Muuton jälkeen uuteen nousuun

Mä myönnän, että olen ollut tälläkin kertaa vähän dramaattinen, mitä muutosta syntyneisiin syvissä vesissä polskimisiin on tullut. Kaikki, mikä kansainvälisissä muutoissa on vaikeaa, löi alkuun päälle yllättävän isolla voimalla. Ja siinä kun näiden tunteiden kanssa yritin navigoida, menetin hetkeksi otteen jonkinlaisesta kokonaiskuvasta. Minähän aloitin senkin paniikin, että saankohan ikinä kavereita täällä, jo alle viikon jälkeen siitä, kun tänne laskeuduimme. No, pienemmälläkin stressillä olisi taas voinut selvitä, sillä nyt reilun kuukauden täällä asuttuamme mulla on jo ainakin kaksi ihmistä, jotka lasken hyviksi kavereikseni ja joiden kanssa vietän mielelläni aikaa, ja jotka ovat myös potentiaalisia tulevaisuuden hyviä ystäviä. Ja on niitä muitakin kiinnostavia ihmisiä tullut tässä vastaan, montakin, mutta kattellaan nyt rauhassa. Taito, joka ei oikeasti kuuluu vahvuuksiini.

Puolisohan on monella tavalla aivan erilainen kuin minä. Sellainen bloom where you’re planted-ihminen, joka on aina ja kaikkialla perustyytyväinen, rauhallinen ja kärsivällinen. Välillä en tiedä, miten se mua kaikkine väreineni jaksaa, mutta mietitään sitä joskus toiste (ehkä juuri siksi, että on tyytyväinen missä vaan, jopa tällaisen sinkoilijan kanssa). Olen kyllä oppinut elämään itseni kanssa, enkä tempoile yhtään niin paljon kuin välillä mieli tekisi, enkä ole meinannut esimerkiksi vielä kertaakaan ostaa täältä lippua pois. Kuulisittepa vaan, millainen meteli korvieni välissä välillä on. Siihen nähden menee siis ihan hyvin.

Tänä viikonloppuna vuokrasimme auton, koska alkoi tulla vähän klaustrofobinen olo ilman. Eilen kävimme Caversham Wildlife Parkissa yhden perheen kanssa, josta olin jo salaa ehtinyt toivoa meille seuraa. Tiedättekö, kun joskus joistain ihmisistä huokuu sellainen fiilis, minkä heti kokee kotoisaksi ja oleminen on yksinkertaisuudessaan alusta saakka helppoa ja luonnollista? Tästä pariskunnasta mulla on ollut sellainen olo, kun heitä kampuksella olen nähnyt. Emme tosin ihan heti hyökänneet tykö, mutta ilokseni voin kertoa, että tunne taisi olla molemminpuoleinen. Siis en kysynyt, mutta näin nyt itsekseni päivän perusteella päättelin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänään vietimme rennon grillailu- ja puistopäivän Esikoisen luokkakaverin perheen kanssa. Söimme aivan navat pinkeiksi burgereita ja istuimme vilteillä juttelemassa niitä näitä. Kevätsää oli parhaimmillaan, mitä nyt tuuli oli edelleen aika kylmä. Aurinko on täällä kyllä aivan kreisi ja polttaa ihon nopeammin kuin missään koskaan. Ihan liioittelematta. Onneksi oli viiskymppistä mukana.

Huomaan nyt muuten itsestäni myös sen, että tämä sisäinen seikkailijattareni on taas ollut viime päivät onnellinen täällä. Se jäi kyllä tuossa moneksi viikoksi muuton jalkoihin, eikä paljoa sieltä laatikoiden ja matkalaukkujen ja sekopääahdistuksen alta kurkistellut, mutta nyt sille on taas tilaa. Moni asia ei tässä maailmassa ole yhtä ihanaa kuin reissaaminen ja sitä kautta omien rajojen ja maailmankuvan venyttäminen. Toiset lähtevät maailmalle etsimään itseään, minä en, mutta olen silti tällä tavoin enemmän elossa kuin mitenkään muuten. Kyllä on välillä tässä ollut raskasta ja yksinäistä ja vähän pelottavaakin, ja olen miettinyt, että onko tämä hinta oikeasti kaiken tämän arvoista. Mutta ne on olleet niitä pieniä hetkiä, joiden aikana on voinut taas punnita, mitä minä ja me haluamme tältä elämältämme. Ja ennen kaikkea, mihin haluamme sen laittaa käyttöön ja mihin kalliin aikamme sijoittaa. Nyt se on täällä, aivan ehdottomasti. En olisi ikinä uskonut.

Vastaa