Kirje rakkaalle 39-vuotiaalleni

En voi uskoa, että taas on kulunut yksi vuosi edellisestä ja vietämme jälleen meidän hääpäivää. Vaikka olemme eläneet nyt jo monta viikkoa ilman normaalia arkea, olet ollut kaikesta huolimatta uskomattoman reipas ja kärsivällinen. Mutta sellainenhan sitä olet, reipas. Ja kärsivällinen.

Olet 39 vuodessa vuodessa oppinut hienosti tunnistamaan, sanoittamaan ja ilmaisemaan tunteitasi. Olet avoin ja rehellinen, etkä kaihda keskusteluja. Osaat taitavasti ottaa muut huomioon – olet aina kiva ja ystävällinen toisille! Sinulla on avarakatseinen suhtautuminen elämään ja armollinen asenne muita kohtaan. Olet vakuuttava, eikä sen oikeastaan väliä että missä aiheessa.

Sinä olet myös lahjakas monessa! Olet esimerkiksi ottanut balettitunteja vähän nuorempana ja pelannut myös jokseenkin tosissaan pöytätennistä joskus ja jonkun aikaa. Nykyään edustat Länsi-Australiaa sen kansallisessa rullakiekkotiimissä. Olet aina tehnyt ihan huviksesi asioita, joita harvalla tulisi edes mieleen kokeilla.

Ihailen taitoasi keventää mitä tahansa tunnelmaa huumorillasi. Olet nokkela ja kekseliäs ja ajatuksesi juoksee nopeasti. Saat jutuillasi muut herkästi nauramaan, minutkin ainakin melkein joka päivä.

Isänä olet ollut alusta saakka melkoinen luonnonlahjakkuus! Olet hienosti ottanut sen vastuun, joka sinulle nyt ihan jo roolienjaossa kuuluukin. Mitäpä meidän perheemme ilman sinua tekisikään, ei mitään.

Vaikka mitä muuta maailmassa tapahtuisi, onneksi on jotain, joka ei muutu koskaan. Hyvää kahdeksattatoista hääpäivää!

Miten täällä oikein ollaan?

Vieläkin tuntuu vähän oudolta sanoa näin, mutta tämä loppukesä ja alkanut syksy täällä Ausseissa on mennyt ihan järkyttävän nopeasti. Mä en voi uskoa, että meidän muutosta tulee ensi kuussa täyteen tasan vuosi. Muistatteko, kun viime kesäkuussa kerroin teille, miten järjetön meidän lähtö Konalta oli? Kaikki tapahtui lopulta aivan liian nopeasti. Me oltiin jo viime vuoden helmikuussa ostettu liput työhommiin Filippiineille, mutta ei tiedetty kuin vasta toukokuussa viime vuonna, ettei palattaisikaan sieltä takaisin Havaijille. Luulen, että säilytin järkeni lähinnä vakaan ja positiivisen puolisoni ansiosta, vaikka täytyy sitä kai itselleenkin osata krediittiä antaa, etten itkenyt siinä niiden lähtöviikkojen kuluessa kuin ehkä kahdesti. Siis sen sekoilun takia – surua ja lähtöä itkin kyllä aina, kun näin parasta ystävääni.

Perthiin asettuminen on ollut monin verroin hitaampaa ja vaikeampaa kuin meidän asettuminen Konalle oli. Tuossa yksi päivä lapsetkin alkoivat puhella, että ikävöivät Konalle ja haluaisivat sinne takaisin. Siinä asiasta jutellessa pyysin, että osaisivatko lapset listata viisi asiaa, jotka ovat täällä paremmin kuin siellä. Lista syntyi niin vauhdilla, että totesimme yhdessä, että Havaijille meitä kaikkia tosiasiassa vetäisi takaisin enää vain ystävämme, ei mikään muu. Ihmisten jättäminen on muuttamisen kipein puoli, jos minulta kysytään. Ja on mulla ollut tässä hetkiä, jolloin olisin ollut valmis pakkaamaan kaiken uudestaan laatikoihin ja syöksymään ensimmäisellä lennolla takaisin vain, koska Havaijille jäi ne ihanimmat tyypit.

(Kuvissa isä ja tytär, Konan ystäviä ja esimerkki kuvasta, jollaisia lähettelen häpeilemättä ystävilleni Suomeen vain kertoakseni, että olen kasvattanut tässä hiuksia. Olkaa hyvä.)

Muuten Perth on parempi, mutta välillä tulee päiviä, jolloin se ei vaan tunnu riittävän. Istuisin mieluummin vaikka tikunnokassa, jos saisin istua siellä läheisten ystävieni kanssa. Täällä meillä on jo ihan mukavasti ihmisiä ympärillä, kavereita, potentiaalisia ystäviä, hauskaa seuraa. Mutta jos nyt saan vetää mutkia suoriksi ja vertailla kulttuurien erilaisuuksia, sanoisin, että minä koin amerikkalaisten olevan ihan älyttömän paljon nopeampia tutustumaan kuin monet australialaiset seuralaisensa. Mä koin elämämme Havaijilla niin, että kaikki kutsuttiin aina mukaan kaikkeen, ketään ei jätetty ulos. Jos oli juhlat tai vaan tavallinen, jokaviikonloppuinen rantahengailu, kaikki olivat tervetulleita sekaan ja koskaan ei oikeastaan etukäteen tiennyt, ketä siellä oli vastassa. Uusiin ihmisiin suhtauduttiin aina uteliaan ystävällisesti ja siksi mä tunsin itseni niin tervetulleeksi aina ja kaikkialla Konalla ollessamme. Täällä mulla on enemmänkin sellainen olo, että ihmiset tässä arjessa antavat toisilleen tilaa, kaikki kun eivät ole koko ajan kyselemässä taustojani tai etenkään kehumassa, miten upea olen. Ja nyt tämä on ollut vähän sellainen märkä rätti niskaan, koska satuin muuttamaan tänne juuri Havaijilta, of all places. (Tähän perään lienee aiheellista kertoa, että lähtömme jälkeen muhun on pitänyt tiiviisti yhteyttä ainoastaan paras ystäväni ja vähemmän tiiviisti kaksi muuta läheistä ystävääni.)

Ongelmahan ei oikeasti ole yhtään tämän maan ja sen ihmisten, vaan sen, että minä en vielä oikein osaa toimia tässä kulttuurissa. Yksi kuusikymppinen paikallinen kertoi mulle, että ausseilla on aina ovet auki, sen kuin marssit sisään vaan. Että he ovat aina valmiita hengailemaan, mutta ei sitä niin tarkasti tarvitse aina sopia. Mutta kun enhän minä nyt sellaista oikein osaa, koska minä marssin vain sellaisten koteihin, jotka jo tunnen hyvin. Muuten minä jään odottelemaan kutsua, mitä ei välttämättä aina samalla tavoin tule, varsinkaan jos edelliseen kotipaikkaan vertaa.

557B58C4-7E2C-4368-89F1-6BF1E409C8D6

Todellisuudessa tiedän, että nyt mun pitää vaan oppia, miten täällä eletään. Mun odotukset ystävyyssuhteille ei varmaan ihan vielä ole mitenkään kovin suorassa linjassa sen kanssa, miten täällä asuvat ne näkevät. Mä haen vielä vähän sitäkin, että ymmärrän, milloin on oikeasti aihetta tuntea mitäkin ja milloin sellainen tietty ulkopuolisuuden tunne nousee vain siitä, että meno nyt vaan on toisenlaista kuin se Havaijilla oli. Mä en vielä oikein hahmota, mihin porukkaan mä kuulun ja onko edes mitään porukkaa, johon yritän nyt kuulua. Vai onko kaikki vähän kaikkien kavereita ja tässä nyt sitten leppoisasti tutustutaan. En tiedä. Mutta pitkään tuntuu mulla menevän tällä kertaa, että opin (taas kerran) olemaan vertaamatta edelliseen ja ottamaan asiat neutraalisti vain niin kuin ne ovat. Ja ihan hyvinhän ne ovat, ihmiset ovat tosi mukavia ja vieraanvaraisia ja ystävällisiä, että sikäli kaikki on kunnossa. Ja tulevat kylään tai meidän kanssa piknikille, kun kutsutaan.

Varmaa ei ole elämässä kuin muutos. Elokuussa olemme olleet täällä vuoden ja ensimmäisen vuoden jälkeen helpottaa aina. Ehkä.

Uuden elämän ensimmäinen päivä

Meni vähän dramaattiseksi tuo otsikointi, mutta menköön, taiteen nimissä. On maanantai ja lapset lähtivät ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon kouluun. Molempia jännitti, kaikki tuntui vähän oudolta, parkkiksella nieltiin kyyneleitä ja sitten vaan sisulla kohti luokkaa. Ulkona oli aamulla lämpöä kokonaista seitsemän astetta ja pitäisi talvikoulupuvut ostaa. Vähän haastavaa ja hidasta aikana, jolloin univormukauppa on virallisesti kiinni. Saimme kuitenkin puolen tunnin ajan putiikkiin torstaille ja sitä odotellessa lapset lähetetään kouluun omissa fleeceissään.

Kun tulimme koululta takaisin kotiin, ekana ajattelin, että onpa täällä hiljaista. Sitten mietin ajan kulua. Kuuden viikon pituus tällaisena erikoisaikana on jotenkin vaikea hahmottaa. Aikana, jolloin ei tapahdu juuri mitään eikä muistoja kerry monipuolisesti, aika tuntuu jälkeenpäin katseltuna lyhyeltä, vaikka olikin sitä elettäessä pitkäveteistä. Normaalisti kuudessa viikossa ehtii tapahtua vaikka mitä ja silloin aika menee nopeammin, mutta tuntuu lopulta pidemmältä, koska muistoja ja tapahtumia on repussa vaikka millä mitalla. Aika, tuo omituinen käsite. Oli aika, jolloin jaksoimme tätä kaikkea hyvin. Oli pyöräretkiä, kävelylenkkejä ja lautapelejä. Sitten tuli aika, jolloin kukaan ei jaksanut enää mitään, etenkään minä ja Kuopus. Lapset kyllä tsemppasivat kotikoulutehtäviensä kanssa aivan hienosti, vaikka oli se nyt rehellisyyden nimissä aivan järkyttävän puisevaa puuhaa. Näitä kun olin ajatellut hetken, väsähdin kaikkiin kotimme ääniin. Pyysin puolisoa laittamaan musiikin pois päältä ja olisin mieluusti toivonut hänen olevan ihan vaikka hengittämättä hetken, niin paljon täyttä hiljaisuutta kaipasin. Tähän en kuitenkaan mennyt, vaan kiipesin yksin yläkertaan, laitoin vastamelukuulokkeet korville ja korviin soimaan ocean wave sounds ylityöllistettyä hermostoani rauhoittamaan. Saa mieskin hengittää ihan rauhassa, siellä alakerrassa. Olen katsomattakin aivan varma, että on nukahtanut sohvalle.

Viimeiset kaksi viikkoa oli mulle hyvinkin raskaita. En ole nukkunut hyvin, leposyke on ollut korkealla, olen ollut rauhaton ja levoton. Kaikki tiedämme syyn tähän ja näin voimme yhdessä vain todeta, että ihmistä ei vaan ole tehty eristykseen. Harvassa ovat ne, joilla tämä ei tunnu missään. Meidän muiden ei kai auta kuin sinnitellä, samalla kun voimme ihan rohkeasti olla tilanteesta juuri sitä mieltä kuin olemme.

Sellaistakin tässä olen ehtinyt miettiä, että meillä ei ollut mitään kovaa tilausta enemmälle perheajalle. Me oltiin jo ennen tätä oikeinkin läheisiä ja paljon yhdessä. Emme ole saaneet mitään ahaa-elämyksiä, että pitäisi olla vähempi kiirettä ja enempi aikaa keskenään, koska sellaista on ollut elämä meillä jo kohta kolmisen vuotta. Ja sellaisena jatkuukin, löyhin aikatauluin ja rennolla otteella juoksemisen sijaan, mutta nyt tätä yhdessäoloa on ollut jo niin paljon, että balanssista ei ole tietoakaan.

Aloitin tämän työpäivän siivoamalla läppärini. Poistin jokaikisen kuvatodisteen tehdyistä koulutehtävistä, heitin roskiin kaikki kaaviot, laskut ja piirustukset. Ne on nyt ehkä toivottavasti lähetetty opettajalle ja tulevat joskus näkymään arvosanoissa. Aamulla muistin, että kolme viikkoa eteenpäin lykkäämäni indonesian tehtävät jäivät nyt sitten molemmilta kokonaan tekemättä. Oh well. Toivottavasti opettaja ei nosta asiaa esiin koko luokan edessä, kuten täällä joskus toimitaan. Muistin, että piti lähettää myös yksi tehtävä eräälle nuorelle, jota tapaan aina tiistaisin. Onhan tässä vielä vähän aikaa. Järjestelin koulutusmateriaaleja kansioihin ja kuuntelin CBT-luentoja, ihan rauhassa kerrankin. Tällä viikolla aloittelen yhtä uutta projektia ja yhtäkkiä siihen onkin taas aikaa ja tilaa.

Eilen sain äitienpäivälahjaksi ihanan parkatakin. Luulin aiemmin, että Perth kuuluu subtrooppiseen ilmastovyöhykkeeseen, mutta kävipä tuossa ilmi, että kyllä se välimerellinen ilmasto täällä onkin. Ja nyt jo alkaa olla taas sisälläkin kylmä. Osa teistä ehkä muistaakin järkytykseni viime vuodelta, kun tärisimme täällä yöt päivät ilman kunnollisia vaatteita – niitä kun ei oikein lopputalvesta enää kaupoista edes löytynyt. No nyt on toisin. Toin Suomesta lapsille kunnon välikausitakit, jotka ovat olleet nyt jo, seitsemäntoista asteen kylmyydessä, ulkona päällä. Täällä kun tuulee talvisin jostain etelänavalta, niin ei vaan pysty, vaatetta on oltava päällä jos ei halua jotain bonuskeuhkokuumetta lopputalveksi. On meillä myös kevytuntsikat kaikilla, joita on jo toki pidetty, kun lämpö on laskenut lähemmäs viittätoista astetta tai jopa sen alle. Villasukat on jaloissa sisällä ja yöt nukumme valtavien fleecepeittojen suojissa. Kannoin kotomaasta myös kunnon vettäpitävät karvalenkkarit ulkoleikkijöille, joten we’ve come prepared. Toisin kuin viime vuonna.

Tällaisin sekavin ajatuksin Perthistä tällä kertaa! Toivottavasti voitte (olosuhteisiin nähden tai muutenkin) hyvin.