On lomamme kolmas kokonainen päivä ja olemme taas heränneet ennen neljää. On muuten aivan eri asia olla täällä lomalla nyt kuin viime kerralla, jolloin emme etukäteen tienneet lomamme pituutta. Odottelimme vain viisumiprosessin loppuun saakka ja lopulta päädyimme olemaan Suomessa kaksi ja puoli kuukautta. Tällä kertaa viisumit on, koti on, ja me olemme täällä käymässä kuuden viikon ajan. Nyt tuntuu kaikki oikealta, toisin kuin viimeksi.
Kulttuurishokkiakaan en enää odota, viime vuonna se oli se pahin. Nyt vaan lähinnä hullaannun joulusta ja eilen tajusin, miksi.
Joulu itsessään on toki nopea tapahtuma ja toisinaan mukavampi kuin toisinaan. Mutta se on se tämä aattoon vievä joulukuu tapahtumineen, mitä mä niin täällä pohjoisessa rakastan. On joulupolkua, myyjäisiä, kauneimpia joululauluja, jotain tontturiehaa ja askartelua ja kuumaa mehua pakkasessa. Tapahtumia on museoissa, kirjastoissa, elokuvateattereissa. Helsingin keskusta on täynnä jouluvaloja. Tämän takia minä siihen joulutunnelmaan aina täällä pääsen. Rakastan vaellella markkinoilla ja myyjäisissä ja joka kerta olen aivan valtavan vaikuttunut siitä, että maailmassa on ihmisiä, joilla on tällaisia kädentaitoja ja myös luonnetta taitojaan harjoittaa.
Vaikka olihan sitä jouluista Konallakin. Siellä on esimerkiksi joka vuosi näihin aikoihin kylän pääkadulla joulukarnevaali, jota katsellaan kadun reunamilla istuen. Siitä sitten ohi kävelee tai autoillaan ajelee erinäistä porukkaa jouluisissa asuissaan. Mutta älkää ajatelko mielissänne mitään Aleksin joulukadun avajaisia, vaan ennemminkin entisen ala-asteenne rekvisiittavarastoa ja sieltä löytyneitä eriparisia aarteita. Joka vuosi myös joulupukki shortseissaan pyöräilee kadun läpi ja ukulele soi. Ja kuten aina Amerikassa, pääasia on sokerissa: jokainen kulkueen ryhmä heitteli kadun varrella pussukoineen odottaville lapsosille irttareita. Karkkia oli kaduilla enemmän kuin keskivertopenkkareissa.
Oli Konalla myös eräässä naapurustossa se setä, jolta on lähtenyt jouluvalojen kanssa vähän käsistä. Jo vuosien ajan hän on houkuttanut kotitalolleen ohikulkijoita valoshowlla, jollaista en vertaistaan ole koskaan nähnyt. Huhun mukaan hän on alkanut pyytää naapureiltaan rahaa tämän yhteisen kokemuksen ylläpitoon, koska ei pysty maksamaan joulun alla syntynyttä valtavaa sähkölaskua enää yksin. En tiedä, miten tarina päättyi.
Ja vaikka kaikki tämä oli aivan ihanaa, oikeasti, aion silti aivan häpeilemättä ottaa nyt kaiken irti siitä joulusta, jonka tunnen ja jonka haluan lapsillekin esitellä. En nimittäin yhtään tiedä, mitä he oikeasti Suomen joulusta tai talvesta tai pakkasriehoista muistavat, varsinkaan perheemme nuorimmainen. Ainakin ensimmäisen aamun kriisistä päätellen talvipukeutuminen otti Kuopuksella koville. Viimeeksi tuoreena nelivuotiaana kylmässä ollut ei meinannut väsypäissään millään suostua pukemaan toppavaatetta päälle, koska ne olivat niin pulleat. Kärsivällisen isänsä ulos kantamana vietiin sitten lapsi itkien ulkoilemaan. Siellä oli aika nopeasti huomannut, että täällä vaatetta tosiaan tarvitaankin vähän eri tavalla kuin nykyisessä tai edellisessä kotipaikassa. Siihen kuivuivat kyyneleet pienen matkaajan poskille ja leikki pääsi alkamaan.
Täällä päin palloa pidetään myös pikkujouluja, mikä ainakin meidän ystävien kesken maailmalla oli aivan vieras käsite. Kaupasta saa glögiä ja joulutorttuja. Ja kaikki tämä on musta aivan ihanaa. Olen aina selvinnyt tästä pimeän ajasta joulun odotuksella ja kaupungin moninaisia joulutapahtumia koluten – talvimasennus iski mulla aina heti tammikuun alusta, kun olisin halunnut tämän vuodenajan olevan jo ohi. Nyt olemme täällä vuoden parhaimman ajan, jos kesää ei lasketa ja minulta kysytään. Ja toki kysytään, omassa blogissa.
On lomamme ensimmäinen viikko. Unirytmi on edelleen kallellaan ja väsyttää aivan tajuttomasti. Muuten kaikki hyvin.
Konalla 