Meidän molemmat lapset on syntyneet lokakuussa, kahden vuoden ikäerolla. Joka vuosi tähän aikaan mä huomaan päivitteleväni ajan kulumista ja ihastelen niiden kauniita piirteitä. No sitä mä nyt teen joka päivä muutenkin, mutta joka vuosi tähän aikaan siihen liittyy vielä vähän enemmän syvyyttä. Miten ne voi olla taas vuoden vanhempia?
Molemmat meidän lapsista on omilla tavoillaan sisukkaita, päättäväisiä ja voimakkaita. Molemmat ovat myös herkkiä ja lempeitä. Molemmat rakastavat vauvoja. Muuten ovatkin sitten hyvin erilaisia: toinen on introvertti, toinen ekstrovertti, toinen skeittaa, toinen tanssii, toinen on tarkka tavaroistaan ja toisella on kaikki aina hujan hajan. Toinen on ollut ekaluokan alusta aina napakasti ovella odottamassa, koska lähdetään, ilman patistamista, kun toinen laulaa, pyörii, häärii ja lopulta suuttuu, kun hänelle ei ole annettu tarpeeksi aikaa pakata reppua ja kohta myöhästyy koulusta kaikki. Toinen piirtää mallista paremmin kuin äitinsä ja toinen on ajattelussaan niin luova, ettei välillä saa logiikan päästä kiinni. Maailma on joskus liian neliskanttinen ja rajattu joidenkin yksilöiden tarpeisiin.
Aika on mennyt nopeasti, vaikka tietysti yhdeksään vuoteen on kaikenlaista mahtunut. Olemme perheenä asuneet yhteensä seitsemässä kodissa näiden yhdeksän vuoden aikana, mikä nyt ei ole mikään ideaali, mutta toisaalta, ei siihen kukaan hajonnutkaan ole. Mä tykkään olla vanhempi paljon enemmän nyt kuin silloin uhmaikäsekoilujen aikaan tai etenkin silloin, kun toinen sekoili ja toinen oli vaarassa horjua ensiaskelineen autotielle. Sellainen jatkuva aivojen fight or flight-asento ei kyllä kuulu omiin suosikkeihini ja siksi nykyään onkin paljon kivempaa kaikilla. On ihanaa, kun mullakin on tilaa ympärillä ja aivokapasiteetti sittenkin tallella.
Mitä ajan kulumiseen tulee, niin sehän tässä just eilen kävi mielessä, että seuraavat yhdeksän vuotta tulee menemään vielä tätä edeltäjäänsä nopeammin ja kohta Esikoinen täyttää 18. Sain eilen jotenkin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti kiinni siitä, mitä kaikki nuorten aikuisten vanhemmat aina sanovat: aika tulee menemään hirvittävän nopeasti. Jotkut lisäävät myös loppuun ne iki-ihanat sanat nauti nyt. Ja kyllähän me kaikki se tiedetään, ettei kaikista vaiheista vaan yksinkertaisesti voi nauttia, mutta jos nyt jälkiviisaana jotain itselleni sinne alkuvuosiin sanoisin, niin ei kaikkea tarvitse myöskään ihan niin vakavasti ottaa. Jos osaisin jatkossa pitää kiinni siitä perspektiivistä, että onko tällä tilanteella mitään merkitystä 20 vuoden kuluttua ja jos vastaus on ei, niin ei ehkä kannata sen takia sitten hampaita kiristellä. Pick your battles. Ei se oikeasti ole niin justiinsa.
Mutta sain mä kiinni myös siitä nauti nyt-lauseesta jotenkin eri tavoin nyt, kun tähän ajan kulumiseen heräsin. Kyllä mä haluaisin nämä vuodet muistaa ennen kaikkea niin, että me tykättiin olla keskenämme ja että meillä oli hauskaa yhdessä. Mä ajattelin siis jatkossa keskittyä lähinnä viihtymiseen, jos mahdollista. Kun niin harvalla asialla oikeasti on pitkässä juoksussa yhtään mitään merkitystä – varsinkaan millään höyrytetyillä parsakaaleilla tai tasan tarkkaan kulkevilla rutiineilla – niin jospa meillä keskityttäisiin vaan siihen, että elämästä tulee hyvä. Sanon tämän nyt, kun lapset ovat sunnuntaiaamun raukeita ja katsovat piirrettyjä, minä juon kahvia ja kaikki on mukavasti. Voidaan palata tähän viihtymiseen jo vaikka tänään myöhemmin, kun ensimmäinen sisarusten välinen täysin turha riita pamahtaa ilmoille. Mutta voisinko mä silti opetella olemaan enemmän zen, koska enhän mä siellä ole tappelemassa? Riidelkööt he, jotka siihen haluavat päivänsä käyttää, ehkä mä voisin opetella vetäytymään jonnekin omaan onnelliseen paikkaani siksi aikaa ja odottaa, kun rauha taas palaa ja voimme jatkaa sitä juuri lanseeraamaani yhdessä viihtymistä.
Kysykää ensi vuonna tähän aikaan, miten onnistui. Silloin, kun lapset täyttää jo kahdeksan ja kymmenen ja olemme taas vuoden lähempänä sitä, että kohta ne muuttaa kotoa.
Konalla 