Miten täällä oikein ollaan?

Vieläkin tuntuu vähän oudolta sanoa näin, mutta tämä loppukesä ja alkanut syksy täällä Ausseissa on mennyt ihan järkyttävän nopeasti. Mä en voi uskoa, että meidän muutosta tulee ensi kuussa täyteen tasan vuosi. Muistatteko, kun viime kesäkuussa kerroin teille, miten järjetön meidän lähtö Konalta oli? Kaikki tapahtui lopulta aivan liian nopeasti. Me oltiin jo viime vuoden helmikuussa ostettu liput työhommiin Filippiineille, mutta ei tiedetty kuin vasta toukokuussa viime vuonna, ettei palattaisikaan sieltä takaisin Havaijille. Luulen, että säilytin järkeni lähinnä vakaan ja positiivisen puolisoni ansiosta, vaikka täytyy sitä kai itselleenkin osata krediittiä antaa, etten itkenyt siinä niiden lähtöviikkojen kuluessa kuin ehkä kahdesti. Siis sen sekoilun takia – surua ja lähtöä itkin kyllä aina, kun näin parasta ystävääni.

Perthiin asettuminen on ollut monin verroin hitaampaa ja vaikeampaa kuin meidän asettuminen Konalle oli. Tuossa yksi päivä lapsetkin alkoivat puhella, että ikävöivät Konalle ja haluaisivat sinne takaisin. Siinä asiasta jutellessa pyysin, että osaisivatko lapset listata viisi asiaa, jotka ovat täällä paremmin kuin siellä. Lista syntyi niin vauhdilla, että totesimme yhdessä, että Havaijille meitä kaikkia tosiasiassa vetäisi takaisin enää vain ystävämme, ei mikään muu. Ihmisten jättäminen on muuttamisen kipein puoli, jos minulta kysytään. Ja on mulla ollut tässä hetkiä, jolloin olisin ollut valmis pakkaamaan kaiken uudestaan laatikoihin ja syöksymään ensimmäisellä lennolla takaisin vain, koska Havaijille jäi ne ihanimmat tyypit.

(Kuvissa isä ja tytär, Konan ystäviä ja esimerkki kuvasta, jollaisia lähettelen häpeilemättä ystävilleni Suomeen vain kertoakseni, että olen kasvattanut tässä hiuksia. Olkaa hyvä.)

Muuten Perth on parempi, mutta välillä tulee päiviä, jolloin se ei vaan tunnu riittävän. Istuisin mieluummin vaikka tikunnokassa, jos saisin istua siellä läheisten ystävieni kanssa. Täällä meillä on jo ihan mukavasti ihmisiä ympärillä, kavereita, potentiaalisia ystäviä, hauskaa seuraa. Mutta jos nyt saan vetää mutkia suoriksi ja vertailla kulttuurien erilaisuuksia, sanoisin, että minä koin amerikkalaisten olevan ihan älyttömän paljon nopeampia tutustumaan kuin monet australialaiset seuralaisensa. Mä koin elämämme Havaijilla niin, että kaikki kutsuttiin aina mukaan kaikkeen, ketään ei jätetty ulos. Jos oli juhlat tai vaan tavallinen, jokaviikonloppuinen rantahengailu, kaikki olivat tervetulleita sekaan ja koskaan ei oikeastaan etukäteen tiennyt, ketä siellä oli vastassa. Uusiin ihmisiin suhtauduttiin aina uteliaan ystävällisesti ja siksi mä tunsin itseni niin tervetulleeksi aina ja kaikkialla Konalla ollessamme. Täällä mulla on enemmänkin sellainen olo, että ihmiset tässä arjessa antavat toisilleen tilaa, kaikki kun eivät ole koko ajan kyselemässä taustojani tai etenkään kehumassa, miten upea olen. Ja nyt tämä on ollut vähän sellainen märkä rätti niskaan, koska satuin muuttamaan tänne juuri Havaijilta, of all places. (Tähän perään lienee aiheellista kertoa, että lähtömme jälkeen muhun on pitänyt tiiviisti yhteyttä ainoastaan paras ystäväni ja vähemmän tiiviisti kaksi muuta läheistä ystävääni.)

Ongelmahan ei oikeasti ole yhtään tämän maan ja sen ihmisten, vaan sen, että minä en vielä oikein osaa toimia tässä kulttuurissa. Yksi kuusikymppinen paikallinen kertoi mulle, että ausseilla on aina ovet auki, sen kuin marssit sisään vaan. Että he ovat aina valmiita hengailemaan, mutta ei sitä niin tarkasti tarvitse aina sopia. Mutta kun enhän minä nyt sellaista oikein osaa, koska minä marssin vain sellaisten koteihin, jotka jo tunnen hyvin. Muuten minä jään odottelemaan kutsua, mitä ei välttämättä aina samalla tavoin tule, varsinkaan jos edelliseen kotipaikkaan vertaa.

557B58C4-7E2C-4368-89F1-6BF1E409C8D6

Todellisuudessa tiedän, että nyt mun pitää vaan oppia, miten täällä eletään. Mun odotukset ystävyyssuhteille ei varmaan ihan vielä ole mitenkään kovin suorassa linjassa sen kanssa, miten täällä asuvat ne näkevät. Mä haen vielä vähän sitäkin, että ymmärrän, milloin on oikeasti aihetta tuntea mitäkin ja milloin sellainen tietty ulkopuolisuuden tunne nousee vain siitä, että meno nyt vaan on toisenlaista kuin se Havaijilla oli. Mä en vielä oikein hahmota, mihin porukkaan mä kuulun ja onko edes mitään porukkaa, johon yritän nyt kuulua. Vai onko kaikki vähän kaikkien kavereita ja tässä nyt sitten leppoisasti tutustutaan. En tiedä. Mutta pitkään tuntuu mulla menevän tällä kertaa, että opin (taas kerran) olemaan vertaamatta edelliseen ja ottamaan asiat neutraalisti vain niin kuin ne ovat. Ja ihan hyvinhän ne ovat, ihmiset ovat tosi mukavia ja vieraanvaraisia ja ystävällisiä, että sikäli kaikki on kunnossa. Ja tulevat kylään tai meidän kanssa piknikille, kun kutsutaan.

Varmaa ei ole elämässä kuin muutos. Elokuussa olemme olleet täällä vuoden ja ensimmäisen vuoden jälkeen helpottaa aina. Ehkä.

Vastaa