Vanhempani eivät päässeet, kuten arvaatte tiedätte, tänne Perthiin viettämään meidän kanssa joulua tällä kertaa. Vuokrasimme siis kuuden aikuisen (jotka myös jäivät ilman perheitään) ja neljän lapsen voimin pari mökkiä Yallingup Forest Resortista, muutama tunti meiltä etelään.
Olen miettinyt sanaa joulufiilis ja sitä ajatusta, että tuntuuko vai ei tunnu joululta. Rakastan kyllä joitakin perinteitä, mutta eivät nekään joka vuosi aina samalta tunnu. Tänä jouluna ollaan oltu rannalla, syöty lohta ja vaahtokarkkeja, uitu uima-altaassa ja kuunneltu pusikon ääniä. Mökin alla makoili aatonaattona kaksi kengurua ja yöllä on niin mustaa, ettei eteensä näe. Ei tämä samalta ole tuntunut kuin pimeässä vuodenajassa porkkanalaatikon syöminen, mutta meillä on ollut kyllä tosi hauskaa porukalla ja sehän se on tärkeintä.
Siitä mä olen onnellinen, että Konan-ystäviemme surullisten hyvästelyjen jälkeen olemme saaneet ystäviksi tämän perheen. Kuiva englantilainen huumori on ihan mahtavaa ja saksalainen suoruus tuttua. Ihmisiä ei tietenkään voi korvata, eikä kukaan sellaista yritäkään, mutta on ihanaa, että nyt meillä on tärkeitä ihmisiä jo kolmessa maassa. Se on rikkaus, vaikka toisaalta tarkoittaakin sitä, ettemme voi enää ikinä asua missään, missä emme kaipaisi toisaalle – tai lähinnä ihmisiä toisaalta. Onneksi emme ole kovia ikävöimään noin niin kuin tyyppeinä. Lyhyet ikävän aallot kestää helpommin kuin koko ajan jäytävän kaipuun.
Hyvää joulua siis meiltä täältä ekasta Australian joulusta! Tästä vuodesta voisi sanoa paljon, mutta tällä kertaa jätän muistelot myöhemmälle. Sen kyllä sanon, että olet selvinnyt tänne asti, vuosi 2020 on melkein ohi! Olkoon tuleva vuosi edeltäjäänsä huomattavasti parempi. Kiitos, että olette kulkeneet tarinoissa mukana, monet sieltä ihan ensimmäisestä Helsingistä kirjoitetusta jutusta saakka, juuri ennen kuin muutimme Konalle. Tästä jatketaan.
Konalla 