Pikapaniikki

26.4.2020 ~ Anu ~ Kommentoi

Viime viikonloppuna upposin kerran ja nopeasti sellaiseen paniikkiin, jollaista en ole aiemmin koskaan kokenut. Ensimmäistä kertaa elämässäni luulin hetken, että toiselle lapsistani on oikeasti käynyt jotain, kun emme löytäneet häntä ulkoa noin kymmeneen minuuttiin. Asiat saivat yllättävän äkkiä mussa aivan massiivisen tunnereaktion, jota on vähän vaikea nyt jälkeenpäin itsekään ihan ymmärtää.

Taustalle pitää vähän kertoa, millaisessa kaupunginosassa ja kulttuurissa me tällä hetkellä asutaan. Meille kerrottiin heti meidän tänne muutettuamme, että Australiassa on laitonta jättää alle 12-vuotias yksin kotiin tai antaa kulkea esimerkiksi kävellen yksin kouluun. Lapsia ei juuri katukuvassa itsekseen näykään, vaan alakoululaiset kulkevat täällä aina aikuisen kanssa. Tarkistin nämä säädökset tosin vasta vähän aika sitten ja tällainen laki on asetettu vain yhteen tämän valtavan maan osavaltioon. Länsi-Australiassa ei virallisia ikärajoja ole, vaan päätökset pohjaavat aikuisen vastuuseen ja harkintaan, kuten Suomessakin. Kulttuuri on silti aivan toinen täällä kuin lintukotoisemmassa kotimaassa ja vasta yläkouluikäisiä näkee omissa porukoissaan ilman aikuisia. Lapsilla oli Suomessa kolme vuotta sitten suurempi reviiri ulkomaailmassa kuin täällä tänä päivänä. Sellaista elämä usein maailmalla vaan on, täällä aidattujen koulunpihojen ja lukollisten muurein suojeltujen kotitalojen valtakunnissa. Meidän lähiömme on kävelymatkan päässä miljoonakaupunki Perthin keskustasta ja vaikka tämä onkin yleisesti ottaen aika rauhallinen ja turvallinen paikka asua, liikuskelee meidän kujillamme useinkin vähän hämärää porukkaa. Huumeet ja kodittomuus ovat ongelmia täälläkin ja näkyvät myös täällä East Perthissä. Meidän kodin ohi kuljetaan keskustaa kohti sekavissa merkeissä vähintään viikottain.

29435F75-4F0A-4101-ACFD-8E06B1BC8106

Meidän tämänhetkinen kotimme on kujalla, josta on muutaman kymmenen metrin matka läheiseen leikkipuistoon. Sinne ei ole nyt menemistä, joten lapset ovat tehneet itselleen leikkipaikan asfaltista. Kotimme edessä parivaljakko skeittailee, skuuttailee ja heittelee palloa yleensä tuntikausia joka päivä. Viime sunnuntaina puoliltapäivin Esikoinen juoksi yhtäkkiä hädissään sisään ja sanoi, ettei löytänyt siskoaan enää mistään. Tytöllä oli ollut skuutti ja Esikoisella skeitti ja molemmat olivat treenanneet temppujaan siihen saakka, kunnes Kuopus oli yhtäkkiä kadonnut isoveljeltään näköpiiristä. Ryntäsin saman tien itkuisen pojan kanssa pihalle ja juoksimme kolmeen eri suuntaan huutaen tytön nimeä niin lujaa kuin keuhkoista lähti. Ei ketään missään. Juoksin sisälle hakemaan puolisoa mukaan, joka säntäsi vielä neljänteen suuntaan lasta etsimään. Oli pyytänyt matkalla naapureita ja vieraita ohikulkijoita apuun sanoen, että nyt on pieni, vaalea seitsemänvuotias kadonnut jonnekin. Ihmiset olivat auttaneet välittömästi. Mulla nousi paniikki päälle varmasti alle minuutissa. Laitoin heti päässäni asiat siihen järjestykseen, että jotain kamalaa on täytynyt tapahtua, koska Kuopus ei koskaan lähde itsekseen karkuteille, ei edes uteliaisuuksissaan seikkailemaan minnekään, vaikka ei luonteeltaan mitenkään arka tai pelokas olekaan. Ei ole lähtenyt edes silloin, kun on kiukuspäissään uhannut muuttaa pois kotoa. Silloinkin karkumatkat ovat pysähtyneet eteiseen, koska kenkiä on ollut typerää laittaa jalkaan vihaisena.

Juoksin itkien ympäri korttelia. Esikoinen ryntäili itään ja länteen kyyneleet silmissä mun vierellä, etsi roskisten takaa, autojen takaa, puskien takaa. Tiesin, ettei Kuopus pysyisi piilossa, jos piiloon olisi jossain älynväläyksessään mennyt, jos olisi kuullut meidän hätääntyneet huutomme. Pelkäsin välittömästi pahinta. Näin, miten ihmisiä juoksi ja pyöräili talomme takaa lasta etsien ja paniikkini yltyi. Kuopus oli hävinnyt aavekaupunkiin kuin tuhka tuuleen.

Ja sitten yhtäkkiä, noin kolmensadan metrin päästä kotoa, löysin tytön yhden tyhjillään olevan teollisuusrakennuksen takaa. Siellä se oli aivan onnellisena ja puhui muurin yli koulukaverilleen. Mulla ei ollut välähtänyt siis kertaakaan, että tytöt ovat mitenkään vielä oikeasti sillä tavalla ystäviä, että Kuopus voisi ikinä milloinkaan suunnata heidän kotinsa lähettyville tekemään yhtään mitään.

12BBD9FF-D1DD-4B88-9144-7BAB8D045EF6

Kuopus näki naamastani heti, että nyt ei pidä paljoa kysymyksiä kysellä. Lähti perässäni välittömästi sanaakaan sanomatta kotiin ja hiljaa seurasi mua ja veljeään, kun me jokseenkin epäuskoisina kävelimme kolmistaan pitkin tyhjää kotikatua. Laitoin puolisolle viestiä, että Kuopus oli löytynyt. Hätä ei silti meinannut laskea mulla heti mihinkään, vaan kyyneleet valuivat vielä hyvän aikaa siitä, kun olimme kaikki taas yhdessä olkkarissa.

Kotona kävimme päivän mittaan keskusteluja rajoista, luvan kysymisestä, siitä, miten nykyisessä kotikaupungissa ollaan ja miksi ja kuinka paljon muut pelästyvät, jos eivät tiedä, missä kaikki ovat. Lähellä kotiamme oleva highway ja sieltä tuleva, jatkuva meteli oli ilmeisesti blokannut kaikki huutomme, eikä Kuopus ollut kuullut kertaakaan, että olimme häntä etsineet. Tytölle koko episodi tuli täytenä yllätyksenä ja koko kuva rakentui lapselle vasta meidän kertoman perusteella. 9-vuotias osoitti taas ihanaa empatiaa, kun tuli mua silittelemään jossain vaiheessa ja sanoi, ettei enää äiti tarvii itkeä, Kuopus löytyi jo.

Jälkeenpäin on vaikea sanoa, mitä koko absurdista tilanteesta ajattelen. Kukaan muu ei voisi ikinä saada mua vastaavaan paniikkitilaan kuin mun omat lapset ja pelko siitä, että heille on käynyt jotain. Näköjään siihen ei tämän kummempia tarvita kuin pieni hetki, jolloin luulen jommankumman olevan jossain missä lie ja paniikkinappula on pohjassa, vaikka en muuten sen kummempaa pelkoa elämästä tunnustakaan tuntevani. Kovasti tämä tilanne muhun osui, vaikka ei näin kerrottuna ja viikon jälkeen mitenkään kamalan järkyttävältä kuulostakaan.

Tätä yhtä turbulenssia lukuun ottamatta meille kuuluu muuten oikein hyvää.

Ajatuksia pienen elämän takaa

19.4.2020 ~ Anu ~ 6 kommenttia

Otin vähän vahingossa ja varsinkin hetken mielijohteesta kahden viikon totaalitauon sosiaalisesta mediasta. Omien, erittäin subjektiivisten tutkimustulosteni perusteella en ole vieläkään ihan valmis palautumaan täysimääräiseksi käyttäjäksi, mutta pieniä muutoksia takaisin nykymaailmaan varmaan tässä teen. Olen nimittäin saanut somettomuudesta samantapaiset kiksit kuin eräs ystäväni, joka lopetti kahvinjuonnin. Hänellä selvisi pää ja rauhoittui kroppa ja muutamassa päivässä laski ahdistus. Minä en tiedä kahvinjuonnin lopetuksen vaikutuksista paljoakaan, koska olen koukussa aamukahviini ja lopetukseni ovat aina jääneet lyhyiksi, mutta somen jätin, ainakin siis nyt hetkeksi jätin, ihan sekunnin päätöksellä maanantai-iltana viime viikolla, enkä ole ollut rauhallisempi aikoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ole miettinyt tarvetta sometauolle ehkä koskaan, joten minkään pohdinnan tulos tämä ei ollut. Olen rajannut käyttäytymistäni kyllä, kuten varmaan monet muutkin ja laittanut itselleni rajoja, milloin puhelinta ei vilkuilla ja aina ajatellut, etten ole koukussa someen. En tiedä, olinko, mutta tauko on joka tapauksessa tehnyt päälle nyt ainoastaan hyvää. Jotenkin tämän oman kokemukseni kautta on nyt tosi helppo vahvistaa ne tutkimustulokset, jotka ovat näyttäneet, että somen luoma illuusio siitä, että on kontaktissa satojen ja tuhansien ihmisten kanssa oikeasti lisää lopulta yksinäisyyden ja surun tunteita. Tämä oli yllättävä havainto, koska olen kyllä kokenut somen tuoneen mun elämään iloa ja kivoja, aitoja kontakteja. Silti olen nyt ollut tasaisempi ilman. Ja mua tietysti tällaisena ihmismielen parissa työskentelevänä ja sitä ikiopiskelevana aina kiinnostaa tietyt olemiseen kuuluvat lainalaisuudet (varsinkin ne, joita me ihmiset teemme tottumuksesta ja opittuna, mutta itseltämme salaa) ja sieltä eniten nimenomaan oman ajatusmaailmani liikkeet ja sen muutokset. Enkä ole voinut olla miettimättä, että miten monelle mun nuorelle mun kannattaisi ehdottaa taukoa somesta yhdeksi välineeksi masennuksen ja riittämättömyyden tunteiden kanssa kamppailua vastaan.

Olen todellakin ollut ihan hämmentävän tyytyväinen tähän omaan, pieneen elämääni täällä maailman yhdessä eristäytyneimmässä nurkassa viime aikoina, vaikka olen pyörinyt lähinnä vain kolmen muun ihmisen kanssa. Virtuaaliset yhteydenpidotkin ovat pysyneet kohtuullisina, kun olen soitellut videopuheluita ja lähetellyt viestejä vain muutamien lähimpien ystävieni kanssa ja laittanut kuvia ja videoita touhuistamme vain isovanhemmille, jotka ovat kyselleet stoorieni perään. (Äitini on kommentoinut nyt yli kahden vuoden ajan niistä jokaikiseen.) Elämämme on liikkunut kodistamme niihin suuntiin, mihin pyörälenkkimaastot oveltamme sattuvat lähtemään. Yhden kerran mä jotain pientä polkua pitkin itsekseni pyörräillessä ihmettelin, miten tämä osa Australiaa muistuttaa mua välillä niin paljon Suomesta. Pöheikössä tuoksui kuin kotimaassa maalla kesäisin ja lämpö oli lempeää kuin parhaimmillaan heinäkuussa. Ja yhtäkkiä mulla oli sellainen samanlainen tyytyväinen olo kuin joskus lapsena mökillä, kun viikkokausien maallaolon aikana en enää tiennyt, mikä päivä oli ja mitä ystäväni missäkin tekevät, eikä kukaan tiennyt, mitä minä tein. Ja se oli normaalia, eihän silloin kellekään tullut edes mieleen, että asioita pitäisi jotenkin jonnekin ja julkisesti jakaa ja sain kiinni siitä, miksi se on oikeastaan ihan tosi ihanaa. Että on vaan ja elää vain niille, joiden kanssa milloinkin fyysisesti on. Mieleni kulki siinä lehtipuiden katveessa ajellessa mansikoiden ja mökkilammen kautta kanelikorppuihin ja vohvelikekseihin ja siihen pysähtyneisyyteen, jota olen tällaisena vanhana sieluna näköjään elämääni enemmän kaivannut. Elämä on nyt tosi pientä, juuri mitään ei tapahdu koskaan ja kaikki päivät jurnuttavat samankaltaista rataa eteenpäin kodin ja lenkkipolun välillä, mutta olen ollut tässä omassani nyt ihan yllättävän tyytyväinen. Aivan kamalan hyvin on kriisin keskellä asiat silloin, kun pääsee edelleen ulos ja luontoon, vaikka mitään muuta ei elämässä nyt oikein tapahdukaan.

8854E15B-D934-4AA6-892D-D24DA0E66E51

Lapset ovat nyt jaksojenvälisellä lomalla ja meillä on ollut ihan kamalan kivaa tämän aikaa. Tokihan sisarukset edelleen riitelevät ja ottavat yhteen asiasta ja asiasta, että ovat sillä tavalla ihan normaaleja ihmisenalkuja, mutta tästäkin huolimatta sanoisin, että pääpiirteissään voimme kaikki nyt oikein hyvin. Näyttää siltä, että täällä maailman nurkassa päästään kyllä ihan järkyttävän helpolla, mitä koronakriisiin tulee. Tautitapaukset ovat jo nyt kääntyneet jyrkkään laskuun ja uusia positiivisia testituloksia tulee täällä Länsi-Australiassa nyt kolmen ja yhdeksän välillä päivittäin. Yhteensä niitä on ollut 544. Perthin kaupungin rajat ovat kiinni, osavaltioiden rajat ovat kiinni, Australian rajat ovat kiinni ja rajoitustoimet ovat auttaneet täällä nopeasti. Koulut aukeavat täällä lännessä taas loman jälkeen keskiviikkona 29.4., mutta koululaiset saa halutessaan pitää kotona vielä tämän jälkeenkin jonkun aikaa. Australiassa alkaa tämän loman jälkeen kouluvuoden neljästä jaksosta toinen. Heinäkuussa on seuraava parin viikon loma.

Tämän loman aikana me olemme käyneet nelistään iltapäivisin pyöräilemässä joka päivä. 7-vuotiaskin on jaksanut sotkea parhaimmillaan 13 kilometrin lenkin, vaikka ei me kovaa mennä ja eväitä syödään aina ja jäätelöäkin usein. Tavoite ei ole matkan pituudessa vaan sen laadussa ja etenkin maisemien kauneuden näkemisessä. Perth on ihan älyttömän upea kaupunki ja lisää kauniita kulmia tuntuu löytyvän melkein joka päivä. Olen pitänyt puhelimeni repussa ja kaikki kokemukset itselläni ja ollut vain olemassa, ja huomaamattani tehnyt sen paremmin kuin pitkään aikaan. Töiden tekeminen lasten lomaillessa on onnistunut helpommin kuin silloin, kun olivat kotikoulussa. Kaikki mun counseling-nuoret olen siirtänyt iltapäivistä iltoihin, jolloin voin sulkeutua puolison studiolle rauhassa töihin. Alakoululaiset osaavat myös onneksi jo viihdyttää itseään ja toisiaan pitkiäkin aikoja ilman keskeytyksiä ja ovat tehneet itselleen leikkikentän kotimme edessä olevasta, ankeasta kujasta, josta luulin, ettei kyllä taivu yhtään mihinkään.

Tänään sataa. Syksy on alkanut ja säät vaihtelevat ja keikkuvat, kuten suomalaiset ovat tottuneet sen syksyisin tekevän. Välillä paistaa ja on ihan kuumakin, mutta koko ajan useammin alkaa jo viluttaa. Olemme menossa pikkuhiljaa talvea kohti. Täällä päin maailmaa kaikki kunnossa.

Se vanhempi, joka ei selvinnyt etäopetuksesta

4.4.2020 ~ Anu ~ 3 kommenttia

Mulla on sellainen olo, että olen elänyt tätä kuluvaa viikkoa nyt neljä kuukautta. On aivan liioittelua, että tulen ensimmäisen etäopetusviikon jälkeen tänne suremaan, miten nyt ei kyllä mennyt oikein putkeen, mutta kerron silti. Viime syksyn kotiopetusjakson jälkeen oltiin ihan koko porukka sitä mieltä, että meille ei vaan sovi tällainen ja että kotikoulua pidetään enää ikinä koskaan vain, jos on ihan pakko. No nyt on ihan pakko ja ihan hyvällä asenteella me kaikki puskettiinkin maanantaihin. Se liito ei kovin kauaa kestänyt.

D80ACF53-1BC5-4679-95F5-2DCBE245366E — Toivoo 7v.

Sana etäopetus ei kuvannut meidän koulun opettajien lähestymistä etäopetukseen, koska kumpikaan opettajista ei opettanut viikon aikana mitään. Kaikki moninaiset tehtävät olivat Officen uumenissa erilaisissa kansioissa. Oli YouTube-videoita, tehtävämonisteita, ohjeita ja sivunumeroita. Kuopuksen tokaluokan opettaja oli tehnyt viikosta odotuksiltaan tosi asiallisen. Päivien aikana piti vain lukea, kirjoittaa ja laskea matikkaa. Ohjeet olivat selkeät, jos nyt joku vanhempi ei osaisi vaikka tokaluokan matikan asioita, ja kaikki hommat oli tehty muutamassa tunnissa. Tähän emme vielä lahonneet kukaan. Nelosluokkalaisella, joka on siis 9-vuotias ja olisi Suomessa kolmannella, odotukset olivat niin järjettömät, ettemme selvinneet edes ekasta päivästä niin, että lapsi olisi saanut kaiken tehtyä.

Neljän koulupäivän aikana Esikoisen olisi pitänyt saada kirjoitettua kaksi erilaista tietotekstiä (muista väliotsikot ja kappalejako!) eri aiheista niin, että olisi ensin katsonut pohjalle YouTube-videot (esimerkiksi elefantista ja sen elämänkaaresta) ja sitten kirjoittanut satasanaiset tiivistelmänsä niiden pohjalta sekä yhden tarinan, jossa käyttäisi apunaan opettajalta saatua adjektiivilistaa, yhden non-fictionin ihan muuten vaan yhteiseksi iloksi ja lopuksi vielä yhden kymmenen kohdan projektin, jossa kuvin ja (omin) sanoin esittelisi jotain kaupunkia Länsi-Australiasta matkaoppaan tyyliin. Esitelmässä tulisi esimerkiksi mainita, minkälainen historia alueella on, onko siellä asunut alkuperäiskansaa, mitä siellä nykyään voi tehdä ja syödä, miten sinne pääsee Perthistä ja miksi kaikkien pitäisi sinne matkustaa. Muista innostava otsikko! Älä plagioi! Tee esityksesi PowerPointilla tai askartele juliste! Ja tässä oli vasta nelipäiväisen kouluviikon kirjoitustehtävät. Tämän lisäksi oli kahta eri matikantehtävää jokaiselle päivälle: päässälaskut ja tehtävämonisteet. Sitten olisi vielä pitänyt kirjoittaa sivun verran erilaisia ruokaan ja syömiseen liittyviä lauseita indonesiaksi, tehdä liikuntatehtäviä ulkona, harrastaa musiikkia ja kuvataidetta ja muistathan ottaa kaikesta kuvat ja lähettää ne opettajille nähtäviksi ja tarkistettaviksi!

65D4AC0C-5501-483B-BA85-86D66F1FA445 — Iltapalalla auton takakontissa Trigg Beachilla. Sovussa.

Ahdistuimme määrästä kollektiivisesti. Tunnolliselle lapselle ei alkuun paljon auttanut selittää, että ei tässä ole mitään järkeä ja että me nyt vaan lähetetään nämä tehtävät myöhässä. Opettaja kun on lapsen mielestä aina oikeassa, ei poloisten vanhempien auttanut sanoa, että tässä on nyt vaan yksinkertaisesti liikaa tehtäviä ja että ei kukaan täysijärkinen ja mukamas myös töitä kotoaan tekevä vanhempi pysty ohjaaman lasta tällaisen urakan läpi. Luokan whatsapp-keskustelu lauloi tärähtäneiden vanhempien viestejä ja täyttyi mustahuumorisista meemeistä ja viinilasien kuvista. Osan viesteistä välittyi ihan aito ahdinko, kun joku sai viikon aikana koulu-urakan päälle vielä potkut töistä ja toisen läheinen joutui sairaalaan. Ja sitten, kuten kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina, eräällä ei ollut minkäänlaisia empatiatuntosarvia taas päässä ollenkaan ja hän vastasi kaikille yhteisesti, että vanhempien kannattaa nyt alkaa suunnitella tulevia kotikouluviikkoja paremmin ja asettaa lapsilleen odotuksia. Hän kertoi, kuinka heillä lapset rauhoittuvat tekemään töitä aamulla viidessä minuutissa ja työskentelevät täysin hiljaa ja itsenäisesti lounaaseen saakka. Tämä siksi, että he ovat opettaneet lapsensa kovaan työntekoon, eikä lapsilla ole myöskään lomia, koska silloinkin tehdään töitä. Heillä ei siis ole ollut mitään ongelmia koko viikon aikana.

Eihän omien onnistumisten kertominen toki väärin ole, mutta paljon sitä tärkeämpää olisi ymmärtää, kelle ja milloin puhuu. Omien asioiden jakamisen oikeuden edelle pitäisi aina mennä toisen ihmisen tilanteen ja tuskan ymmärtäminen ja siitä nouseva aito empatia. No nyt ei mennyt, kuten ei usein muulloinkaan maailmassa.

07850CA1-6F8C-44BE-8499-27D5E3BADDC2

Viikkoon mahtui siis monet itkut ja riidat meidän huushollissa. Jokainen päivä päättyi jonkinlaiseen kriisikokoukseen ja sylittelyyn, kun koululaiset olivat purkaneet omaa pahaa mieltään ja ikäväänsä toisiinsa. Anteeksi pyydettiin ahkerasti ja sovussa oltiin aina seuraavaan riitaan saakka. Kaipasimme jokainen ystäviämme niin Suomessa, Konalla kuin täällä, hullua kyllä. Nyt on ihan sama, missä ystävämme asuvat, kaikki ovat meistä yhtä kaukana, vaikka asuisivat naapurissa. Sovimme yhdessä, että kaikista tärkeintä on aina rakentaa perheen keskellä rauhaa, ja lopulta on ihan sama, saako koulutehtäviä tehtyä vai ei. Poikkeusolot vaativat poikkeusjärjestelyjä ja traumojen minimoimisen nimissä yritämme jatkossa paremmin olla toisillemme kivoja (etenkin veljet ja siskot toisilleen) ja tehdä koulutöitä vain, jos ne onnistuvat hyvässä hengessä ilman kriisejä.

Eräs nuori, jonka kanssa olen jatkanut counselingia Zoomissa, sai kuluvalla viikolla valtavan ahaa-elämyksen, kun ymmärsi, ettei tiedä tai tunnista ollenkaan, mitä läheisiltään ihmissuhteissa tarvitsee. Minä voin kertoa, mitä minä nyt tarvitsen ehkä eniten: vertaistukea. Terveisiä Perthistä.