Katujen risoilla reunoilla vaeltavat jonossa niin kaupungin oma kuin vieras väki, pari kulkukoiraa ja yksi sitkeä mummo köyryselkänsä kanssa. Ohi ajelee kahdella kaistalla vieretysten kolme täyteen ahdettua autoa ja pari skootteria, joista joka toinen tööttäilee toisilleen siksi, että on pian jotakuta ohittamassa sekä jalankulkijoita, jotka puikkelehtivat autoteillä pelottomasti kuin vastassa olisi kokoisiaan. Vuorilla nousee valtavia temppeleitä jokaisessa ilmansuunnassa ja viereisen marketin ovella välkkyvät discovalot.
Illallispöydässä notkuvat niin riisit kuin nuudelit, keitot ja kasvikset, lihat ja äyriäiset, huumaavat tuoksut sekä monenkirjavat värit. Tietysti pöydässä istuu aina myös se yksi poloinen, joka imeskelee hiljaa voileipäkeksiään ja lipittää tyhjyyteen tuijottaen vihreää teetä.
Ilmassa leijuu sekalainen tuoksu, jonka kyllä tunnistaa, mutta jota ei osaa nimetä. Ehkä joku eilisen leivonnainen, ehkä tiellä lilluva jätevesi, kuka tietää.
Taksimatka kestää puoli tuntia, sanovat. Autoon sulloutuu kolmetoista ihmistä ilman turvavöitä ja ilmastointia. Puolitoista tuntia myöhemmin ollaan perillä.
Vuorten ja vesien äärellä on sellainen olo, ettei koskaan ole nähnyt mitään yhtä majesteetillista. Kalastajat, kaupustelijat ja kankaankutojat jatkavat ikiaikaisia perinteitään välittämättä siitä, mitä maailmassa ympärillä tapahtuu.
Markkinoilla myyjät istuvat paljain varpain tomaattien, mansikoiden, lehtisalaattien ja kuivattujen kalojensa takana. Kaupunkilaiset syövät lounasta kojujen eteen sijoitetuilla jakkaroilla, osa maistelee nuudeleita sormin suoraan pannulta.
Kaupan kassalla häärii neljä työntekijää, lentokentän turvatarkastuksessa kahdeksan, taksitolpalla kuusi, huoltoaseman tankkauspisteellä kymmenen.
Ihmiset hymyilevät, toivottavat tervetulleeksi ja palvelevat parhaan taitonsa mukaan.
Ai että mä rakastan Kaakkois-Aasiaa.
Konalla 