Viikon hienoimmat saavutukset ja vähän koronasta

Meidät liitettiin ystävällisesti lasten luokkakavereiden vanhemmille tarkoitettuihin whatsapp-ryhmiin. Olen jo nyt niin kyllästynyt molempiin, että olen laittanut keskustelut mutelle. Ryhmissä puhutaan koronasta, vessapaperigatesta, muistutetaan toisia vanhempia asioista, jotka opettaja ilmoitti sähköpostilla edellisenä päivänä, jaetaan kuvia puolen porukan illanvietosta ja järjestetään uusia. Australiastakin on levinnyt maailmalle uutisia tyhjistä kauppojen hyllyistä ja etenkin tyhjistä vessapaperihyllyistä. Mun on ollut vaikea ymmärtää ihmistä tässä kohtaa. Katukuvassa ei kuitenkaan näy paniikkia eikä täällä vielä olla suljettu kouluja tai muitakaan laitoksia. Vain yli 500 hengen tapahtumat perutaan huomisesta eteenpäin, kuten muuallakin. Lasten koulusta tarttunutta koronapelkoa on taltutettu selittämällä, että tauti on harvoin vaarallinen lapsille tai hyväkuntoisille aikuisille, mutta meidän tehtävämme on nytkin huolehtia heikommista, kuten vaikka lähellä asuvasta Sue-mummosta. Tänä aamuna koko Australiassa oli tilastoitu vasta 197 tartuntaa, joista 14 täällä Länsi-Australiassa.

89714799_524065924959886_6494447892554579968_nOlimme tämän viikon henkilökuntamme kertavuotisella retriitillä, mikä ei kylläkään ollut retriitti ehkä missään määrin. On vain jäänyt kummittelemaan nimenä. Koko viikon ideana oli viettää aikaa yhdessä, oppia tuntemaan enemmän porukkaa samalta baselta (meitä on täällää Perthissä noin 300) ja ottaa taukoa arkisesta aherruksesta. Asuimme vaatimattomasti, mutta samalla komeasti eräässä leirikeskuksessa meren rannalla pienissä huoneissa, joissa oli vain kerrossängyt. Pelailimme pelejä, söimme ulkona nurtsilla, uimme, rakensimme kilpaa hiekkalinnoja (meidän ryhmä ei todellakaan voittanut), etsimme koko jengistä viisi ihmistä, joita emme tunteneet hyvin ja keksimme siltä istumalta laulun kilpailua varten (meidän ryhmä todellakin voitti). Lapset juoksivat keskenään ja kaiken kaikkiaan oli ihan kamalan mukavaa. On jotenkin ainutlaatuista tuntea tai tietää työkaverinsa näin hyvin. Kaikki loppukevään (tai no, täällä syksyn; en vieläkään osaa) ulkomaantyömme Perthistä käsin on koronan takia peruttu. Teemme töitä ainoastaan paikallisesti, mikä toki on tärkeää sekin.

Eilen illalla ajelimme Margaret Riveriltä kolmisen tuntia takaisin tänne Perthiin. Reitillä ei muuta melkein ollutkaan kuin puskaa, kenguruita ja pieniä kyläsiä. Kun Perthin keskustan kerrostalot ja hotellit alkoivat näkyä moottoritielle, tuntui niin kotoisalta, että olisi tehnyt mieli taas vähän itkeä ilosta. Mikä ihana kaupunki tämä onkaan. Laajalle levinnyt kyllä: 125 kilometriä pohjoisesta etelään eli suurimmaksi osaksi yhtä valtavaa lähiötä, jos minulta kysytään. Ja me asetuimme tänne East Perthiin, kahden junapysäkin tai lyhyen kävelymatkan päähän keskustasta. Kaikkien ihanien kahviloiden, klubien, kirjastojen, joenrannan ja puistojen tuntumaan – ja reilun viiden minuutin kävelymatkan päähän toisesta suomalaisesta Anusta, joka myös bloggaa Perthistä (paitsi juuri nyt maailmalta). On sekin melkoista tämän kokoisessa kaupungissa.

BEC411F8-D606-4F8A-BCBF-26E950F0C4D3

No, nyt niihin saavutuksiin, joita niin tuolla otsikossa lupailin. Saimme juurikin tietää, että siippa oli viimeviikkoisen try-outin tuloksena päässyt Länsi-Australian national teamiin rullakiekossa. Tuntuu jotenkin ihan älyttömältä. Ei siksi, etteikö ikänsä lätkää pelannut rullakiekkoakin osaisi, mutta ehkä siksi, että harva menisi uunituoreena maahanmuuttajana edes kokeilemaan. En oikeasti kovin montaa tällaista tyyppiä tunne, jotka vaan menee ja tekee, miettimättä, että mitähän muut mahtaa ajatella tai entä, jos en onnistukaan. Konalla ja täällä liittyi paikalliseen rullakiekkojengiin kaksi viikkoa meidän muuton jälkeen. Myös jääkiekkojengiin. Ja nyt ilmeisesti myös johonkin national teamiin, 39 vuoden iässä. Ja siis ammatikseenhan hän säveltää ja tuottaa musiikkia, että on tuollainen kummallinen, urheilullinen taiteilija.

Itse olen loistanut myös. Eilen illalla osa meistä pelasi lipunryöstöä rannalla auringonlaskun jälkeen pimeässä. Pelialue, lippualue ja vankila oli rajattu erivärisin valotikuin. Kaikkien pelaajien ranteissa oli myös omat, eikä kenestäkään paljoa muuta näkynytkään kuin tikkujen valo. Siellä sitä sitten mentiin, säkkipimeässä, tähtien tuikkiessa taivaalla.

Ja minä juoksin ja minä juoksin ja olin niin nopea, että sain meidän tiimille ekan pisteen.

Meillä kaikilla on omat vahvuutemme. Täytyy pysyä niissä.

Vastaa