Mitäs me huomauttelijat

Me käytiin sunnuntaina kuuntelemassa Hoosiannaa yhdessä kirkossa ja törmäsin siellä yllättäen hyvään ystävääni, joka oli paikalla kummipoikamme, kehitysvammaisen 8-vuotiaansa kanssa. Poika istui tapansa mukaan omassa kuplassaan ihan nätisti ja kuunteli tarkkaavaisesti puhetta kommentoiden sitä hiljaa kaikuna itselleen. Kiitos Herralle, niin. Syntyi seimeen, Jeesus-lapsi. Kato äiti, tuolla istuu Suomen presidentit, kertoi osoittaen pukuihin sonnustautunutta orkesteria.

Mulla on tosi korkea toleranssi kaikenlaisille lasten äänille, myönnetään, mutta silläkin uhalla sanon, että mun korviin lapsi ei pitänyt meteliä tai ollut mitenkään häiriöksi. Kunhan mutisi siinä itsekseen. Kuitenkin hetken päästä puheen aloituksesta eräs ihminen lähestyi ystävääni ja kertoi, että lapsi häiritsee muita ja pyysi parivaljakkoa vaihtamaan paikkaa. Vastaavia tilanteita jo sata kertaa aiemminkin kokenut ystäväni pakkasi välittömästi kamansa ja marssi salista ulos. Menimme koko sakki tilanteesta aulaan, jossa turhautumisesta nousevat kyyneleet puskivat sekä pojan äidin että isoäidin silmiin. Tämä oikeasti aivan ihmeellisen kärsivällinen ystäväni on saanut huomautuksia lapsensa käytöksestä tai vaan olemisesta ohikulkijoilta niin kaupoissa, julkisissa kulkuvälineissä kuin kirkoissakin ja väkisinkin välillä kokee, ettei sovi lapsineen minnekään. Huomasin, miten taas meinasin vetää yhden ihmisen kommenttien perusteella nopeita johtopäätöksiä. Ensimmäisenä sen, miten Suomessa ei siedetä lapsia äänineen, kun ne aina vaan jotakuta häiritsee ja toisena sen, että vammaiset eivät tässä maassa mahdu edes kirkkoon.

Totta eivät lopulta varmaan ole kumpikaan näistä ajatuksista, vaikka äitini on aikoinaan kokenut tismalleen samaa isosiskoni kanssa. Niissä määrin, ettei enää halunnut viedä häntä tiettyihin paikkoihin muiden rauhaa rikkomaan.

E88869DA-2D8E-467C-85D4-82E3B333B283.jpeg

Haluan silti voida itselleni edelleen kertoa, että negatiiviset ihmiset ovat kuitenkin vain yksilöitä, eivät koko totuus kaikesta. Minä tasan tiedän, että kaikki suomalaiset eivät ärsyynny lapsista tai koe vaikeaksi olla samassa tilassa vammaisen kanssa. Olen ihan varma, että kirkkosalissakin oli ihmisiä, joita pojan mutina ei häirinnyt ollenkaan. Tällaisissa hetkissä sen joksikin ajaksi meinaa vaan unohtaa. Kaksi tai kolmekin ikävää kertaa kun on vastaanottavassa päässä jo vähän liikaa.

Kun isäni kuuli sunnuntaisesta tapauksesta, hänkin liikuttui kyyneliin. Muisti varmaan elävästi omat taistelunsa tuulimyllyjä vastaan ja sen, miten meidän perheessä ratkaistiin se, kun ihmiset tuijottivat ja moittivat. Vammaista. Sitä, ettei se osaa olla hiljaa. Vanhempiaan, jotka eivät saa lasta kuriin. Äitini päätti jonkun aikaa yritettyään, ettei pysty enää ottamaan vastaan ilkeitä huomautuksia, vaan jää lapsen kanssa mieluummin kotiin, kaikesta.

Kaikki me ollaan joskus aivan käsittämättömän itsekeskeisiä. Niin olevinaan tärkeitä, että minun rauhani vaaliminen ajaa kaiken muun edelle. Myös sinun tunteidesi ja terveen järjen edelle. Meillä kaikilla on tähtihetkemme, jolloin ei osata asettua toisen asemaan yhtään, vaan kerrotaan mielipiteemme, vaikka kukaan ei kysy ja arvostellaan, vaikka siihen ei olisi omien syntien valossa varaa yhtään. Sellaisia me ihmiset välillä ollaan. Enkä tarkoita nyt puolustella huonosti käyttäytyviä tai riehumista tai sanoa, etteikö olisi hetkiä, jolloin täytyy osata olla hiiskumatta – joku kuitenkin haluaa lukea tämän niin – vaan haluan puolustaa ihmisyyttä ja sitä, että osaisimme vähintään sietää, mieluusti arvostaa toista ihmistä julkisissa, yhteisissä tiloissa liikuskellessamme. Että tänne maailmaan saisi oikeasti mahtua kaikki ihmiset omine keskeneräisine taitoineen. Hienoa olisi voida elää niin, että yleinen ystävällisyys olisi useammin lähtökohta kaikelle kommunikoinnille.

1CAAD06B-A6A4-4524-A3D1-F4C49921A73C.jpeg

Jos nyt jotain tässä joulun aikaan, niin jälkimmäistä toivoisin tänne pohjoiseen enemmän. Ei asiat ole niin justiinsa, että niistä on aivan pakko heti toiselle huomauttaa. Voi myös antaa olla, ihan vaan yhteisen hyvän nimissä. Koskaan kun ei tiedä, millaisia sotia vastapuoli on elämässään jo taistellut ja minkälaisten soiden läpi saappaat jaloissaan pusertanut. Ja etenkin erityislapsia kasvattavilla on jo lautasellaan ihan tarpeeksi ilman sitä sosiaalista painetta, jota lisäksi tuupataan ulkopuolelta. Tue mieluummin ja yritä ymmärtää. Ja jos ei ole mitään ystävällistä sanottavaa, on parempi olla hiljaa – ja sitten voi itse siirtyä vähin äänin muualle kirkkosaliin kuuntelemaan puhetta, jota pieni kommentaattori ja hänen äitinsä olisivat myös mielellään kuunnelleet.

Vastaa