Opintoja ja unelmia

Rakkaat ihmiset, arvon blogini lukijat. Mä olen ollut ihan kamalan huono päivittämään tätä (tai yhtään mitään muutakaan) kanavaa, koska kirjoitan ja opiskelen nykyään kaikki päivät. ”Kaikki päivät” kuulostaa liioitellulta, ja onkin, koska tarkoitan sanoa, että joka päivä sen verran kuin ehdin ja pystyn. Ja kun ilta tulee ja olisi aikaa kirjoittaa blogia, mä olen jo aivan saanut kirjoittamisesta kylliksi. Vaikka en minä aio tätä blogia suinkaan mihinkään hyljätä.

Viime vuoden loppupuoli oli sikäli rajua aikaa, etten voinut kuvitellakaan opiskelevani mitään kaiken sen muutosta selviämisen päälle. Nyt mä olen jatkanut mun TA-opintoja täällä Perthissä ja jos tässä nyt hyvin käy (ja eiköhän käy), saan alle vuoden sisään valmiiksi Advanced Transactional Analysis Practitioner sertifikaatin, sellaisen välietapin matkalla transaktioanalyytikoksi, jos siis sinne olen edes matkalla. En tiedä vielä. Mutta on se kamalan pitkä ja vaikea nimi. Kerron vaan kaikille, että olen ATAP, eiköhän sillä alkuun päästä.

Mä olen lukenut, tutkinut ja oppinut. Opiskellut, miten tulkita ihmisen mieltä ja miten poimia sanoista ja niiden jonoista se, mistä oikeasti on kyse. Välillä en ole edennyt opinnoissa ihan vaan siksi, etten ole tajunnut yhtään mitään (kuten aluksi sitä, miltä näyttää tilanne, jossa asiakas on Vanhemman minätilassaan oman vanhempansa Lapsen minätilassa, nyt tajuan senkin) ja sitten on taas sujunut jouhevammin. Nyt olen ihan lempiaiheessani eli parisuhteiden hoidossa. Olen lukenut ja innostunut lukemastani niin, että olen ollut varma, että osaan tämän jälkeen hoitaa kaikkia ja niin loppuu maailmasta kaikki erot. Kunnes sitten olen taas palannut maan pinnalle.

Mutta olen mä saanut tässä taas uusia unelmiakin. Mä todella ihan kamalasti haluaisin pitää erilaisia workshopeja ja jotenkin uskoisin, että osaisinkin sen homman valmistuttuani ihan hyvin. Musta kaikkien pitäisi saada enemmän tietoa mielestä ja siitä, miten se toimii, jottei enempää sabotoisi, salaa itseltään, omaa elämäänsä. Kaikki me sitä tehdään, mutta vähempi parempi. Vielä mä tarvitsen lisää teoriaa puseroon ja kilsoja taakse harjoitusten kautta, mutta joskus sitten.

Mä joudun välillä ihan pysähtymään ja nipistämään itseäni, että oikeastiko mä olen elämässäni nyt siinä vaiheessa, että monet jo tosi kauan sitten ääneen puhumani haaveet ovat nyt realisoituneet. Ja että mä olen oikeasti nyt matkalla ammattilaiseksi tällä kentällä, joka mua on aina kiehtonut ja kiinnostanut. Mulla meinaa pää välillä räjähtää kaikista ideoista, mitä mulla on ja mähän en millään jaksaisi edes odottaa vaan mieluummin aloittaisin heti huomenna. Englanniksikaan vetäminen ei hirvitä enää juuri yhtään, eikä ihmisten eteen meno eikä mikään, vaikka sitäkin stressasin ihan kamalasti vielä toissasyksynä Konalla. Näköjään olen Kuopukselta ja pakon edessä oppinut jopa odottamaan hetkiä, jolloin pääsen ääneen. Enpä olisi ikinä itsestäni uskonut, mutta niin se kuulkaa Siperia opettaa. Tai lähinnä Amerikka tässä kohtaa.

Mä olen muutenkin oikein sellainen oman elämäni tuhkimotarina siinä mielessä, että ennen luulin olevani ujo niin kuin niin monet muutkin suomalaiset, kunnes muutin maailmalle ja opin, että olinkin vain sosiaalisesti kökkö ja rajoittunut. No se karisi aika nopeaan ja nykyään sujuu jopa small talk. Ehkä teen itsestäni jonkun elokuvan from rags to riches-hengessä tyyliin from Finland to the other side of the world tai jotain muuta yhtä mahtipontista, eli miten yksi pieni nainen löysi todellisen luonteensa joutuessaan ulkomailla prässiin ja sieltä ulos ja mitä sitten tapahtui. Kyllä olisi kiinnostava elokuva se.

No niin, näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Täällä kaikki ihan ookoo.

Koti on siellä, missä ollaan yli vuosi

Ennen kun me muutettiin tänne Perthiin, me valmistauduttiin henkisesti siihen, että eka vuosi täällä tulee olemaan vähän vaikea. Konalla oli hyvä, eikä sieltä ollut helppo lähteä – olkoonkin, että se oli meidän aivan kaiken kannalta parempi niin. Sydän ei vaan aina kuuntele järjen ääntä, vaikka järki kädenväännössä voittaisikin. En kuitenkaan millään määrää osannut valmistautua siihen, että tämä eka vuosi ihan näin raskas olisi.

Mulla on tässä viime aikoina omat fiilikset muuttuneet yhtä nopeasti kuin koronakevään rajoitukset. Kaksi viikkoa sitten itkin taas tai vielä tai ihan miten sen nyt haluaa nähdä, kun kaipasin Konan parasta ystävääni ja sitä koko sakkia ja rentoa saarikulttuuria ja kaikkea, mitä nyt vaan vaaleanpunaiset lasit silmillä voi Havaijilta kaivata. Koska vähän niin kuin turhan pitkittyneessä, yksipuolisessa erossa, minäkin muistelin vain niitä Konan parhaita puolia ja sehän se ei auta näkemään mitään elämässä alkuunkaan oikeassa valossa.

Meidän lähdöstä tulee kesäkuun lopussa täyteen vuosi. Aika on mennyt yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti, siihen on mahtunut paljon ja vähän ja sitten maailma räjähti ja räiskyy edelleen. Ja se on oikein, niin pitääkin. Ja kaikkien mullistusten keskellä mun pääni yrittää saada tolkkua sekä maailman tilasta että omasta paikastani täällä. Olen miettinyt kotia ja sitä, miksi toiset ovat sellaisia, että kokevat jonkun yhden paikan kodikseen ikuisesti eivätkä sieltä ikinä poistu ja me toiset, no, me ei olla sellaisia.

Toisaalta tunnen monet paikat nopeasti kodikseni ja toisaalta en yhtään mitään. En vaadi paljoa enkä edes pysyvyyttä voidakseni hyvin. Vielä joskus haluaisin oman pihan, mutta haluaisinko edes ajatuksena jonkun kodin, jossa vanheta hamaan tappiin, sitä en usko. Ehkä joskus, mutten vielä. Sellaistakin olen miettinyt, että onneksi en jäänyt vaan kotimaahan, koska vuodet ulkomailla ovat muovanneet mua ainoastaan parempaan suuntaan. Olen varma siitä, että joitakin asioita ei vaan voi oppia eikä ymmärtää, jos ei asu jossain vaiheessa maailmalla. En tiedä, onko näillä asioilla sellaista arvoa, että sillä nyt olisi mitään sen suurempaa merkitystä, mutta kyllä tässä ainakin oma maailmankuva ja ihmiskäsitys väkisin positiivisella tavalla venyy.

Näin noin vuoden verran täällä oltuamme olen vihdoin huomannut sellaista mukavaa tottumista asioihin, paikkoihin ja lähiseudun maisemiin, että sitä voisi jo ihan kotiutumiseksi kutsua. Pyörälenkillä tulee nykyään aina fiilis, että onpas meillä nätti kotiseutu nykyään ja näin talven kynnyksellä valtava ilo siitä, että kolmen sateisen kuukauden päästä onkin jo taas kevät ja parinkympin lämpötilat. Elämässä on jo joitakin ihmisiä, joita ilman en enää osaisi ajatella olevani. Mieli on vähemmän Konalla ja enemmän paikalla. Risaisesta alusta huolimatta elämä on paljon rikkaampaa nyt kuin se olisi ollut ilman tätä kokemusta.

Lapset nukkuu välillä torkkupeiton alla, jonka saivat mummiltaan joululahjaksi. Siinä lukee isoin kirjaimin Home is where the heart is. Vaikka noin periaatteessa ajattelenkin asian olevan näin, joskus sydän ei vaan oikein seuraa perässä. Pää tietää, missä mennään ja kroppakin kulkee minne käsketään, mutta sydänparka jää usein eteiseen itkemään, ettei ollut kyllä vielä ollenkaan valmis näihin jäähyväisiin. Niinpä koti toki onkin siellä missä sydänkin, mutta joskus vasta noin vuoden jälkeen. Sanoisin nimittäin, että tällaisen ajan se ottaa, kunnes asettuu. Ja nyt me ollaan täällä, eka vuosi kohta takana ja tuntuu, että aletaan olla aloillamme jo ihan oikeasti sydäntä myöten.

Kolmivuotias blogi, kolme vuotta ulkomailla

Tasan kolme vuotta sitten aloitin tämän blogin kirjoittamalla, kuinka olimme pakkaamassa omakotitaloamme Helsingissä pakettiin ja muuttamassa Havaijille. Nyt kun istun tässä perthiläisen, pienen rivitaloasuntomme olohuoneessa yöpuvussa, on jotenkin vaikea uskoa kaikkea, mitä me ollaan näiden viime vuosien aikana tehty ja nähty. Alkuun mä kriisailin joitain asioita Suomesta, sitä en enää jaksa tehdä. Nyt vertailen uutta kotipaikkaa edelliseen ja osaisin heti nimetä asioita, joista tykkäsin Konalla enemmän kuin täällä. Ja sama toisinpäin.

Mun identiteetti on varmasti muuttunut tässä vuosien varrella jotenkin, en vaan ihan tiedä, miten. Me ei ikinä lähdetty sillä ajatuksella, että palattaisiin vielä Suomeen takaisin ja nyt se näyttää vielä entistä kaukaisemmalta. Vaikka eihän elämästä oikeasti koskaan tiedä.

Näin kolmen vuoden jälkeen sitä hullua lähtöaikaa katseltuna mä mietin, että onneksi ei oltu varovaisia. Onneksi otettiin riski. Varovaisuus pilaa pahimmillaan kaiken mielenkiinnon ja jännityksen elämästä ja jättää koko ajan toivomaan muutosta, jota ei kuitenkaan itse tee. Mä odotin pitkään ennen meidän lähtöä, että elämä vaan ottaisi jonkun toisen käänteen, ettei nyt vaan ihan samanlaisena jatkuisi ja nähdäpä maailmaa, mutta kaikkihan muuttui vasta, kun itse aloin niitä muuttaa. Se onkin jännä, miten siinä omassa passiiviisuudessaan ei saa mitään muutosta aikaan, vaikka niin joskus kuvitteleekin.

Viime viikolla muisteltiin myös sitä, että ennen meidän muuttoa puoliso teki aivan ympäripyöreää päivää ja oli kiinni viesteissä ja puheluissa ja sähköposteissa vielä iltakuudelta kotiin tultuaan. Nyt työpäivä alkaa kahdeksalta, kun lapset lähtevät kyydillä kouluun ja loppuu neljältä, puoli tuntia sen jälkeen, kun tulevat koulusta kotiin. Ja sitten ollaan joko yhdessä tai lapset kavereidensa kanssa tai me mennään kaikki jonnekin tai mitä tahansa mukavaa. Lapsilla on soittotunnit kerran viikossa koulupäivien aikana, että nekään eivät vie illoista tilaa. Puolison kiekkotreenit alkaa taas ensi viikolla ja mä haluaisin myös jonkun harrastuksen taas. Nyt en vaan osaa vielä päättää, että minkä. Aiemmin se on ollut vain joko tanssituntia tai laulamista, mutta nyt voisin olla avoin vaikka mummojen kuvataidekerholle.

Elämänrytmi olisi pitänyt osata tietenkin muuttaa jo kotimaassa, ei sitä varten olisi tarvinnut mihinkään lähteä. Mutta tässä rytäkässä se tapahtui jotenkin omalla painollaan, saarikulttuurin tuoma rauha tarttui aivan itsestään. En aiemmin edes ollut huomannut, miten paljon kotimaassa arvostetaan tehokkuutta ja tekemistä ja rauhoittumisen taito tarkoittaa usein, ettei nyt vaikka heti laita pyykkejä, vaan istuu hetken syyllistymättä sohvalla. On ollut ihanaa elää viimeiset kolme vuotta ollen vähemmän tehokas ja enemmän vaan paikalla. Otan mielellään itseeni vaikutteita muista kulttuureista, niitä hyviä puolia jos valita voi.

Moni asia on kolmessa vuodessa muuttunut. Minä varmaan eniten. Mulla on krooninen ikävä Konan ystäviä, vaikka muuten täällä onkin hyvä. Kiitos jokaiselle lukijalle viimeisestä kolmesta vuodesta, on ollut kiva teille kirjoittaa ja moneen tätä kautta tutustua!