Ai kamala. Mä luulin, että pari viikkoa sitten kävin viimeeksi kirjoittelemassa ja nyt huomasin, että edellisestä onkin näköjään jo melkein neljä viikkoa kulunut. Mulla ei ole tuntunut olevan yhtään mitään kerrottavaa meidän viimeaikaisista kuvioista. Mä en oikeastaan juurikaan halua ottaa kantaa päivänpolttaviin täällä blogissa, tämä ei ole mulle sellainen areena ollenkaan, mutta näin sitten voi käydä, kun ei ole tästä omasta elämästäkään juuri mitään uutta mainittavaa. Sellaista kyllä tulin tällä kertaa kertomaan, että me löydettiin vihdoin ihan huippuhyvä harrastus Esikoiselle (ja varmasti ihan kelpo myös Kuopukselle) ja mä toivon, että tiistaina alkavat treenit toisivat molemmille uusia kavereita ja vähän lisää kuulumisen tunnetta meille kaikille.
Soittotuntien lisäksi (jotka muuten tapahtuvat kouluaikana, mikä on ollut ihan huippu homma) me ei olla oikein keksitty mitään liikunnallista harrastusta kummallekaan vielä tähän mennessä. Esikoinen ei ole koskaan ollut niin sanotusti joukkueurheilutyyppiä (toisin kuin isänsä), vaan mieluummin vaan skeittaa, ui, hyppii ja kiipeilee, minkä ehtii. Se on sellainen pienikokoinen ja ketterä kaveri, jolle ollaan tässä sivussa aina välillä mietitty jotain kivaa yksilölajia, mutta ei oikein ole mikään napsahtanut kohdilleen ennen tätä. Sitten me löydettiin Bounce ja siellä tarjottava parkour- ja voimisteluopetus. Mun muutamatkin kaverit parkouraa eli laji on kyllä tuttu, mutta mä en ollut ikinä ajatellut, että joku voisi olla tässäkin lajissa jotenkin luontaisesti lahjakas. Nyt on pakko kyllä sanoa, että jos aidoille kiipeily ja korkeidenkin esteiden yli hyppiminen nähdään omana urheilulajinaan, jossa jonkinlainen lahjakkuus jeesaa alkuun, niin sitä meidän 9-vuotiaalta löytyy kyllä enemmän kuin montaa muuta asiaa. Kuopus taas on aina ollut sellainen tasaisen varma vähän niin kuin kaikessa. Jokin aika sitten yllätti kiipeämällä muutamassa hetkessä nelimetrisen tolpan päähän ja pääsi sieltä vielä ihan nätisti alaskin. Että sikäli aika pelottomia ja varmaan vähän rämäpäisiäkin ovat molemmat omilla tavoillaan näissä kiipeilyhommissa.
Me ollaan muutamia kertoja käyty lasten kanssa vapaalla vuorolla tuolla Bouncessa ja oltu jotenkin ihmeissään, miten hyvä henkilökunta siellä on. Lipun hintaan kuuluu se, että lapset voi laskea touhuamaan alueelle keskenään ja itse istuskella kahvilassa samalla, kun ystävällinen henkilökunta huolehtii turvallisuudesta, jonoista ja hyvästä meiningistä. Esikoinen aloittaa ensi viikolla Bouncen Ninja Squadissa, jossa yhdistellään parkouria, tramppatemppuja ja perus voimistelutekniikkaa eli kaikkea, mitä nyt tuollainen oman elämänsä ninja urheilulta saattaa edes toivoa. Kuopus liittyy Flight Squadiin, joka keskittyy voimisteluun ja tramppatemppuihin. Ihan tajuttoman hyvä. Squadilaiset pääsevät myös viikolla ilmaiseksi tiluksille niin usein, kun jaksavat sinne mennä. Tai no, tässä kohtaa todellisuus tulee kyllä olemaan se, että tiluksille mennään niin usein, kun eräät jaksavat sinne ja takaisin koulun jälkeen ajaa.
Mä odotan ja toivon kovasti, että harrastusryhmiin liittyminen auttaa lapsia osaltaan juurtumaan tänne Perthiin. Juurtua täytyy nimittäin siitäkin huolimatta, ettei vielä tiedetä, kuinka kauan täällä tullaan olemaan. Elämää ei voi elää jossain puolittain ja osittain toisaalla, vaan jotenkin se vaan on sukellettava sinne, missä milloinkin on. Tämä ihmeellinen korona-aika ei todellakaan ole auttanut lapsiakaan sopeutumaan, päinvastoin, vaan edelleenkin vuoden jälkeen kaipuu Konalle lainehtii puheissa ja tulee ulos muisteloina tasaisen varmasti. Mä en ole tämän ekan vuoden aikana pystynyt edes ajattelemaan mitään harrastusasioita – ja toisaalta, eihän tänä vuonna ole missään mitään vielä tapahtunutkaan ennen tätä. Puoliso taas on liittynyt paikallisiin urheilujengeihin välittömästi muuttojemme jälkeen sekä täällä että Konalla. Siipalle sopeutuminen uusiin kuvioihin on molemmilla kerroilla suorastaan vaatinut lätkää ja rullakiekkoa ja sieltä saatuja joukkuekavereita. Mä meinasin, että nyt kun saadaan tämä harrastusputki muullakin perheellä auki, aloittaisin itse tuossa naapurissa kuntonyrkkeilyn. Se olisi ainakin jotain erilaista musiikin ja tanssin harrastamisen jälkeen ja vaikuttaa just sopivan aggressiiviselta tähän elämänvaiheeseen.
Koulu oli yksi iso osa lasten sopeutumispalapelissä ja nyt laitan toivoni näihin viikottaisiin treeneihin. Kaikki toistot auttavat rytmittämään elämää ja siihen kuuluvia ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia. Me tullaan viettämään tämän vuoden tulevat tiistait tramppojen keskellä ja hikisukkien hentoisessa tuoksussa – ainakin toivottavasti. Kukapa tästä maailmasta mitään tietää, mutta olo on silti toiveikas.
Konalla 
Yksi vastaus artikkeliiin “Uuden harrastuksen kautta juuria maahan”