Muuttostressin oireita Perthistä

Mä olen tällä viikolla taas höpötellyt stooreihin siitä, miten väsyneitä me kaikki ollaan. Lapset selvisivät ekasta kouluviikosta itkemällä, ikävöimällä ja tämän kaiken unohtamalla, koska koulussa oli niin kivaa, palatakseen taas siihen, etteivät halua mennä kouluun. Mä olen saanut monta viestiä eri puolilta maailmaa, myös Suomesta, miten erilaiset muutokset ovat väsyttäneet vähän itse kutakin. Vertaistuki on aina tärkeä osa ihmisenä olemista. Mutta ei sitä tarvitse ulkomaille (tai takaisin) muuttaa kokeakseen muutoksista aiheutuvaa stressiä. Vanhemmaksi tulo, läheisen menettäminen, työpaikan vaihtaminen, uusi parisuhde – vaihtelua ja niiden tuomia valoja ja varjoja on elämä täynnänsä. Mä en lähtökohtaisesti rakasta muutoksia ollenkaan, mitä ei kyllä uskoisi tästä viimeaikaisesta vauhdista. Tosiasia kuitenkin on se, että muutokset ottavat mulla voimille ja näköjään tällä toisella kierroksella paljon vielä ekaa ulkomaanmuuttoa enemmän.

Muistan Konan ekasta syksystä sen, että nukahtelin iltaisin ysiltä ja menetin sujuvan englannin kielen taitoni sopivasti iltapäivien palavereiden aikaan. Olin ehkä tavallista enemmän pihalla ja muutamia kuukausia vähän allapäin, mutta sen tiedän, että näin raskaasti en ottanut sopeutumista Havaijille. Perthiin tulo on sekoittanut sieluni kyllä ihan kunnolla, eikä se johdu siitä, että Länsi-Australiassa ja sen suloisessa pääkaupungissa olisi yhtään mitään vikaa. Tässä on vaan ollut tosi paljon muutoksia viime aikoina muutenkin ja kaikkien näiden keskellä minä, jatkuvassa sisäisessä ristiriidassa elävä toisaalta mukavuudenhaluinen muutosvastarintainen paikallaanpysyjä ja toisaalta kaikkien maailmojen ovet avoinna näkevä kulkija, olen sitten alkanut vähitellen kerätä itselleni oireistoa, jota ei ihan viikossa voiteta.

Onneksi muuten harvemmin tällaisiin kirjoituksiin kukaan enää kommentoi, että itsepähän lähdit. Että olisiko kannattanut mieluummin jäädä kotiin, jos on noin vaikeeta. Kaikki tiedämme, että yleensä haluamiensa asioiden eteen pitää tehdä töitä ja kokea myös epämukavuutta. Että joku siinä omassa logiikassa kuitenkin sanoo, että tämä kannattaa ja on kaiken kurjan arvoista, tunnelin päässä on valoa ja sitä kohti tässä nyt vähän pimeässä tarvotaan. Sellaista on elämä.

Mä kysyin puolisolta eilen, että onko hän huomannut mun nykyään änkyttävän. Olethan sä änkytellyt jo pidemmän aikaa, totesi mies lempeästi. Mulle käy nykyään jatkuvasti niin, että unohdan ilmaisut ja sanat sekä suomeksi että englanniksi. Aivoni pysähtyvät täydelliseen tyhjyyteen, koska en enää yhtäkkiä tiedä, millä sanalla ilmaista jotakin täysin päivänselvää asiaa, mutta suu yrittää edelleen sanoa jotain. Olen myös jo joskus nuorempana diagnosoinut itse itselleni lievän lukihäiriön ja tämän näkyvän lähinnä vain silloin, kun olen väsynyt. No, nythän on ollut jo muutaman kuukauden niin, että rivit ja kirjaimet hyppivät joka kerta, kun luen lapsille iltasatua. Omat tekstini joudun tarkistamaan useampaan kertaan, koska niihin lipsahtaa virheitä enemmän kuin yleensä.

Tavarat ovat alkaneet hävitä myös keskimääräistä useammin. Mulla on aina ollut paha tapa laittaa asioita ”talteen” (olen selvästi perinyt tämän sekoilun äidiltäni ja tyttäreni kulkee samoja latuja, laatugeneejä siis jo kolmessa polvessa!) tai pudottaa niitä käsistäni täysin huomaamattani paikkoihin, joista en keksi niitä myöhemmin edes etsiä. Olen tottunut siihen, että joka päivä jossain vaiheessa huhuilen joko puhelimeni tai silmälasieni perään, myös kahvikuppini katoaa usein asuntomme uumeniin kesken aamutoimien. Nyt tämä piirteeni on saanut jo aivan mahdottomat mittasuhteet, enkä enää aina edes kesken etsinnän muista, mitä olen etsimässä. Olen niin sanotusti korkeasti häiriintyvä ja saatan matkalla yläkertaan täysin unohtaa, miksi olen sinne matkalla. Tällainen olen ollut aina, nyt vaan kuljen vaihteella viisi. Nykyään nimittäin ihmettelen siellä yläkerrassa, miten sinne ylipäätään päädyin.

Ja kyllä, kiitos kysymästä, mulla todellakin on sellainen olo, että mulla on nykyään joku etenevä muistisairaus. Uskallan silti ihan näin nykyisen elämäntilanteen valossa arvioida, että vielä ei ole aihetta lääkärikeikalle. Olen antanut itselleni aikaa toipua ensin kesäkuuhun ja sitten jouluun, tarkoittaen, että näinä aikoina tsekkaan, että olotilat ovat varmasti menneet paremmiksi ja pää pelittää taas kirkkaammin.

Tärkeää tässä onkin nyt yrittää huolehtia omasta ja lasten terveydestä: riittävästä unesta, liikkumisesta, hyvästä ravinnosta ja kivasta tekemisestä. Väsyneenä tekisi mieli mussuttaa vaan suklaata ja patonkia, mutta pakotan itseni valmistelemaan koko porukalle smoothieita ja salaatteja, jotta saamme oikeanlaista ravintoa uuvahtaneelle sakille. Käymme uimassa ja pyöräilemässä, pelailemme pelejä, pidämme lauantaisin herkkupäivän ja kutsumme kavereita kylään. JA! Me ostimme kuulkaa pienen akvaarion! Puoliso bongasi sen Facebook Marketplacelta ja tosi edulliseen kauppaan kuuluivat niin tankki kuin sen kaikki tarvikkeet ja kolme pientä platya. Ostimme sinne eilen vielä kaksi lisää, joista toisesta tuli välittömästi lempparini. Ottaisimme koiran, jos voisimme, mutta nämä pienet, uudet lemmikkimme tuovat kyllä nyt ihan älyttömästi iloa meille kaikille ja nostattavat juuri sopivasti kaikkien mielialaa. On liikuttavaa seurata, miten meistä jokainen vuorollaan kaloille lepertelee. Se iso mieskin.

Tällaista voi siis, ystävät hyvät, olla muuttaminen ja siihen liittyvä voimakas stressi. Jotkut kärsivät pitkittyneestä masennuksesta ja ahdistuneisuudesta, me kaikki yleensä jonkinasteisesta alun yksinäisyydestä ja siitä, ettei oikein kuulu minnekään eikä kellekään, kun toiset taas selviävät vähemmällä ja ovat vaan onnellisia uudesta elämäntilanteesta. Oireiluun vaikuttaa tosi moni asia ja sama ihminen voi kokea eri elämäntilanteissa muutot aivan eri tavoin kuin joskus aiemmin. Toiset muutot ovat ajoitukseltaan ja kohteiltaan helpompia kuin toiset. Toivon kuitenkin, ettei kenkään nyt kuitenkaan ole minusta huolissaan, koska siihen ei ole syytä. Kaikesta tästä sekopäisyydestä huolimatta olen täysin toimintakykyinen (no, ainakin suurin piirtein) ja ihan iloista ja järkevää seuraa lähipiirilleni.

Kuten stooreissakin olen pari kertaa maininnnut: olen vain väsynyt, kyllä tämä tästä.