Olo on sen verran jäsentymätön, että tällä kertaa vuorossa tajunnanvirtana lisää Suomi-loman aikaisia kuulumisiani, olkaa hyvät:
Kävimme lapsuudenystäväni mökillä. Se oli ihana. Kaksivuotiaansa lauloi toistolla kaikkien lastenlaulujen parhaimmistoa Limpsin, lampsin, kakkapatikalla sekä joka joulun suosikkia Joulupukki, Joulupukki, kakkaparta, pissa, pieru. Mökillä ollessa mulla häivähti hetken olo, että haluan asua Suomessa ja vähän landella ja just jossain pienessä töllissä, mutta olen sittemmin palannut takaisin alkuperäiseen suunnitelmaan ja tullut todenneeksi, etten ehkä selviäisi hengissä siellä töllissä ja on vaan turvallisempi palata takaisin nykyiseen kotiimme sinne Perttiin.
Eräät lomani odotukset täyttyivät tänään, kun kävimme äitini kanssa Ateneumissa Schjerfbeckin näyttelyssä ja sen jälkeen Tuomaan markkinoilla ja Vanhan Joulutorilla. Näyttely oli upea ja suomalainen käsityö ihanaa, sää ei niinkään. Ajattelin lähteissä, että laitan päälle sellaisen vähän niin kuin kevyttoppiksen, että kyllä se pientä ripsottamistakin kestää. Toki sitten markkinoilla ollessamme alkoi sataa kaatamalla. Siinä matkalla, kun talvisessa kaatosateessa kävelimme ympärillemme katsomatta sateenvarjoa ostamaan, pääsi kaikki maailman sade takistani läpi ja lävisti myös hupparin ja aluspaidan. Kohtuu kylmä oli. Ihan tästä en lähteissä unelmoinut.
Sellaistakin olen tullut tässä ajatelleeksi, että suomalainen tarvitsee tilaa, paitsi ruuhkassa ja silloin, kun pitää päästä Sokoksen ovista ulos. Niistä sitä nimittäin mennään, yhtä aikaa kaikkien muidenkin kanssa kohteliaasti runnoen, oikein sillä lailla massan mukana työntötekniikalla, koska on nimittäin mahdollista, että jos ei nyt heti pääse ovesta ulos niin jää Sokokselle ikiajoiksi. Ja minähän menen siellä ihan onnellisesti muiden mukana. En sano kiitos tai anteeksi tai saisinko tai voisinko, minä kun osaan olla niin hilpeä versio itsestäni täällä Suomessa. Junassakin etuilin erään suloisen mummon eteen vahingossa, kun en nostanut katsettani huppuni alta ehkä kertaakaan keskustan ja oman pysäkkini välillä.
Muuten menee ihan hyvin. Oodi oli aivan mahtava, siis ihan mieletön. Kuopus pyysi tänä iltana niitä vihreitä pampuloita jääkaapista ja tarkoitti rypäleitä. Elämä kaksikielisten lasten kanssa on ihanaa. Elämä kahdessa maassa on myös aika ihanaa. Tai no, elämä on siellä yhdessä ja me vaan käymme täällä toisessa. Ja tätä helpottaa kovasti se, etten minäkään ole kova ikävöimään. Pystyn elämään ilman saunaa ja karjalanpiirakoita, vaikka nautin niistä suuresti nyt täällä ollessani. Ihmisiä ikävöin tuulahduksittain, mutta ystävien kanssa tasan tiedän, että kaikki tulee säilymään ennallaan, vaikka harvoin nykyään nähdäänkin. Joidenkin kanssa pystytään järjestämään vain yhdet treffit koko tälle ajalle nyt kun ollaan täällä ja niin se vaan on luotettava, että ystävyys silti kantaa seuraavaan visiittiimme saakka ja siitä yli. Ja kun tulee aika palata Perthiin, vien sinne myös keskittymiseni. Fomoiluun ei ole ulkosuomalaisella minkäänlaista varaa.
Mutta nyt ollaan vielä täällä ja hyvä niin! Kohti mustaa joulua!
Konalla 