Kolmivuotias blogi, kolme vuotta ulkomailla

Tasan kolme vuotta sitten aloitin tämän blogin kirjoittamalla, kuinka olimme pakkaamassa omakotitaloamme Helsingissä pakettiin ja muuttamassa Havaijille. Nyt kun istun tässä perthiläisen, pienen rivitaloasuntomme olohuoneessa yöpuvussa, on jotenkin vaikea uskoa kaikkea, mitä me ollaan näiden viime vuosien aikana tehty ja nähty. Alkuun mä kriisailin joitain asioita Suomesta, sitä en enää jaksa tehdä. Nyt vertailen uutta kotipaikkaa edelliseen ja osaisin heti nimetä asioita, joista tykkäsin Konalla enemmän kuin täällä. Ja sama toisinpäin.

Mun identiteetti on varmasti muuttunut tässä vuosien varrella jotenkin, en vaan ihan tiedä, miten. Me ei ikinä lähdetty sillä ajatuksella, että palattaisiin vielä Suomeen takaisin ja nyt se näyttää vielä entistä kaukaisemmalta. Vaikka eihän elämästä oikeasti koskaan tiedä.

Näin kolmen vuoden jälkeen sitä hullua lähtöaikaa katseltuna mä mietin, että onneksi ei oltu varovaisia. Onneksi otettiin riski. Varovaisuus pilaa pahimmillaan kaiken mielenkiinnon ja jännityksen elämästä ja jättää koko ajan toivomaan muutosta, jota ei kuitenkaan itse tee. Mä odotin pitkään ennen meidän lähtöä, että elämä vaan ottaisi jonkun toisen käänteen, ettei nyt vaan ihan samanlaisena jatkuisi ja nähdäpä maailmaa, mutta kaikkihan muuttui vasta, kun itse aloin niitä muuttaa. Se onkin jännä, miten siinä omassa passiiviisuudessaan ei saa mitään muutosta aikaan, vaikka niin joskus kuvitteleekin.

Viime viikolla muisteltiin myös sitä, että ennen meidän muuttoa puoliso teki aivan ympäripyöreää päivää ja oli kiinni viesteissä ja puheluissa ja sähköposteissa vielä iltakuudelta kotiin tultuaan. Nyt työpäivä alkaa kahdeksalta, kun lapset lähtevät kyydillä kouluun ja loppuu neljältä, puoli tuntia sen jälkeen, kun tulevat koulusta kotiin. Ja sitten ollaan joko yhdessä tai lapset kavereidensa kanssa tai me mennään kaikki jonnekin tai mitä tahansa mukavaa. Lapsilla on soittotunnit kerran viikossa koulupäivien aikana, että nekään eivät vie illoista tilaa. Puolison kiekkotreenit alkaa taas ensi viikolla ja mä haluaisin myös jonkun harrastuksen taas. Nyt en vaan osaa vielä päättää, että minkä. Aiemmin se on ollut vain joko tanssituntia tai laulamista, mutta nyt voisin olla avoin vaikka mummojen kuvataidekerholle.

Elämänrytmi olisi pitänyt osata tietenkin muuttaa jo kotimaassa, ei sitä varten olisi tarvinnut mihinkään lähteä. Mutta tässä rytäkässä se tapahtui jotenkin omalla painollaan, saarikulttuurin tuoma rauha tarttui aivan itsestään. En aiemmin edes ollut huomannut, miten paljon kotimaassa arvostetaan tehokkuutta ja tekemistä ja rauhoittumisen taito tarkoittaa usein, ettei nyt vaikka heti laita pyykkejä, vaan istuu hetken syyllistymättä sohvalla. On ollut ihanaa elää viimeiset kolme vuotta ollen vähemmän tehokas ja enemmän vaan paikalla. Otan mielellään itseeni vaikutteita muista kulttuureista, niitä hyviä puolia jos valita voi.

Moni asia on kolmessa vuodessa muuttunut. Minä varmaan eniten. Mulla on krooninen ikävä Konan ystäviä, vaikka muuten täällä onkin hyvä. Kiitos jokaiselle lukijalle viimeisestä kolmesta vuodesta, on ollut kiva teille kirjoittaa ja moneen tätä kautta tutustua!

2 vastausta artikkeliin “Kolmivuotias blogi, kolme vuotta ulkomailla

  1. Olipa ihana löytää tämä kirjoitus, nimittäin kirjoitin itse juuri meidän ensimmäisestä USAn vuodesta, joka täytyy huomenna. Löysin blogiisi hiukan ennen muuttoamme ja ahmin sitä kaiken kiireen keskellä iltalukemisina. 🙂 Kiitos mukaansatempaavasta tyylistäsi kertoa teidän elämästä ja kaikkea hyvää sinne maapallon toiselle puolelle!

Vastaa