Olen tässä viime viikkojen aikana ehtinyt jo miettiä, että voisinko nähdä meidät asumassa täällä Perthissä aina. ’Aina’ on toki meidän kohdalla vähän muljahteleva käsite, mutta kuitenkin. Olen kävellyt pitkin kaupungin katuja, tuijotellut ihmisiä ja vetänyt keuhkot täyteen puistojen raikasta ilmaa ja leikitellyt ajatuksella, että me jäätäisiin tänne seuraavaksi kahdeksikymmeneksi vuodeksi. En oikeasti osaa viedä tätä ajatusketjua edes kunnolla loppuun asti, mutta sen mä tiedän, etten halua takaisin kotimaahan. En ainakaan vielä. Mutta haluanko jäädä paikoilleni tännekään, sitä en tiedä. Muuttaminen on kyllä ihan karseeta, eikä sitä nyt huvikseen koko ajan viitsisi tehdä, mutta toisaalta maailma on suuri ja nähtävää olisi vielä paljon enemmänkin kuin tämä. Ja taas toisaalta, eihän sitä tarvitse näkemistä ja kokemista lopettaa, vaikka paikoillaan asuisikin.
Mutta eihän tällainen kulkurisielu osaa nyt tällaisia kunnolla edes ajatella. Olenkin tässä nyt vaihteeksi taas miettinyt, että onkohan mussa joku valuvika, kun en vaan ole koskaan haaveillut asuvani yhdessä kodissa tai rakentavani omaa pesääni jonnekin yhteen ainoaan maailman kolkkaan. Jonnekin, missä lapset voisivat koko elämänsä kasvaa ja sitten tulla käymään, kun ovat jo muuttaneet pois. Koska kun tässä nyt ympärilleen katsoo, niin kyllä aika harvassa on väki, jolla on tällainen samanlainen veto johonkin aivan muuhun. Ja välillä, mutta vain välillä, mä huomaan ajattelevani, että olen ehkä tässä mielessä vähän omituinen.
Ja sitten taas sellainen ajatus tähän väliin, etten osaa kuvitellakaan, millaista on olla haluamatta asua maailmalla. Millaista voi olla, kun ei polta eikä pakota mikään, vaan omassa kodissa on hyvä eikä sieltä halua minnekään. Miten ihanaa, teille.
Helpompaa olisi kyllä elämä, jos haluaisin olla paikoillani. Jos en eläisi tällaisen niin maan voimakkaan seikkailugeenin kanssa, vaan tahtoisin vaan arkea. Tai no, arki se on arkea maailmallakin, mutta kyllä tähän elämäntyyliin silti aina jonkunlainen jännityselementti kuuluu. Tai ainakin enemmän ihmeteltävää. Ja mä en oikein tunne eläväni, jos en voi ihmetellä, venyä, haastaa itseäni ja etsiä rajojani. Ihailla maailmaa ja sen kauneutta ja imeä itseeni kaikkia sen ihmeitä. Vaellella ja tutustua uusiin ihmisiin, vaikka aina tulenkin pitämään kovaa kiinni niistä vanhoista. Olen ennenkin sanonut tämän, mutta sanon uudestaan: sitoudun herkästi ihmisiin, en niinkään rakennelmiin.
Lapset eivät oikein muuta elämää osaa itselleen ajatellakaan kuin tämän. Meidän vähän hullunkurinen maailmamme on heille ihan tavallinen. Helppoa se on vielä, kun ei ole muutakaan, mihin verrata. Nähtäväksi jää, miten he itse haluavat aikuisena elämänsä elää, paikoilleen juurtuen vai ympäriinsä lennellen. Vai jotain siltä väliltä.
Voiko kulkuria kesyttää? Ja toisaalta, pitäisikö edes? Koska kukapa sitä voisi oikeasti väittää tietävänsä, miten sitä kannattaa tämä yksi elämä elää.
Konalla 