Shokki-talvi

Me saavuimme Perthiin melko epäkiitolliseen aikaan. Täällä on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tullut vettä vaakatasossa tai aamulla ollaan saatu herätä rapsakkaan kuuden asteen päivään, melkein myös sisällä. Tämä on vähän sama, kun heittäisi jonkun etelän asukin Suomen lokakuuhun, että pärjäile nyt siellä. Vaikka ei oikeasti tietenkään ole, koska mehän olemme suomalaisia ja nyt täällä vaan hienostelen, viileässä, kun kaksi vuotta tropiikissa asuminen pilasi minut täysin. Mutta kun minä vaan olen niin kaveriton, että mulla on aivan liikaa aikaa kaivella tätä omaa napaani ja kun sitä oikein kaivelee, niin sieltä ei kyllä mitään kaunista löydä. Parempi olisi ihmisen saada samanhenkistä seuraa, mutta sitä nyt ei oikein voi lähteä tässä pakottamaan. En ole koskaan ajatellut, että aikuisena olisi jotenkin vaikeampi luoda ystävyyssuhteita, mutta ehkä ulkosuomalaisena aikuisena on vähän. Mun pitää vaan ottaa Katariinan vinkistä vaari (sanonta, jota lapseni eivät ymmärrä) ja yrittää paikallistaa kaikki Länsi-Australian juuri tänne muuttaneet yksinäiset eksyneet. Ja aivan totta puhuen me emme nytkään ole aivan yksinäisiä, mutta yhtä suomalaista täällä asuvaa perhettä lukuunottamatta on hyvin vaikea vielä nähdä, että kenen kanssa sitä tullaan täällä aikaa oikeasti viettämään. Onneksi tuleville viikoille on luvassa yhdet kahvitreffit jopa.

Ilmiselvästä viileydestä huolimatta lasten on ollut todella vaikea ymmärtää, että reilussa kymmenessä asteessa pidetään takkia päällä. En ole alkuunkaan tässä tajunnut, että miksi, koska hulluahan se nyt on kaikin puolin, varsinkin kun emme ole kukaan kokeneet kylmää melkein kolmeen vuoteen. Tässä aamulla mulla vasta välähti, että he eivät ehkä (enää, vielä) kestä sitä tunnetta, kun ovat hiessä siellä takkiensa alla. Muistatte ehkä itsekin lapsuudesta, kun talvella tultiin välillä sisään niin, että hiukset oli muhineet märiksi pipon alla ja sormet olivat aivan kuumat, vaikka just oltiin lumessa leikitty. No siis nämä minun talvesta irtautuneet saarilapset ovat ratkaisseet tämän kysymyksen ottamalla vaatetta salaa pois päältä (satuin ohimennen näkemään Esikoisen 12 asteessa liikkatunnilla T-paitasillaan, koska kentälle paistoi suoraan aurinko) ja nyt ovat sitten jossain ikiyskässä molemmat. Kuopus on kysynyt, onko Suomessa talvella vielä kylmempi kuin täällä. Vaikka viimeksi nelivuotiaana joulunsa Suomessa eläneen luulisi talven hyvin muistavan, niin ei, koska tyttö kertoi mulle vähän aika sitten ihan tosissaan, että Suomessa pärjää vuodenajasta riippumatta kyllä, kun on kaksi hupparia päällekäin ja lenkkarit koko ajan jalassa. Että jos nyt tätä lukiessa tulitte siihen tulokseen, ettei kyllä koskaan kannata kotoaan poistua maailmalle, niin olette ihan oikeassa. Aivan kummallisia tapoja saattavat oppia nämä perheen pienimmät ulkomailla asuessaan. Ja meidän pitää jotenkin saada opetettua nämä kaksi pitämään vaatteet päällä ennen lomaamme tai joulukuussa Suomessa juoksee kaksi keuhkokuumekandidaattia ilman kenkiä hangessa.

Huonosti olemme muuten löytäneet täältä enää tässä vaiheessa talvea mitään järkevää ulkovaatetta. Niinpä päätettiin ihan yhteistuumin, että selviämme nyt nämä talven viimeiset viikot olemassaolevilla kerroksillamme ja ostamme Helsingistä joululomallamme kunnon vaatteet seuraavaa Perthin talvea silmällä pitäen. Aion tuoda Suomesta mukanani myös paksut talvikengät. Mä tiedän, että tämä kaikki kuulostaa aivan liioittelulta, mutta tulkaa vaikka itse käymään. Se on yksi näitä elämän mysteereistä, että miten mittarin lukemat eivät kerro joskus juuri mitään siitä, miltä sää todella iholla (ja sielussa) tuntuu. Mä en tosiaan tajunnut, että täällä olisi näin kylmä. Ja vaikka mä tietenkin myönnän, että olen tropiikissa piloille marinoitunut, niin kyllä kaikki muutkin täällä ovat aivan jäässä, myös näihin säihin mukamas tottuneet. Jos olet kokenut esimerkiksi Lontoon talven, niin sellainen yhtäläisyys näiden kahden paikan väliltä löytyy, ettei ole mittariin luottamista. Kylmyys tunkeutuu jäseniin joka tapauksessa, jos aurinko pysyy pilvien takana. Ja joskus silloinkin.

Kirjoitan tätä nyt villapaita päällä, sisätossut jalassa, patterin vieressä. Kuopus pyörii alakerrassa karvayökkärissään ja pehmotossuissaan. Talot on ilmeisesti rakennettu täällä sillä fiiliksellä, että jos suurimman osan vuodesta on lämmintä, niin mitäpä nyt muutaman kuukauden takia turhia tiivistää vaikka ikkunoita. Tai ovia. Ihan sellaiset ohuet, yksinkertaiset lasit riittävät kyllä, eikä haittaa, jos ne vähän ”hengittävät” välistä. Parin sentin rako makkarimme parvekkeen oven alla tosiaan tuulettaa huonetta öisin ihan mukavasti.

Mulla on siis jonkinlaisessa shokissa nyt sekä keho että pää. Tiedän, itsepähän lähdin, mutta kyllä muuttaminen ja sopeutuminen on vaan tosi raskasta. Ja kuten sanottu, tässä vaiheessa ei vielä kukaan voi sanoa, että kannattiko. Palaan asiaan vaikka ensi talvena.