Se vanhempi, joka ei selvinnyt etäopetuksesta

Mulla on sellainen olo, että olen elänyt tätä kuluvaa viikkoa nyt neljä kuukautta. On aivan liioittelua, että tulen ensimmäisen etäopetusviikon jälkeen tänne suremaan, miten nyt ei kyllä mennyt oikein putkeen, mutta kerron silti. Viime syksyn kotiopetusjakson jälkeen oltiin ihan koko porukka sitä mieltä, että meille ei vaan sovi tällainen ja että kotikoulua pidetään enää ikinä koskaan vain, jos on ihan pakko. No nyt on ihan pakko ja ihan hyvällä asenteella me kaikki puskettiinkin maanantaihin. Se liito ei kovin kauaa kestänyt.

Sana etäopetus ei kuvannut meidän koulun opettajien lähestymistä etäopetukseen, koska kumpikaan opettajista ei opettanut viikon aikana mitään. Kaikki moninaiset tehtävät olivat Officen uumenissa erilaisissa kansioissa. Oli YouTube-videoita, tehtävämonisteita, ohjeita ja sivunumeroita. Kuopuksen tokaluokan opettaja oli tehnyt viikosta odotuksiltaan tosi asiallisen. Päivien aikana piti vain lukea, kirjoittaa ja laskea matikkaa. Ohjeet olivat selkeät, jos nyt joku vanhempi ei osaisi vaikka tokaluokan matikan asioita, ja kaikki hommat oli tehty muutamassa tunnissa. Tähän emme vielä lahonneet kukaan. Nelosluokkalaisella, joka on siis 9-vuotias ja olisi Suomessa kolmannella, odotukset olivat niin järjettömät, ettemme selvinneet edes ekasta päivästä niin, että lapsi olisi saanut kaiken tehtyä.

Neljän koulupäivän aikana Esikoisen olisi pitänyt saada kirjoitettua kaksi erilaista tietotekstiä (muista väliotsikot ja kappalejako!) eri aiheista niin, että olisi ensin katsonut pohjalle YouTube-videot (esimerkiksi elefantista ja sen elämänkaaresta) ja sitten kirjoittanut satasanaiset tiivistelmänsä niiden pohjalta sekä yhden tarinan, jossa käyttäisi apunaan opettajalta saatua adjektiivilistaa, yhden non-fictionin ihan muuten vaan yhteiseksi iloksi ja lopuksi vielä yhden kymmenen kohdan projektin, jossa kuvin ja (omin) sanoin esittelisi jotain kaupunkia Länsi-Australiasta matkaoppaan tyyliin. Esitelmässä tulisi esimerkiksi mainita, minkälainen historia alueella on, onko siellä asunut alkuperäiskansaa, mitä siellä nykyään voi tehdä ja syödä, miten sinne pääsee Perthistä ja miksi kaikkien pitäisi sinne matkustaa. Muista innostava otsikko! Älä plagioi! Tee esityksesi PowerPointilla tai askartele juliste! Ja tässä oli vasta nelipäiväisen kouluviikon kirjoitustehtävät. Tämän lisäksi oli kahta eri matikantehtävää jokaiselle päivälle: päässälaskut ja tehtävämonisteet. Sitten olisi vielä pitänyt kirjoittaa sivun verran erilaisia ruokaan ja syömiseen liittyviä lauseita indonesiaksi, tehdä liikuntatehtäviä ulkona, harrastaa musiikkia ja kuvataidetta ja muistathan ottaa kaikesta kuvat ja lähettää ne opettajille nähtäviksi ja tarkistettaviksi!

Ahdistuimme määrästä kollektiivisesti. Tunnolliselle lapselle ei alkuun paljon auttanut selittää, että ei tässä ole mitään järkeä ja että me nyt vaan lähetetään nämä tehtävät myöhässä. Opettaja kun on lapsen mielestä aina oikeassa, ei poloisten vanhempien auttanut sanoa, että tässä on nyt vaan yksinkertaisesti liikaa tehtäviä ja että ei kukaan täysijärkinen ja mukamas myös töitä kotoaan tekevä vanhempi pysty ohjaaman lasta tällaisen urakan läpi. Luokan whatsapp-keskustelu lauloi tärähtäneiden vanhempien viestejä ja täyttyi mustahuumorisista meemeistä ja viinilasien kuvista. Osan viesteistä välittyi ihan aito ahdinko, kun joku sai viikon aikana koulu-urakan päälle vielä potkut töistä ja toisen läheinen joutui sairaalaan. Ja sitten, kuten kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina, eräällä ei ollut minkäänlaisia empatiatuntosarvia taas päässä ollenkaan ja hän vastasi kaikille yhteisesti, että vanhempien kannattaa nyt alkaa suunnitella tulevia kotikouluviikkoja paremmin ja asettaa lapsilleen odotuksia. Hän kertoi, kuinka heillä lapset rauhoittuvat tekemään töitä aamulla viidessä minuutissa ja työskentelevät täysin hiljaa ja itsenäisesti lounaaseen saakka. Tämä siksi, että he ovat opettaneet lapsensa kovaan työntekoon, eikä lapsilla ole myöskään lomia, koska silloinkin tehdään töitä. Heillä ei siis ole ollut mitään ongelmia koko viikon aikana.

Eihän omien onnistumisten kertominen toki väärin ole, mutta paljon sitä tärkeämpää olisi ymmärtää, kelle ja milloin puhuu. Omien asioiden jakamisen oikeuden edelle pitäisi aina mennä toisen ihmisen tilanteen ja tuskan ymmärtäminen ja siitä nouseva aito empatia. No nyt ei mennyt, kuten ei usein muulloinkaan maailmassa.

Viikkoon mahtui siis monet itkut ja riidat meidän huushollissa. Jokainen päivä päättyi jonkinlaiseen kriisikokoukseen ja sylittelyyn, kun koululaiset olivat purkaneet omaa pahaa mieltään ja ikäväänsä toisiinsa. Anteeksi pyydettiin ahkerasti ja sovussa oltiin aina seuraavaan riitaan saakka. Kaipasimme jokainen ystäviämme niin Suomessa, Konalla kuin täällä, hullua kyllä. Nyt on ihan sama, missä ystävämme asuvat, kaikki ovat meistä yhtä kaukana, vaikka asuisivat naapurissa. Sovimme yhdessä, että kaikista tärkeintä on aina rakentaa perheen keskellä rauhaa, ja lopulta on ihan sama, saako koulutehtäviä tehtyä vai ei. Poikkeusolot vaativat poikkeusjärjestelyjä ja traumojen minimoimisen nimissä yritämme jatkossa paremmin olla toisillemme kivoja (etenkin veljet ja siskot toisilleen) ja tehdä koulutöitä vain, jos ne onnistuvat hyvässä hengessä ilman kriisejä.

Eräs nuori, jonka kanssa olen jatkanut counselingia Zoomissa, sai kuluvalla viikolla valtavan ahaa-elämyksen, kun ymmärsi, ettei tiedä tai tunnista ollenkaan, mitä läheisiltään ihmissuhteissa tarvitsee. Minä voin kertoa, mitä minä nyt tarvitsen ehkä eniten: vertaistukea. Terveisiä Perthistä.