Vaikka mä tykkään kirjoittaa vähän kaikkea auki, välillä en kyllä mitenkään löydä sanoja sille, mitä yhden päivän aikana saatan ehtiä tuntemaan kuulostamatta aivan pimeeltä. Jos nimittäin joku asia maailmassa herättää tunteita suuntaan ja toiseen, on se muutos. Ja vaikka tämä meidän muutos oli toivottu ja päätös itse tehty ja hyvä, on tämän iltaiseen hetkeen tultu taas melkoisen kierroksen kautta. Jälleen.
Mulle taitaa tämä kolme kuukautta uudessa maassa olla jonkinlainen rajapyykki ja taitekohta näissä muutoissa (en kyllä haluaisi enää kolmatta kertaa testata, onko näin, joten päätellään näiden kahden perusteella), koska Konallakin juuri näihin aikoihin huomasin, että asiat olivatkin alkaneet rullata jotenkin luontevammin eteenpäin. Ja sen jälkeen pystyin jatkamaan etenemistä vähän enemmän sopuisasti itseni ja uusien ympyröiden kanssa.
Meidän kontti saapui tänään. Se seilasi maailman meriä kolmen ja puolen kuukauden ajan, mikä jo itsessään on ihan hieno saavutus. Oikeasti se siis lähti myöhässä, pysähteli pitkiksi ajoiksi eri satamissa ja jatkoi verkkaisesti matkaansa kohti Perthiä. Aivan ei pitänyt arvioitu 6-8 viikon matka-aika paikkansa.
Rekan ajettua tänään puoliltapäivin meidän pihaan puoliso apureineen tyhjäsi nopeasti pienen omaisuutemme ovesta sisään ja lähti saman tien viemään osaa tavaroista varastolle. Lapset olivat ulkona kavereidensa kanssa ja mä seisoin parin laatikkopinon välissä yksinäni kyyneleitä nieleskellen. Se on jännä, mihin sitä sydän näköjään kiintyy silloin, kun kaikki taas ympäriltä vaihtuu. Availin laatikoita yksi kerrallaan ja nostelin tuttuja tavaroita esiin. Esimerkiksi raastinraudan, jonka otin lapsuudenkodista mukaani, kun muutin sieltä omaan kotiin melkein 20 vuotta sitten. En koskaan raasta mitään, mutta rakastan pitää sitä näkösällä keittiössä, aina. Kakkuvuoan, jonka ostin vuosia sitten, kun halusin oppia leipomaan aurinkokakkua. Tuoksukynttilän, jonka sain yhdeltä nuoreltani lahjaksi viime keväänä ja jota poltin Havaijilla paljon. Parhaalta Kona-ystävältäni saamani lahjapussin, jonka kyljessä luki Friends forever. Aloin itkeä. Kodissa tuoksui yhtäkkiä Konalle ja ympärillä oli laatikoittain tuttuja tavaroita. En osaa selittää, mitä kaikkea siinä tulvi kerralla päälle, mutta siinä sotkun keskellä seisoessani tiesin, että meidän Havaijin ajasta on nyt jotain tallessa täälläkin, sieltä lähdettiin ja tänne tultiin ja nyt se ovi on hyvällä tavalla ehkä suljettu ja tästäkin kodista tehdään vielä oikea koti. Löysin myös Konalta ostamani pienen taulun, jossa luki Life is better in Hawaii, enkä enää tiennyt, mitä sen kanssa tekisin.
Puoliso tuli kotiin ja alkoi purkaa laatikoita. Kantoi aika pikaisesti meidän oman televisiomme paikoilleen sen hassun ilmaiskappaleen tilalle ja asensi kaiuttimet kiinni. Istuin olkkarin lattialla ja tuijottelin tavaravuorta, kun mies laittoi Spotifyn soimaan. Kaiuttimista kaikui Tennessee Whiskey ja mietin, kuinka me Konalla kuunneltiin Chris Stapletonia just tosi usein aina silloin, kun pakattiin laatikoita. Tarkistin tämän sattuman yhdestä mun stooristakin: 18.6., päivälleen tasan neljä kuukautta sitten olin kuvannut klipin meidän edellisestä kodista, jossa oli ympäriinsä matkalaukkuja, laatikoita ja teippirullia ja kajareissa soi Stapleton.
Itkin taas ihan vähän, mutta salaa muilta. Kukapa olisi etukäteen uskonut, mitä kaikkea tähän neljään kuukauteen taas mahtuukaan. Mikä älytön ponnistus tämä taas on ollut ja miten paljon tässä on pitänyt jälleen mennä päin tuulta. Neljän kuukauden sisään olemme jättäneet lopullisilta tuntuneita hyvästejä, viettäneet kuukauden Manilassa ja yrittäneet asettua taas uuteen kotiin. Toisaalta olemme myös tavanneet ihania ihmisiä, joita emme koskaan olisi muuten tavanneet ja nähneet paikkoja, jotka ovat nostaneet upeudellaan niskakarvat pystyyn. Mutta nyt mä kuuntelin taas Tennessee Whiskeya ja suljin jonkun ympyrän mielessäni. Me nimittäin lähdettiin Konalta tietämättä taas yhtään, mihin me saavuttaisiin, mutta nyt saatiinkin purkaa nämä jo aika kauan sitten pakatut laatikot kauniissa kodissa, joka tuntuu jo nyt aika hyvin omalta. Tänään olin ihan tosi onnellinen, että olemme nyt nimenomaan täällä.
Esikoinen ihmetteli, miksi me heitetään kaikki pahvilaatikot tällä kertaa suoraan roskiin. Eikö niistä pitäisi joitain säästää, jos me kohta taas muutetaan? Kaikkien perheenjäsentemme suureksi helpotukseksi me ei tällä kertaa muutetakaan minnekään heti vuoden päästä, ei toiseen asuntoon tai toiseen maahan tai edes Suomeen, vaan voidaan olla tässä ja täällä ainakin nyt kaksi vuotta ihan rauhassa. Ja se on meidän nykyisessä tarinassa ihan juhlimisen arvoinen välivoitto se.
Konalla 