Tämä yksi, oma elämä

Makaan makkarin sängyllä toipumassa karseasta päänsärystä, johon heräsin tänä aamuna klo 7:30. Ystävämme pelasti mut aamulla pahemmasta pälkähästä, kun ohi kävellessään toi mulle kaksi ibuprofeenia. Ne on vissiin kakssatasia, sanoi, joten otin molemmat. Toisaalta ne saattoi kuulemma olla vaikka nelisatasia ja jos näin on, ainakin voin odottaa, että päänsäryn jämätkin helpottavat noin tunnin sisään.

Lapset harjoittelevat ulkona tuulessa ollieita. Molemmat skeittaavat paremmin kuin minä koskaan. Eipä minuun näissä skeittausasioissa tässä perheessä nojatakaan, koska ainoa kosketukseni lajiin on teinivuosien aikainen hengailu skedepoikien (kuten nykyisen puolisoni) kanssa.

Makkarin ovi tempoilee auki tuulessa. Kotimme kaksi ovea pysyvät kiinni vain säpissä, mutta säpit on nyt oltava auki jälkipolvelle, joka kiipeää aina ja melkein kaikkialle, jos vaan voi. He siis valitsevat mieluummin kulkea makkarin toisen kerroksen ovesta parvekkeelle, siitä parvekkeen kaiteen kolosta (vielä, kun mahtuvat) alemmas varaston matalalle lättäkatolle, josta muurille ja muurilta alas. Miksi kävellä alakerran ovesta ulos, jos voi roikkua hetken tuulessa?

6602374D-E24F-49C3-AA34-5FB882DF5756.jpegLähdemme Suomeen lomalle kolmen päivän päästä. Pitäisi siivota ja pakata. Tajusin yhtäkkiä eilen illalla, että olemme viime aikoina lentäneet näitä mammuttilentoja aina jonkun kamalan muuttoruljanssin päätteeksi: ensin Helsingistä Konalle kesäkuussa 2017, jolloin tehtiin tämä myydään kaikki ja mennään-veto. Sitten Konalta Helsinkiin kesäkuussa 2018 viisumeita uusimaan, jolloin meidän piti muuttaa pois ekasta Konan kämpästämme, jättää pakatut laatikot kaverin varastoon ja edelleen etsiä meille Suomesta käsin uutta kotia. Ja sitten kesäkuussa 2019 Konalta Manilaan ja elokuussa Manilasta Perthiin, kun sitä ennen olimme ensin pakanneet naapureidemme kanssa pienessä tihkusateessa kotimme pihalla konttiamme (joka salli saapua perille lokakuussa). Nyt olemme taas lähdössä pitkille lennoille, mutta saamme kerrankin lähteä omasta (no, vuokratusta) kodista ja palata tänne takaisin tammikuussa. Lennoille ei tällä kertaa siis lähdetä muuton uuvuttamina, vaikka muuten kyllä vähän väsyneinä, ihan vaan elämästä. Mutta jos nyt yhden asian tässä haluaisin luvata, itselleni ja lapsille ja teille blogin lukijoille, niin se on se, että ensi vuoden kesäkuussa emme muuta minnekään.

Mä välillä pysähdyn ihmettelemään sitä, miten kaikenlaisista kummallisista asioista on tullut mulle maailmalla ihan arkipäivää. Että miten tämän mun nykyisen viitekehykseni sisällä on ihan normaalia reissata koko perheen voimin pitkiäkin matkoja välillä töihin, välillä lomille. Melkein kaikkia työkavereitani yhdistää se, että alkukoti on jossain muualla kuin täällä Perthissä. Ja miten täällä ei kukaan jaa toisilleen sen kummempia vinkkejä pitkille lennoille lasten kanssa, toivottavat vaan tavan takaa hyvää matkaa, kun kaikki ovat tehneet erimittaisia matkoja jo niin paljon, että tietävät, että joskus ne menevät hyvin ja joskus eivät. Meillä toimii yleensä niin sipsit kuin suklaakeksit sekä rajoittamaton ruutuaika, omat niskatyynyt ja pienet peitot. Kumpikaan lapsista ei vieläkään syö koneissa muuta kuin tuomiamme eväitä ja korkeintaan tarjoillun jälkiruuan ja mehun. Välillä lennoilla ottaa kaikkia joku päähän, välillä ei, joskus nukutaan ja joskus ei, mutta se nyt on semmosta. Lauantaina lähdemme kotoa ja olemme Helsingissä aika tarkkaan 24 tunnissa. Kyllä siinä ajassa ehtii tilanne jos toinenkin tulla taas eteen, mutta ainakin melkein kaikesta toivutaan sitten taas ajan saatossa.

75580342_475093969804178_7959142735330410496_n.jpg

Milla sanoi juuri postauksessaan hyvin (sujuvasti vaan eteenpäin ilman minkäänlaista aasinsiltaa), että tekisi mieli elää yhden elämän aikana monta erilaista elämää. Niin kauan kuin muistan, tai mitään tällaisia asioita olen tietoisesti ajatellut, olen ollut ahdistunut ajatuksesta, jossa elämää eniten hallitsevina tekijöinä olisivat yksi työ ja yksi koti. Että mun pitäisi pystyä pysymään mahdollisimman paikoillani koska työ tai olla lähtemättä jonnekin koska asuntolaina. Mä muistan itse aikoinaan, etten pystynyt mitenkään kovin hyvin lukemaan juttuja perheistä, jotka olivat ottaneet ja lähteneet. Heidän onnensa ei tietenkään ollut multa pois, sen tajusin jo silloin, mutta muiden rohkeus onnistui mulla alleviivaamaan sitä, mitä en itse vielä ollut uskaltanut tehdä. Mä tiesin jo silloin, että kuuluin siihen tosi harvinaiseen, hyväosaiseen joukkoon, joka voisi halutessaan valita toisin, mutta esteet löytyivät omasta päästä, eivätkä esimerkiksi terveydentilasta tai kinkkisistä huoltajuuskuvioista. Ja sen sijaan, että olisin ottanut määränpääkseni uuden seikkailun, aloin selitellä, itselleni ja muille, miksi elämä Suomessa oli hyvää sellaisenaan. Sisimmässäni olin kuitenkin varmaan ihan rehellisesti sanottuna kateellinen, että joku uskalsi mutta minä en, enkä käsitellyt sitä kovin hyvin. (Koomikko Iliza Shlesinger muuten sanoi viimeisimmässä Netflix-spesiaalissaan hyvin, että meidän naisten pitää lopettaa loukkaantumasta niille naisille, jotka ovat tyytyväisiä oman elämänsä päätöksiin ja jotka myös sanovat sen ääneen. Että muiden onni omista päätöksistään ei ole kritiikkiä jotakin toista kohtaan. Katsokaa ihmeessä, Iliza on nimittäin ihana ja etenkin hauska kuin mikä.)

896149A3-F6FE-4CA7-9F42-7406C3D26E6F

Täydellistä elämää en lähtenyt maailmalta hakemaan, enkä tietenkään sellaista ole saanutkaan saati koskaan missään mainostanut. Mutta meidän näköistä tämä on ja siitä olen älyttömän onnellinen. Suomessa meillä oli tavallaan kaikki. Oli hyvät työt, kaunis omakotitalo, kavereita ja ystäviä. Ja silti mä olin jotenkin vinossa, vähän onneton ja tyhjä, ja tein viikottain katumusharjoituksia, koska olin mielestäni niin kiittämätön. Saatoin olla sitäkin, mutta enemmän mä luulen, että olin vaan sellainen neliönmuotoinen pala kolmionmuotoisessa kolosessa, jos tiedätte tämän tutun lasten lelun ja tällainen visuaalisuus auttaa teitäkin näkemään, mitä haen takaa. Olin vaan vähän niin kuin väärässä muotissa, siellä, missä kaikki on hyvin, mutta edessä ei kuitenkaan ollut sitä, mitä luulin, että olin tilannut. Ympärillä oli periaatteessa kaikki, mutta ei vaan sitä, mitä lopulta kaipasin. Nyt on kaikkea vähemmän, mutta siitä vähemmästä on isompi osa sitä, mitä pitääkin ja se jos joku tekee sielun onnellisemmaksi.

Mutta sepä se olisikin paras, jos oppisi elämään ilman, että täytyy omia valintojaan kellekään selitellä ja voisi olla ihan vapaa valitsemaan välillä sen helpoimman vaihtoehdon ja välillä ottamaan riskin, mikä nyt milloinkin itselle ja/ tai omalle perheelle parhaiten istuu. Ja että oppisi aidosti olemaan iloinen muiden puolesta aina, silloinkin, kun ei itse vielä ole siellä, mihin haluaisi päästä. Sitä kohti, matkallahan tässä ollaan kaikki. Nyt menen kuitenkin jatkamaan päänsäryn potemista, koska eivät nämä ibuprofeenit nyt vielä auttaneet. Taisivat olla kakssatasia.

4 vastausta artikkeliin “Tämä yksi, oma elämä

  1. Tämä: ”Nyt on kaikkea vähemmän, mutta siitä vähemmästä on isompi osa sitä, mitä pitääkin.” <3 Ihanasti ajateltu ja kiteytetty!
    Täällä oma ajattelu ja elämä on kovasti muotoutumassa saman periaatteen mukaan, terveiset onnelliselta väliasemalta Turun saaristosta. 🙂

  2. ”Niin kauan kuin muistan, tai mitään tällaisia asioita olen tietoisti ajatellut, olen ollut ahdistunut ajatuksesta, jossa elämää eniten hallitsevina tekijöinä olisivat yksi työ ja yksi koti. Että mun pitäisi pystyä pysymään mahdollisimman paikoillani koska työ tai olla lähtemättä jonnekin koska asuntolaina. ”

    Tää oli kuin suoraan mun ajatuksista! Muutenkin tämä teksti kolahti aikalailla 😉
    Oma pää sitä oikeastaan aika pitkälti estää ottamasta ja lähtemästä, muut on vaan järjestelykysymyksiä 😛

    Näistä blogeista ja ylipäätään tälläisestä tarinoista rohkaistuneena, olen matkalla kohti sitä askelta joka ehkäpä joskus lähivuosina veisi minut ja perheeni maailmalle. Arpa on heitetty! 😀

    1. Ihan mahtavaa! Ihana kuulla. Tsemppiä teille järjestelyihin, omannäköinen elämä on kaikkine vaikeuksineen kuitenkin aina se paras 😊

Vastaa