Ehdimme Perthiin palattuamme hengittää muutaman päivän ja sitten meillä kaikilla, etenkin lapsilla, alkoi hyvinkin vauhdikkaasti uudenlainen arki. Koulun aloitus itketti vajaan viikon ja sen jälkeen on ollut taas ihan hyvä. Tähän väliin: olin muuten väärässä, kun alkuun luulin, että sopeutuminen tänne alkaisi pitkän loman jälkeen taas kokonaan alusta. Koti tuntui heti kuitenkin ja onneksi edelleen ihan kodilta ja olen jossain välissä itseltäni salaa alkanut tottua myös näihin meidän nurkkiin tuolla ulkonakin.

Kouluaamuisin mun on pitänyt alkaa heräillä jo kuuden jälkeen, jotta ehdin pakata aamupäivän morning tean eväät ja keskipäivän lounaan kouluun vähän vinossa siitä, että syököhän ne nyt varmasti tarpeeksi. Koulupuvut niskaan, aurinkorasvaa iholle, hatut päähän. Sitten toka- ja neljäsluokkalainen kuskattiin kouluun tai annettiin Kuopuksen luokkakaverin perheen kuskattavaksi. Päivät ovat molemmilla joka päivä pitkät, 8:40-15:10, ja sen kyllä näin ekoilla viikoilla huomasi koululaisista hyvin. Virallista taukoa on päivän aikana yhteensä tunnin verran: evästauko ja välitunti klo 10:10 sekä lounas ja välitunti klo 12:30. Ja vaikka koulupäivien aikana on kirjastoa, tanssia, kuoroa, taiteita ja luokan sisällä tapahtuvia breikkejä, ovat päivät silti työläät ja molemmat ovat olleet melkoisen finaalissa näin alkuun.

Perjantaina oli meidän vuoro hakea lapset ja Kuopuksen luokkakaveri koulusta. Puoliso nouti Esikoisen luokasta, kuten täällä on tapana ja minä kipittelin Kuopuksen luokkaan. Opettajien kanssa vaihdettiin taas pari sanaa ja etenkin Esikoisen opettaja on ollut oikeinkin puhelias koko viikon. Ihan mahtava tyyppi. Siitä sitten rupattelujen jälkeen kävelin Kuopuksen kanssa autolle, josta Esikoinen huusi, että äiti sä unohdit jotain. Tosiaan, olin ihan tyytyväisenä jättänyt luokkakaverin luokkaan ottamatta häntä mukaan, kuten piti. Antakaa vain lapsenne minun huoleksenne, kyllä minä hoidan.

Esikoisella alkoivat koulu-uinnit ja sehän jos joku antoi ”mielenkiintoisen” vilkaisun paikallisiin tapoihin. Koululaiset vaihtoivat uikkarit päälle jo luokissa koulussa, josta hyppäsivät pyyhkeisillään koulukuljetukseen ja bussin hikipenkeiltä suoraan uimaan. Altaissa pulikoituaan luokka nousi, edelleen vilkaisemattakaan suihkujen suuntaan, suoraan takaisin bussin hikipenkeille ja kyydillä kouluun, jossa päälle vaihdettiin taas koulupuvut. Ja toki, koska nakuilu on noloa, samassa tilassa uikkareita vaihtaneet jäbät jättivät jonkun viisaasta keksinnöstä kalsarit uimashortsiensa alle. Voitte nyt hetken ajatella, kuinka ihanaa tämä kaikki on.

Koulun jälkeen putsasin aina lounaslaatikot saman tien ja koululaiset riisuivat kouluvaattensa ja laittoivat ne joko pesuun tai tuulettumaan tai niille tarkoitettuihin laatikoihin alakerrassa. Yllätyin viikolla itsekin, etteivät koulupaidat lojuneet pitkin lattioita kuin ehkä kerran. Lämpö kapusi yli 40 asteen kolmesti tällä viikolla ja pysyi korkealla auringonlaskun ylikin. Kukaan ei meinannut jaksaa tehdä oikein mitään, että sikäli vähän tahmea viikko oli. Rokotukset ja hammaslääkärikeikat saatiin hoidettua kumminkin.

Torstai-iltana uhmattiin väsymystä ja mentiin ystävien kanssa Scarborough Sunset Marketsille, jossa on kesäkuukausina kerran viikossa tarjolla ruokaa ja sokeriherkkuja ympäri maailman, hyvää musaa ja paljon iloisia ihmisiä. Onneksi mentiin. Tuollaiset hetket kun ovat tosi tärkeitä siksikin, kun huomasin siellä miettiväni, etten kyllä nyt just haluaisi olla muualla kuin täällä rannalla syömässä korealaista grilliruokaa.

Näin se muuten varmaan mulla tapahtuu tämä sopeutuminen. Konalla se fiilis, että missään muualla en mieluummin nyt olisi tuli ihan annettuna. Täällä ei. Täällä se on tullut vielä näissä hetkissä, kun huomaamattani unohdan kaiken muun ja asiat ovatkin aika mukavasti. Silloin, kun en kaipaa enää takaisin enkä aktiivisesti ikävöi ystäviäni muualla, vaan osaan olla ok sen kanssa, että nyt ollaan Perthissä. Ja luulen, että näistä palikoista se elämä täälläkin taas löytyy: tasaisena jurnuttavasta, tavallisesta arjesta, jossa tehdään läksyjä ja täytetään lounaslaatikoita, tehdään töitä ja ollaan vähän väsyneitä ja välillä intoudutaan lähtemään jonnekin kaupunkiretkelle. Odotan sitä päivää, kun kaikki tämä tuntuu taas normaalilta.