Mulla on ollut kauheasti jutun alkuja mielessä, mutta ei mitään valmista. Jotain sekavia ideoita ja mukamas hyviä ajatuksia, mutta ei sitten kuitenkaan. Niinpä ajattelin kertoa teille ne kaikki eli selostaa, mitä just nyt kuuluu.

Jakarandat, ne ovat kukassa. Huomasin tämän viikko meidän muuton jälkeen, jolloin ne olivat kuulemma loistaneet violetteina jo noin viikon eli yhden neljäsosan koko kukintansa ajasta. Jakarandat kukkivat varmasti myös viime vuonna tähän aikaan, mutta en siitäkään muista mitään. Tiedän, miltä tuomet tuoksuvat ja minkälaiset odotuksen väreet päässä porisevat aina silloin, kun ne puhkeavat Suomen alkukesässä kukkaan, mutta jakarandoista en osaa vielä sanoa muuta kuin että kauniita ovat. Niistä tulee kuulemma jouluinen olo. Odotan sitä päivää, kun olen päässyt sisään tämän maan vuodenkiertoon kukkineen, tuoksuineen, juhlineen ja uusine makuineen. Vielä olen tällainen utelias irtolainen, joka huomaa joitakin asioita vasta ihan ensimmäistä kertaa.

Olen opiskellut. Otin vähän kiriä luentojen kuuntelemisessa ja päätin, että kuuntelen edes vähän jotain jokaikinen päivä. Mä olen vähän semmoinen helposti innostuva ja yhtä nopeasti lässähtävä ja siksi mun on täytynytkin alkaa vahtia itseäni ja tehdä silloinkin, kun se innon jälkeinen kyllästyminen alkaa. Nyt olen tehnyt itselleni jonkinlaisen löyhän aikataulun ja tavoitteeni olisi saada ennen tammikuun loppua pakettiin Certified Clinical Trauma Specialist-kurssi, jota teen tällä hetkellä Arizona Trauma Instituteen. Se onkin ollut niin älyttömän mielenkiintoinen, että päässä kihisee. Jos kukaan jaksaisi kuunnella, voisin puhua loputtomiin mielestä, sen koukeroista, siitä, miten jokaikinen tekemämme asia ja reaktio on looginen historiaamme nähden (nekin, mitä itse pidämme täysin järjenvastaisina), siitä, miten hienosti olemme selvinneet traumaattisista kokemuksistamme ja miten pelottavaa niistä paraneminen voi olla. Parhaimmillaan todella yksinkertaista kylläkin, mutta ei helppoa. Haluaisin kouluttaa, kaikkia. Kertoa jokaiselle vastaantulijalle, että aivan kaikilla on mahdollisuus parempaan elämänlaatuun kaikista kivuista huolimatta. Tästä pääsenkin seuraavaan ajatuksentynkään.

Multa nimittäin kysyttiin viime viikolla, että mikä on mun passion. Sitä ei ollut kukaan tiedustellutkaan hetkeen ja edellinen kappale saattaa antaa jotain osviittaa siitä, mitä kysyjälle vastasin. Huolimatta tästä palostani ymmärtää ihmismieltä, olen kuitenkin ehdottoman vastaan sellaista, että koko ajan pitäisi pyrkiä olemaan parempi versio itsestään. Sehän nimittäin kielii aivoillemme sitä, että joku on alun alkain jo pielessä – eli emme ole tarpeeksi hyviä. Jos pitäisi koko ajan olla hoikempi, reippaampi, aikaansaavampi, sitä ja tätä enempi tai vähempi, emme voi koskaan olla onnellisia. Sanoisin siis, että onnellinen on se, joka jotenkin löytää tasapainon sen välillä, että hyväksyy asiat just niin kuin ne ovat, mutta ei myöskään suostu enää elämään täysin autopilotilla, koska silloin päätökset tekee historiamme ja opitut tapamme, emme me. Että tätä kohti – haastettahan tästä ei nyt puutu. Hyväksytään sekin elämään kuuluvana.

Häpeä. Semmoinenkin on tässä ollut opiskelujen alla. Miten paljon häpeä saakaan meidät keksimään tarinoita maailmasta aivan koko ajan: siitä, miksi joku ei tervehtinyt minua eilen työpaikalla siihen, miksi mielestäni ihmiset katsovat minua aina kummallisesti siihen, miksi puolisoni jätti kahvit keittämättä. Otamme netissä itseemme jonkun vieraan ihmisen ajatukset elämästä ja vastaamme niihin kuin hän olisi kirjoituksellaan tökkinyt juuri minua. Sellaisia hassuja me ihmiset ollaan. Emme aina oikein osaa erottaa keksimiämme syitä ja seuraamuksia siitä, mitä oikeasti maailmassa tapahtuu.

Eräs lapsuudenystäväni kertoi kaikella rakkaudella, että puhun nykyään vähän omituisesti suomea. Olen huomannut itsekin. Siinä, kun lapset sanovat ottavansa suihkun, hajottavansa sääntöjä ja tekevänsä kavereita, olen itsekin alkanut puhua sekavia ja jotain aivan sinne päin. Olen itselleni nykyään vallan armollinen sen suhteen, että olen kokonaan unohtanut luokioaikaiset espanjan oppini. Ei pysy kieli päässä, jos sitä ei aktiivisesti pidä yllä ja me kuitenkin puhutaan vain suomea kotona aina. Kuulisittepa vaan, millaista.

Lauantaina oli Latotanssit eräiden nykyään hyvien ystäviemme takapihalla. Sellaiset kertavuotiset Suomi-bileet, jossa tarjoillaan karjanlanpiirakoita ja turkinpippureita ja turistaan mukavia. Eksyimme sinne vähän sattuman kauppana viime vuonna, kun puoliso kuuli jonkun puhuvan suomea ruokakaupassa ja meni juttusille. Saimme siinä samalla kutsun juhliin, jonne menimme tietysti, ketään tuntematta. Perthissä asuu paljon suomalaisia, joiden kanssa oli kyllä älyttömän hauskaa taas yksi ilta hengailla. Vietimme siinä sivussa myös isäntäparin kanssa ystävyytemme vuosipäivää.

Lapsilla alkaa vajaan neljän viikon päästä kesäloma. Mä en voi uskoa, miten nopeasti tämä eka kokonainen kouluvuosi Australiassa on mennyt. Molemmat ovat ottaneet ihan älytöntä tahtia muita kiinni, mikä ei kyllä monelta aikuiseltakaan onnistuisi. Kuopukselta on tässä vuoden aikana purettu vuoden alussa tehty erityisopetuspäätös, koska on englanti toisena kielenä-oppilaana hujahtanut jo joidenkin ikätoveriensa ohi kielen osaamisessa. Viime vuonna tähän aikaan muutamia sanoja lukenut ekaluokkalainen on nyt tokaluokan lopussa kielellisesti samoilla viivoilla paikallisten lasten kanssa. En kyllä olisi itse pystynyt samaan, lapset vaan ovat ihan ihmeellisiä oppimisessaan. Esikoinen taas yllätti meidät esiintymistaidoillaan. Menimme tässä yksi ilta koulun konserttiin, jossa pojalla olikin yhtäkkiä yhden esityksen päärooli, josta ei ollut maininnut meille mitään. Ja siis apua, mikä showmies tämä kymmenvuotias lavalla oli. Aivan uskomaton esiintyjä, täysillä roolissaan ja tarjoili pelottomasti luonnetta koko lavan täydeltä. Kaikkea sitä omista lapsistaan oppiikin.

Kotona on kyllä ollut taas riitaa näillä kahdella. Aina silloin, kun joku elämässä muuttuu, sisarukset alkavat raastaa toisiaan. Vaikka muutto tähän uuteen kotiin olikin lopulta positiivinen muutos, sillä ei ole kokonaisuuden kannalta suurtakaan merkitystä. Muutos kuin muutos. Ja sen jälkeen pitää vähän kiristellä hampaita, kunnes taas tasoittuu. Odotan seuraavaa tasaisempaa menoa, jolloin voin taas kerätä voimia uuteen sählinkisesonkiin.

Kävelimme juuri Kuopuksen kanssa kaksistaan viereisen puiston poikki lähikahvilaan. Ostimme tiskiltä ylihintaiset eväät ja ihastelimme kaupungin vehreyttä. Yritin siinä kertoa itselleni, että olemme nyt kotona. Että täällä me nyt asutaan, emmekä ole ihan just lähdössä yhtään minnekään. Pää ei meinaa uskoa, mutta jatkan vakuuttelua. Ja kauniit ovatkin naapuruston maisemat, siitä ei pääse mihinkään.

Luulen, että nyt kuuluu ihan hyvää. Väsynyttä, tavallista, mutta ihan hyvää. Entä itsellesi?