Jouluun mennään markkinoiden kautta

On lomamme kolmas kokonainen päivä ja olemme taas heränneet ennen neljää. On muuten aivan eri asia olla täällä lomalla nyt kuin viime kerralla, jolloin emme etukäteen tienneet lomamme pituutta. Odottelimme vain viisumiprosessin loppuun saakka ja lopulta päädyimme olemaan Suomessa kaksi ja puoli kuukautta. Tällä kertaa viisumit on, koti on, ja me olemme täällä käymässä kuuden viikon ajan. Nyt tuntuu kaikki oikealta, toisin kuin viimeksi.

Kulttuurishokkiakaan en enää odota, viime vuonna se oli se pahin. Nyt vaan lähinnä hullaannun joulusta ja eilen tajusin, miksi.

Joulu itsessään on toki nopea tapahtuma ja toisinaan mukavampi kuin toisinaan. Mutta se on se tämä aattoon vievä joulukuu tapahtumineen, mitä mä niin täällä pohjoisessa rakastan. On joulupolkua, myyjäisiä, kauneimpia joululauluja, jotain tontturiehaa ja askartelua ja kuumaa mehua pakkasessa. Tapahtumia on museoissa, kirjastoissa, elokuvateattereissa. Helsingin keskusta on täynnä jouluvaloja. Tämän takia minä siihen joulutunnelmaan aina täällä pääsen. Rakastan vaellella markkinoilla ja myyjäisissä ja joka kerta olen aivan valtavan vaikuttunut siitä, että maailmassa on ihmisiä, joilla on tällaisia kädentaitoja ja myös luonnetta taitojaan harjoittaa.

792CB162-508A-4E30-8770-F5FD0FB6A33E

Vaikka olihan sitä jouluista Konallakin. Siellä on esimerkiksi joka vuosi näihin aikoihin kylän pääkadulla joulukarnevaali, jota katsellaan kadun reunamilla istuen. Siitä sitten ohi kävelee tai autoillaan ajelee erinäistä porukkaa jouluisissa asuissaan. Mutta älkää ajatelko mielissänne mitään Aleksin joulukadun avajaisia, vaan ennemminkin entisen ala-asteenne rekvisiittavarastoa ja sieltä löytyneitä eriparisia aarteita. Joka vuosi myös joulupukki shortseissaan pyöräilee kadun läpi ja ukulele soi. Ja kuten aina Amerikassa, pääasia on sokerissa: jokainen kulkueen ryhmä heitteli kadun varrella pussukoineen odottaville lapsosille irttareita. Karkkia oli kaduilla enemmän kuin keskivertopenkkareissa.

Oli Konalla myös eräässä naapurustossa se setä, jolta on lähtenyt jouluvalojen kanssa vähän käsistä. Jo vuosien ajan hän on houkuttanut kotitalolleen ohikulkijoita valoshowlla, jollaista en vertaistaan ole koskaan nähnyt. Huhun mukaan hän on alkanut pyytää naapureiltaan rahaa tämän yhteisen kokemuksen ylläpitoon, koska ei pysty maksamaan joulun alla syntynyttä valtavaa sähkölaskua enää yksin. En tiedä, miten tarina päättyi.

8F99D99E-0683-454F-8F63-63A652498C37

Ja vaikka kaikki tämä oli aivan ihanaa, oikeasti, aion silti aivan häpeilemättä ottaa nyt kaiken irti siitä joulusta, jonka tunnen ja jonka haluan lapsillekin esitellä. En nimittäin yhtään tiedä, mitä he oikeasti Suomen joulusta tai talvesta tai pakkasriehoista muistavat, varsinkaan perheemme nuorimmainen. Ainakin ensimmäisen aamun kriisistä päätellen talvipukeutuminen otti Kuopuksella koville. Viimeeksi tuoreena nelivuotiaana kylmässä ollut ei meinannut väsypäissään millään suostua pukemaan toppavaatetta päälle, koska ne olivat niin pulleat. Kärsivällisen isänsä ulos kantamana vietiin sitten lapsi itkien ulkoilemaan. Siellä oli aika nopeasti huomannut, että täällä vaatetta tosiaan tarvitaankin vähän eri tavalla kuin nykyisessä tai edellisessä kotipaikassa. Siihen kuivuivat kyyneleet pienen matkaajan poskille ja leikki pääsi alkamaan.

Täällä päin palloa pidetään myös pikkujouluja, mikä ainakin meidän ystävien kesken maailmalla oli aivan vieras käsite. Kaupasta saa glögiä ja joulutorttuja. Ja kaikki tämä on musta aivan ihanaa. Olen aina selvinnyt tästä pimeän ajasta joulun odotuksella ja kaupungin moninaisia joulutapahtumia koluten – talvimasennus iski mulla aina heti tammikuun alusta, kun olisin halunnut tämän vuodenajan olevan jo ohi. Nyt olemme täällä vuoden parhaimman ajan, jos kesää ei lasketa ja minulta kysytään. Ja toki kysytään, omassa blogissa.

7FEC36FC-A014-4D9F-89D7-9F2D64E69E9B

On lomamme ensimmäinen viikko. Unirytmi on edelleen kallellaan ja väsyttää aivan tajuttomasti. Muuten kaikki hyvin.

Suomessa

Olemme taas selvinneet Suomeen. Meidän kaikista pitkistä matkoista tämä nousee ehdottomaan kärkeen: vaikka koneissa istuminen aina yhtä puuduttavaa onkin, Perthin ja Helsingin väli taittui kyllä helpommin kuin yksikään pitkä matka Konan ja Helsingin välillä. Lensimme Qatar Airwaysilla ensin vähän alle 12 tuntia Dohaan, josta kolmen tunnin layoverin jälkeen noin kuudessa tunnissa kotiin. Jo ennen lähtöä lapset tuumivat, että matka mummilaanhan on lyhyt. Kaikki riippuu niin näkökulmasta.

C9E312BB-9352-4CB8-974C-E5DE66B64D6C

Esikoinen nukahti Perthissä iltayhdeltätoista jo ennen kuin kone ehti ilmaan ja molemmat nukkuivat sikeästi vähän reilu viisi tuntia. Mä en taaskaan nukkunut juuri yhtään. En vaan osaa, vaikka kuinka taas yritin. Kuopuksen pää oli mun sylissä, jalat puutui, tuli turbulenssia, illallistarjoilu klo 00:30, niskaa ei saanut hyvään asentoon millään. Mutta ei se haittaa, olen tähänkin jo tottunut. Loppuaika kulutettiin tauotta koneiden elokuva- ja pelitarjontaa, koska koneissa ei ole ruutuaikaa. Lapset eivät taaskaan syöneet juuri mitään, mutta ei siitäkään jaksa enää stressiä ottaa. Kaiken kaikkiaan kaikki meni jotenkin mukavan siivosti tällä kertaa.

Mä jo kentällä lähteissä tunsin suurta ylpeyttä, kun kävelin mun reissuperheen perässä ja katselin kahta reppuselkäistä alakoululaista, jotka ovat jo tähän ikään nähneet enemmän kuin monet aikuiset. Jotka ymmärtävät kulttuureja, erilaisuutta ja eriarvoisuutta jo nyt aika syvällisellä tavalla ja puhuvat englantia kuin äidinkielenään. Miten rikasta tämä elämä on viime vuosina ollutkaan, siitä mä en meinannut millään päästä yli. Toivottavasti jatkuukin näin.

96006BC6-F435-480C-AB48-F95052168959

Helsinki-Vantaalla meitä oli vastassa perhettä ja muutama ystävä. Ilma oli ihan ihmeellistä hengittää. Nollan tuntumassa oleva lämpötila tuntui tosi kylmältä pidemmän tauon jälkeen, mutta mukavan raikastavalla tavalla. Ajelimme vanhempieni luokse heidän Keskuspuiston reunamilla sijaitsevaan kotiinsa Helsinkiin, jossa aina vierashuoneessa lomiemme ajan asumme. Äitini oli laittanut Esikoisen toivomaa lempiruokaa, sanotaan kuorossa: nakkikeittoa, sekä tarjolle erilaisia ruisleipiä, kauraleipiä ja karjalanpiirakoita. Oli monenkirjavaa leivänpäällistä, hedelmiä, kahvia ja suklaata. Tämä vieraanvaraisin ihminen, jonka tunnen, oli myös järjestellyt meille vierashuoneeseen varastossa odotelleet talvikengät ja -takit hyllyille, ostanut valmiiksi xylitolia odottamaan ja kaikille uudet yöpuvut ja hammasharjat tervetuliaislahjoiksi. Neljän jälkeen laskeutuneen pimeyden jälkeen ihastelin jouluvaloja parvekkeella ja olin kyllä taas tosi onnellinen, että päästiin täksi jouluksi Suomeen.

Karjalanpiirakoiden, graavilohen ja saunan jälkeen vatsat ja mielet oli niin täynnä Suomea, että painelin lasten kanssa vähän ennen kuutta nukkumaan. Puoliso sinnitteli kahdeksaan ja heräsi ihan yhtä aikaisin kuin mekin, neljältä. Ei toiminut tälläkään kertaa siipan yritys siirtää rytmiä kerralla.

F06E9186-1030-4A3C-81AE-4D2D8615660C

Meidän perhe on tällä hetkellä aika onnellinen monesta asiasta. Siitä, että koti on nyt Perthissä. Siitä, että mummila on Suomessa. Siitä, että elämässä on nyt nämä molemmat paikat ihmisineen, Helsinki ja Perth – Konaa unohtamatta.

Tämä yksi, oma elämä

Makaan makkarin sängyllä toipumassa karseasta päänsärystä, johon heräsin tänä aamuna klo 7:30. Ystävämme pelasti mut aamulla pahemmasta pälkähästä, kun ohi kävellessään toi mulle kaksi ibuprofeenia. Ne on vissiin kakssatasia, sanoi, joten otin molemmat. Toisaalta ne saattoi kuulemma olla vaikka nelisatasia ja jos näin on, ainakin voin odottaa, että päänsäryn jämätkin helpottavat noin tunnin sisään.

Lapset harjoittelevat ulkona tuulessa ollieita. Molemmat skeittaavat paremmin kuin minä koskaan. Eipä minuun näissä skeittausasioissa tässä perheessä nojatakaan, koska ainoa kosketukseni lajiin on teinivuosien aikainen hengailu skedepoikien (kuten nykyisen puolisoni) kanssa.

Makkarin ovi tempoilee auki tuulessa. Kotimme kaksi ovea pysyvät kiinni vain säpissä, mutta säpit on nyt oltava auki jälkipolvelle, joka kiipeää aina ja melkein kaikkialle, jos vaan voi. He siis valitsevat mieluummin kulkea makkarin toisen kerroksen ovesta parvekkeelle, siitä parvekkeen kaiteen kolosta (vielä, kun mahtuvat) alemmas varaston matalalle lättäkatolle, josta muurille ja muurilta alas. Miksi kävellä alakerran ovesta ulos, jos voi roikkua hetken tuulessa?

6602374D-E24F-49C3-AA34-5FB882DF5756.jpegLähdemme Suomeen lomalle kolmen päivän päästä. Pitäisi siivota ja pakata. Tajusin yhtäkkiä eilen illalla, että olemme viime aikoina lentäneet näitä mammuttilentoja aina jonkun kamalan muuttoruljanssin päätteeksi: ensin Helsingistä Konalle kesäkuussa 2017, jolloin tehtiin tämä myydään kaikki ja mennään-veto. Sitten Konalta Helsinkiin kesäkuussa 2018 viisumeita uusimaan, jolloin meidän piti muuttaa pois ekasta Konan kämpästämme, jättää pakatut laatikot kaverin varastoon ja edelleen etsiä meille Suomesta käsin uutta kotia. Ja sitten kesäkuussa 2019 Konalta Manilaan ja elokuussa Manilasta Perthiin, kun sitä ennen olimme ensin pakanneet naapureidemme kanssa pienessä tihkusateessa kotimme pihalla konttiamme (joka salli saapua perille lokakuussa). Nyt olemme taas lähdössä pitkille lennoille, mutta saamme kerrankin lähteä omasta (no, vuokratusta) kodista ja palata tänne takaisin tammikuussa. Lennoille ei tällä kertaa siis lähdetä muuton uuvuttamina, vaikka muuten kyllä vähän väsyneinä, ihan vaan elämästä. Mutta jos nyt yhden asian tässä haluaisin luvata, itselleni ja lapsille ja teille blogin lukijoille, niin se on se, että ensi vuoden kesäkuussa emme muuta minnekään.

Mä välillä pysähdyn ihmettelemään sitä, miten kaikenlaisista kummallisista asioista on tullut mulle maailmalla ihan arkipäivää. Että miten tämän mun nykyisen viitekehykseni sisällä on ihan normaalia reissata koko perheen voimin pitkiäkin matkoja välillä töihin, välillä lomille. Melkein kaikkia työkavereitani yhdistää se, että alkukoti on jossain muualla kuin täällä Perthissä. Ja miten täällä ei kukaan jaa toisilleen sen kummempia vinkkejä pitkille lennoille lasten kanssa, toivottavat vaan tavan takaa hyvää matkaa, kun kaikki ovat tehneet erimittaisia matkoja jo niin paljon, että tietävät, että joskus ne menevät hyvin ja joskus eivät. Meillä toimii yleensä niin sipsit kuin suklaakeksit sekä rajoittamaton ruutuaika, omat niskatyynyt ja pienet peitot. Kumpikaan lapsista ei vieläkään syö koneissa muuta kuin tuomiamme eväitä ja korkeintaan tarjoillun jälkiruuan ja mehun. Välillä lennoilla ottaa kaikkia joku päähän, välillä ei, joskus nukutaan ja joskus ei, mutta se nyt on semmosta. Lauantaina lähdemme kotoa ja olemme Helsingissä aika tarkkaan 24 tunnissa. Kyllä siinä ajassa ehtii tilanne jos toinenkin tulla taas eteen, mutta ainakin melkein kaikesta toivutaan sitten taas ajan saatossa.

75580342_475093969804178_7959142735330410496_n.jpg

Milla sanoi juuri postauksessaan hyvin (sujuvasti vaan eteenpäin ilman minkäänlaista aasinsiltaa), että tekisi mieli elää yhden elämän aikana monta erilaista elämää. Niin kauan kuin muistan, tai mitään tällaisia asioita olen tietoisesti ajatellut, olen ollut ahdistunut ajatuksesta, jossa elämää eniten hallitsevina tekijöinä olisivat yksi työ ja yksi koti. Että mun pitäisi pystyä pysymään mahdollisimman paikoillani koska työ tai olla lähtemättä jonnekin koska asuntolaina. Mä muistan itse aikoinaan, etten pystynyt mitenkään kovin hyvin lukemaan juttuja perheistä, jotka olivat ottaneet ja lähteneet. Heidän onnensa ei tietenkään ollut multa pois, sen tajusin jo silloin, mutta muiden rohkeus onnistui mulla alleviivaamaan sitä, mitä en itse vielä ollut uskaltanut tehdä. Mä tiesin jo silloin, että kuuluin siihen tosi harvinaiseen, hyväosaiseen joukkoon, joka voisi halutessaan valita toisin, mutta esteet löytyivät omasta päästä, eivätkä esimerkiksi terveydentilasta tai kinkkisistä huoltajuuskuvioista. Ja sen sijaan, että olisin ottanut määränpääkseni uuden seikkailun, aloin selitellä, itselleni ja muille, miksi elämä Suomessa oli hyvää sellaisenaan. Sisimmässäni olin kuitenkin varmaan ihan rehellisesti sanottuna kateellinen, että joku uskalsi mutta minä en, enkä käsitellyt sitä kovin hyvin. (Koomikko Iliza Shlesinger muuten sanoi viimeisimmässä Netflix-spesiaalissaan hyvin, että meidän naisten pitää lopettaa loukkaantumasta niille naisille, jotka ovat tyytyväisiä oman elämänsä päätöksiin ja jotka myös sanovat sen ääneen. Että muiden onni omista päätöksistään ei ole kritiikkiä jotakin toista kohtaan. Katsokaa ihmeessä, Iliza on nimittäin ihana ja etenkin hauska kuin mikä.)

896149A3-F6FE-4CA7-9F42-7406C3D26E6F

Täydellistä elämää en lähtenyt maailmalta hakemaan, enkä tietenkään sellaista ole saanutkaan saati koskaan missään mainostanut. Mutta meidän näköistä tämä on ja siitä olen älyttömän onnellinen. Suomessa meillä oli tavallaan kaikki. Oli hyvät työt, kaunis omakotitalo, kavereita ja ystäviä. Ja silti mä olin jotenkin vinossa, vähän onneton ja tyhjä, ja tein viikottain katumusharjoituksia, koska olin mielestäni niin kiittämätön. Saatoin olla sitäkin, mutta enemmän mä luulen, että olin vaan sellainen neliönmuotoinen pala kolmionmuotoisessa kolosessa, jos tiedätte tämän tutun lasten lelun ja tällainen visuaalisuus auttaa teitäkin näkemään, mitä haen takaa. Olin vaan vähän niin kuin väärässä muotissa, siellä, missä kaikki on hyvin, mutta edessä ei kuitenkaan ollut sitä, mitä luulin, että olin tilannut. Ympärillä oli periaatteessa kaikki, mutta ei vaan sitä, mitä lopulta kaipasin. Nyt on kaikkea vähemmän, mutta siitä vähemmästä on isompi osa sitä, mitä pitääkin ja se jos joku tekee sielun onnellisemmaksi.

Mutta sepä se olisikin paras, jos oppisi elämään ilman, että täytyy omia valintojaan kellekään selitellä ja voisi olla ihan vapaa valitsemaan välillä sen helpoimman vaihtoehdon ja välillä ottamaan riskin, mikä nyt milloinkin itselle ja/ tai omalle perheelle parhaiten istuu. Ja että oppisi aidosti olemaan iloinen muiden puolesta aina, silloinkin, kun ei itse vielä ole siellä, mihin haluaisi päästä. Sitä kohti, matkallahan tässä ollaan kaikki. Nyt menen kuitenkin jatkamaan päänsäryn potemista, koska eivät nämä ibuprofeenit nyt vielä auttaneet. Taisivat olla kakssatasia.