Muistan vieläkin, kun putosin uimataidottomana nelivuotiaana laiturin päästä kylmään järviveteen. Ehdin lyödä selkäni veden alla olleisiin rantakiviin ennen kuin mut nykäistiin ylös. Ja nyt tämä vanha tarina saakin toimia kuvailemaan sitä, miltä musta on tämän viikonlopun aikana tuntunut. Kun vähän vielä paleltaa ja vaatteet on pulahduksesta märät, mutta ainakin seison taas laiturilla, sen sijaan että on pää veden alla. Vähän köpönen mielikuva, myönnetään, mutta siltikin yllättävän hyvin tilanteeseen sopiva. Katsokaas kun tämä viikonloppu oli täällä ensimmäinen, mikä tuntui ihanan tavalliselta ilman pelkkiä muutosta selviytymisen elementtejä.
Lauantaina sovimme yhden täällä Perthissä asuvan suomalaisperheen kanssa treffivaihdosta, tarkoittaen, että me hoidettiin ensin heidän kolmea poikaa ja sitten he meidän lapsia, niin että aikuiset pääsi vuoroissa ulos. Kun puoliso toi lounaan jälkeen pojat meille (pienimmän unilla vaunuissaan), mukaan oli tarttunut kampukselta vielä yhdet sisarukset. Tyypit, ikähaarukaltaan 4-11, pelailivat lautapelejä ja katsoivat leffan ja me puolison kanssa tarjoilimme nälkäisille maapähkinävoileipiä ja omenalohkoja. Riemu repesi aivan kattoon, kun yksivuotias heräsi päiväuniltaan. Talo oli täynnä, ääntä lähti ja vessasta löytyi yksi vetämätön mysteerikakka, mutta ainakin meillä oli taas elämää. Oli ihana seurata näiden uusien ystävyyssuhteiden muodostumista.
Illalla me siipan kanssa lähdettiin tuplatreffeille. Pariskunta, joka meidät kutsui kanssaan syömään, on meitä vanhempi, toinen heistä saksalainen ja toinen englantilainen. Oikein mukavia ovat olleet molemmat alusta saakka, mutta en silti tiennyt, mitä illalta odottaa. Ja meillähän oli lopulta ihan tosi kivaa yhdessä, ja hauskaa, ja sehän se on ilman muuta yksi ystävyyden korkeimpia mittareita, jos minulta kysytään. Tämän vapaan ilon alta näin myös taas uusin silmin, miten mahtava kaupunki Perth on. Aivan ihana. Kävimme sushilla pienessä japanilaisessa ravintolassa, kävelimme ympäri Northbridgeä ja suuntasimme syömään churroja jälkkäriksi. Toki olimme jo ravintolassa syöneet ruuan jälkeen palat kakkua, mutta ei mennä nyt siihen.
Tänään Australiassa on isänpäivä. Olemme juhlistaneet päivää donitsein ja lautapelein. Ulkona sataa ja katto vuotaa. Ja minä olen tässä ollut mukamas sitä mieltä, että olemme tänään vain keskenämme täysin omasta halustamme, emmekä siksi, että ystäväpiiri on vielä pikkiriikkinen ja valinnanvaraa siksi erittäin vähän. Itsepetos on usein ihan lohduttava kaveri.
Kaiken kaikkiaan tämä viikonloppu oli kuitenkin sen verran normaali, että se antoi toivoa siitä, että meidän tavallisen eriskummallinen elämä tulee jatkumaan taas täälläkin.
Konalla 