Opintoja ja unelmia

Rakkaat ihmiset, arvon blogini lukijat. Mä olen ollut ihan kamalan huono päivittämään tätä (tai yhtään mitään muutakaan) kanavaa, koska kirjoitan ja opiskelen nykyään kaikki päivät. ”Kaikki päivät” kuulostaa liioitellulta, ja onkin, koska tarkoitan sanoa, että joka päivä sen verran kuin ehdin ja pystyn. Ja kun ilta tulee ja olisi aikaa kirjoittaa blogia, mä olen jo aivan saanut kirjoittamisesta kylliksi. Vaikka en minä aio tätä blogia suinkaan mihinkään hyljätä.

Viime vuoden loppupuoli oli sikäli rajua aikaa, etten voinut kuvitellakaan opiskelevani mitään kaiken sen muutosta selviämisen päälle. Nyt mä olen jatkanut mun TA-opintoja täällä Perthissä ja jos tässä nyt hyvin käy (ja eiköhän käy), saan alle vuoden sisään valmiiksi Advanced Transactional Analysis Practitioner sertifikaatin, sellaisen välietapin matkalla transaktioanalyytikoksi, jos siis sinne olen edes matkalla. En tiedä vielä. Mutta on se kamalan pitkä ja vaikea nimi. Kerron vaan kaikille, että olen ATAP, eiköhän sillä alkuun päästä.

Mä olen lukenut, tutkinut ja oppinut. Opiskellut, miten tulkita ihmisen mieltä ja miten poimia sanoista ja niiden jonoista se, mistä oikeasti on kyse. Välillä en ole edennyt opinnoissa ihan vaan siksi, etten ole tajunnut yhtään mitään (kuten aluksi sitä, miltä näyttää tilanne, jossa asiakas on Vanhemman minätilassaan oman vanhempansa Lapsen minätilassa, nyt tajuan senkin) ja sitten on taas sujunut jouhevammin. Nyt olen ihan lempiaiheessani eli parisuhteiden hoidossa. Olen lukenut ja innostunut lukemastani niin, että olen ollut varma, että osaan tämän jälkeen hoitaa kaikkia ja niin loppuu maailmasta kaikki erot. Kunnes sitten olen taas palannut maan pinnalle.

Mutta olen mä saanut tässä taas uusia unelmiakin. Mä todella ihan kamalasti haluaisin pitää erilaisia workshopeja ja jotenkin uskoisin, että osaisinkin sen homman valmistuttuani ihan hyvin. Musta kaikkien pitäisi saada enemmän tietoa mielestä ja siitä, miten se toimii, jottei enempää sabotoisi, salaa itseltään, omaa elämäänsä. Kaikki me sitä tehdään, mutta vähempi parempi. Vielä mä tarvitsen lisää teoriaa puseroon ja kilsoja taakse harjoitusten kautta, mutta joskus sitten.

Mä joudun välillä ihan pysähtymään ja nipistämään itseäni, että oikeastiko mä olen elämässäni nyt siinä vaiheessa, että monet jo tosi kauan sitten ääneen puhumani haaveet ovat nyt realisoituneet. Ja että mä olen oikeasti nyt matkalla ammattilaiseksi tällä kentällä, joka mua on aina kiehtonut ja kiinnostanut. Mulla meinaa pää välillä räjähtää kaikista ideoista, mitä mulla on ja mähän en millään jaksaisi edes odottaa vaan mieluummin aloittaisin heti huomenna. Englanniksikaan vetäminen ei hirvitä enää juuri yhtään, eikä ihmisten eteen meno eikä mikään, vaikka sitäkin stressasin ihan kamalasti vielä toissasyksynä Konalla. Näköjään olen Kuopukselta ja pakon edessä oppinut jopa odottamaan hetkiä, jolloin pääsen ääneen. Enpä olisi ikinä itsestäni uskonut, mutta niin se kuulkaa Siperia opettaa. Tai lähinnä Amerikka tässä kohtaa.

Mä olen muutenkin oikein sellainen oman elämäni tuhkimotarina siinä mielessä, että ennen luulin olevani ujo niin kuin niin monet muutkin suomalaiset, kunnes muutin maailmalle ja opin, että olinkin vain sosiaalisesti kökkö ja rajoittunut. No se karisi aika nopeaan ja nykyään sujuu jopa small talk. Ehkä teen itsestäni jonkun elokuvan from rags to riches-hengessä tyyliin from Finland to the other side of the world tai jotain muuta yhtä mahtipontista, eli miten yksi pieni nainen löysi todellisen luonteensa joutuessaan ulkomailla prässiin ja sieltä ulos ja mitä sitten tapahtui. Kyllä olisi kiinnostava elokuva se.

No niin, näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Täällä kaikki ihan ookoo.