ole mitään kummallista, sillä meille oli tiedossa hyvä työ ja loistava paikka Amerikan ihmemaassa. Mutta siis, olin reilu nelikymppinen ja likka 15-vuotias, eli elämä oli aika hollillaan, enkä millään lailla enkä koskaan ollut halunnut muuttaa! Ammatiltani olin suomen kielen opettaja eli minä siis jätin ihan kaiken: työn, oman toimeentulon, ystävät, itsellisyyden, omanarvontunnon… mitä ikinä keksitkin keski-ikäisen naisen elämässä vakiintuneen.

    Mutta minä uskalsin! Jätin ja luotin rakkauteen, joka ryppyili. Käänsin omia näkökulmia 360 astetta ja löysin (aikain saatossa) itseni. Sen, joka olen ilman naamioita ja tuttuja kuvioita. Koville se otti, mutta päivääkään en vaihtaisi pois! Enkä enää kuunaan koskaan halua muuttaa mihinkään. katajenkeissa.blogspot.com

    1. Vau Kata, ihana voitontarina tää sun tarinasi! Ja vaikka vähän hullulta ehkä kuulostaakin, antaa tää mullekin toivoa nyt tässä uudessa, yksinäisessä elämäntilanteessa, kun kaikki aloitettiin taas alusta. Mahtavaa, että uskalsit! Ja miten ihanaa, että loppu hyvin, kaikki hyvin.

    2. Minä olin asunut omassa lapsuudessani ulkomailla, mutta kun nyt aikuisena lähdin, olin minäkin jo ekan lähdön aikaan melkein nelikymppinen, toisen lähdön aikaan (siinä välissä oltiin suomessa taas) reilusti yli. Ei se ollut ihan helppoa, koska minunkin työni oli suomen kielen parissa ja tiesin esimerkiksi sen että työllistyminen suomen kielen avulla olilsi ulkomailla mahdotonta. Lapsetkaan eivät olleet pelkästään riemuissaan ja vanhin piti suorastaan jättää jälkeensä. Kaikki oli vakiintunutta keski-iän tyyliin kuten kuvailet. Mutta sanoisin samoin kuin sinä, että minä uskalsin, ja tiedossa oli myös (miehelle) kiva työ ja oma paikka. Käänsin omia näkökulmiani, kuten toteat, ja päivääkään en minäkään vaihtaisi pois, vaikka joiinakin päivinä on kyllä totisesti tuntunut siltä. Itsetunnollehan tämä eiole ollut mitenkään helppoa, kun työidentiteettiä ei enää ole – sen varaan ei voi ripustautua…. Joinakin päivinä tosin tuntuu että se häiritsee muita enemmän kuin minua. Kiitos hyvästä tekstistä Anu ja kiitos Kata tästä kommentista.

      1. Kiitos Lotta kun kerroit myös omaa tarinaa! Suomalaiselle se työidentiteetti on vielä ihan älyttömän tärkeä ja kaikkialle mennään vähän niin kuin koulutus ja työminä edellä. Maailmalla ei välttämättä ja silloin pitää oppia olemaan minä ilman näitä saavutuksia tai taitoja. On se uuden opettelua sekin.

  4. Olen lukenut blogiasi alusta saakka haaveillen ja seurannut teidän haaveiden toteutumista. Tämä oli loistava kirjoitus, kiitos!

  5. ”..mutta olen mä monta kertaa heikkona hetkenä peilannut sinne omaan lapsuuteeni ja miettinyt, miten en nyt voikaan just niitä itselleni tuttuja (eli turvallisia) asioita omille lapsilleni tarjota” SIIS TÄMÄ!! Niin monta kertaa oon miettinyt että pitääkö tässä nyt yrittää tarjota omille lapsille samanlaista lapsuutta mitä itsellä oli.. Tottakai turvallista ja ihanaa, mutta miksei myös vähän seikkailua? Mun alle 4-vuotiaat on nähnyt ja kokenut jo paaaaaljon enemmän mitä itse edes ennen 18v täyttämistä. Välillä mietin että onkohan tää too much, kunnes päätän että ei ole 🙂 Mä en voi tietää pysytäänkö terveinä eläkeikään saakka, joten silloin mennään kun pystytään.

    Kiitos blogistasi, osaat kirjoittaa ja teksteistäsi saa paljon ajattelemisen aiheita.

    1. Miten ihana ja ilahduttava kommentti, kiitos Sonja! Erittäin hyvä päätös teillä elää just nyt, eikä säästää myöhemmälle 😄 Ja siis niinpä, eikö ollakin huvittavia me äidit joskus? Kun todellakin, meilläkin lapset on nähneet jo ihan älyttömästi enemmän kuin minä saman ikäisenä, ja mä mietin jotain alakoulun musiikkiluokkaa, joka oli mulle aikoinaan niin tärkeä 🙄 Onneksi menee aika nopeasti ohi nää, mutta kovin vakuuttavia osaa olla ajatukset tullessaan.

      Kiitos kun luet!

Vastaa