Ajelimme eilisiltana kaupasta läpi jonkun lähiön kotiin. Jo parkkipaikalla ihastelin puihin ripusteltuja valoja, joista tuli vallan jouluinen olo. Mietin siinä, ettei se Vantaata muistuttanut ensivaikutelma kovinkaan paljon lopulta totta ollut, vaikka tämä kaupunki yhtä lähiötä toisen perään onkin. Muistin taas pitkästyväni aika helposti. Vaikka rakastankin Helsinkiä, pitkästyin sielläkin. Minä kun tunnen jo sen kaupungin sen verran hyvin, että viime aikoina on ollut kyllä kivempi pyöriä uusilla kulmilla ja saada tätä kautta elämästä kylliksi. Mikä toimii kellekin.

Eilen mietin myös sitä yhtä kertaa, kun Esikoisen luokan vanhempien riemullisessa whatsapp-ryhmässä eräs mainitsi, kuinka on ohjelmoinut lapsensa työskentelemään tauotta ilman lomia. Niin hienosti sujui se kotikoulukin silloin. Minä en nyt kyllä tiedä, mikä on meillä mennyt ohjelmoinnissa pieleen, mutta jostain syystä joudun kyllä ehdottamaan, huomauttamaan, pyytämään ja vaatimaan – tässä järjestyksessä – ennen kuin tapahtuu vaikka läksyjen suhteen yhtään mitään. Kuopus elää jossain aivan omassa maailmassaan, jossa voi aivan hyvin mennä yläkertaan hakemaan jotain ja unohtua sinne lauleskelemaan ilman, että missään vaiheessa muistaa, että alakerrassa oli vielä joku homma kesken. Esikoinen taas ”hakee tietoa” sen verran perusteellisesti, että katselee YouTubesta jotain karttavideoita, kun kysymyksenä on Afrikkaa ympäröivät meret. Nopeaa ja tehokasta.

Sain muuten jonkun stressi-ihottumankin. Lääkärillä käymättä ihan googlen esittelemien kuvien perusteella diagnosoin itselleni POD:n eli suunympärysihottuman. Ihoni suuttui varmaan siitä, kun ostin apteekista jonkun puhtaan ja myrkyttömän kasvojenpesuaineen, se kun ei raukka siedä yhtään mitään. Ei tuulta, ei kylmyyttä, ei pesuaineita, ei kuorintaa, ei kasvohoitoja, ei mitään. Ainoastaan allergiatestattuja meikkejä ja öljyjä, joilla lotraankin ihan kiitettävästi. Mä päätin jo heti kärkeen, etten aio syödä ihottumaan antibiootteja, koska kahden kuukauden härkäkuurit tappaisivat mennessään kaiken elävän. Ja niinpä minä netistä löysin sellaisen idean, että ihottumakohtaa voisi pestä saippualla, koska se tappaa bakteereja (kuten kaikki olemme tänä vuonna hienosti jo oppineetkin). Ja uskokaa tai älkää, olen nitistänyt todella ärhäkäksi äityneen ihottuman melkein kokonaan kolmessa viikkossa ilman lääkkeitä pelkällä käsisaippualla ja teepuuöljyllä.

Puoliso täyttää muutaman viikon päästä 40. Se on jotenkin sellainen maaginen luku, joka ei nyt sen lähestyessä niin kovin maaginen olekaan. Mutta sen muistan, että nuorempana 40 kuulosti niin kamalan vanhalta ja mitä silloin ihmiset edes muuta tekevätkään kuin ovat tylsiä vaan. No, olen ennenkin ollut väärässä. Puolisolle juhlapaikkaa etsiessä satuin löytämään paikan, jossa tulen järjestämään omat pyöreät maaliskuussa. Silloin täällä on kuuman kesän jäljiltä edelleen tosi lämmin ja aion järkätä sellaiset ihanat, palmuisat ulkojuhlat.

Bookbeat on muuten ollut tämän vuoden yksi parhaista hankinnoista. Luen tai kuuntelen nyt yhtä aikaa viittä eri kirjaa, vähän kaikenlaista vähän eri muudeihin. Lapset kuuntelevat jotain kirjaa joka päivä, Viisikkojakin jopa vaikka vähän vanhahtavia ovatkin. Olemme kuluttaneet yhteensä useita kymmeniä kirjoja sitten maaliskuun.

Esikoinen on loistanut aloittamissaan parkour-treeneissä. Oli heti ekalla tunnilla sen verran kova luu, että treenaa nyt kolme vuotta itseään vanhempien ryhmässä. Kaikkia muita yli päätä pienempi sintti on osoittautunut hyvinkin sinnikkääksi, samoin siskonsa, joka ensimmäistä takaperinvolttia kokeiltuaan laskeutua sujahti suoraan trampan ja patjan väliin. Humps vaan hujahti tyttö lattiaan, mutta nousi sieltä jostain sumuverhon takaa kiukun kyyneleitä pidätellen ja meni uudestaan. Ja uudestaan. Ja oppi mokoma. Treeneistä on tullut molemmille viikon kohokohta ja meille nyt alkavaksi tavaksi viedä lapset trampoille myös joka perjantai. Viimeksi otettiin kaveritkin mukaan.

Jostain joskus kuulin, että jos viikon aikana voi tehdä 20-30% jotain, mistä todella nauttii, jaksaa vääntää ne vähemmän kivatkin jutut samoilla energioilla läpi. Aloitin tässä laulamisen uudelleen, joten uskallan sanoa väitteen olevan totta, koska sen verran helposti on liihoteltu menemään ei niin mieluistenkin työkuvioiden kanssa. Ja kaiken muunkin säätämisen, mikä nyt vaan ei ikinä näemmä elämästä lopu.

Työstä puheen ollen, kotikäynnit ovat olleet välillä vähän raskaita. Eivät liian, mutta kuitenkin. Joka perjantaiaamu on mennyt kyllä omat murheet johonkin perspektiiviin taas, kun parin tunnin käynnin jälkeen ollaan ARMS-tiimin kanssa ajeltu takaisin kotiin. Kaikenlaista mahtuu suljettujen ovien taakse, eikä välttämättä kukaan niistä mitään tiedä.

Perth on kyllä jännä kaupunki. Keskusta-alue on kiva kuin mikä, mutta oikeasti tosi pieni ja loput yli sata kilometriä kaupunkia on erilaisia pieniä alueita ja lähiöitä, joissa on lähinnä täysin toisiaan muistuttavia omakotitaloja ja puistoja grilleineen sekä leikkipuistoja grilleineen. Toisissa lähiöissä on mahtavan urbaani meininki: on hienoja graffiteja, tyylikkäitä kahviloita ja hyvää ruokaa, toisissa asustelee miljonäärejä, toisissa duunareita, jotkut lähiöt taas ovat tylsiä kuin mitkä. Luontoa, lenkkipolkuja ja joenvarttakin löytyy parin kilometrin päästä keskustasta. Jokaiselle jotakin. Rantaa on myös ihan kilometrikaupalla, mutta sinne ei toki nyt ole menemistä. Kohta, kun ilmat lämpenevät ja tekisi jo mieli mennä hiekalle istuksimaan, vesi tulee edelleen olemaan kylmää kuin suoraan Etelämantereelta.

Talvi on täällä nyt sateisimmillaan ja lopuillaan. Edelleen tuntuu välillä kylmältä, mutta ei yhtään samalla tavalla kuin viime vuonna. Suoraan tropiikista Perthin talveen saapuminen oli kyllä brutaali kokemus, erityisesti kun sisälläkin on koko ajan viileä. Nyt ollaan kaikki jo totuttu villasukkiin ja töppösiin, pitkähihaisiin ja peittoihin. Kylmimpinä öinä makkari on viilennyt niin tiukasti, että olen nukkunut villainen aluskerrasto päällä. Kunnon yön kuningatar.

Jätetään tällä kertaa sekalaiset kuulumiset näihin kuviin, näihin tunnelmiin!