Ajatuksia pyykkivuorten varjoista

Levittelin iltapäivällä kolmatta pyykkikoneellista ulos kuivumaan ja silittelin aiemmin aamulla pesemiäni lakanoita ja peittoja suuren ilon vallitessa: ne olivat jo kuivat! Aamulla pesemäni lakanat olivat jo kuivat! Keräilin kaikki kuivuneet pyykit pussiin ja suoristelin juuri asettelemani kuivaustelineelle niin, että kesätuuli pääsisi niitä optimaalisesti tuivertamaan. Ajattelin, kuinka ehtisin vielä laittaa yhden koneellisen tulemaan, kun näin näppärästi täällä kesällä kuivuvat. Sitten mietin, kuinka kuulostin päässäni aivan äidiltäni. Äiti aina fiilistelee just jotain pyykin kuivumista ja erityisesti ulkona, ettei tarvitsisi kuivausrumpua käyttää, kun on aurinkokin. Ja sitten tajusin, että kaikki keski-ikäiset ajattelevat just jotain tällaista. Jos olisin tämän vuosia sitten tiennyt, olisin ampunut itseäni jalkaan ja kieltänyt keski-ikäistymästä. Nyt kuitenkin laitoin tosiasiat hyväksyneenä neljännen koneellisen pyykkiä tulemaan.

Suihkuttelin sohvanpäälliselle esipesuainetta ja heitin päällisen, yhden niistä, koneeseen. Muistin onnekseni, että meillähän oli sieltä homepyykkiajoista myös jotain desinfioivaa ainetta kaapissa. Olin asiasta niin onnellinen, että menin olkkariin kehumaan puolisoa, joka aineen oli (vahingossa) kotiin ostanut. Hän katsoi minua alta kulmainsa. Tajusin, miten typerästä asiasta olin ihan liioitellun innoissani, mutta en antanut sen häiritä. Koneen pyöriessä ajattelin, kuinka sieltä poistuivat nyt kaikki virukset sun muut tahrat, joita ei tässä tarvinne erikseen mainita ja kuinka varmasti pysytään kaikki muut nyt terveinä. Löysin muuten valtavan käsidesipullonkin, joka vuoden 2020 maaliskuussa ostettiin ja lotrasin sillä kuin ei huomista olisi.

Yoda liitty hyvin löyhästi tekstiin, jos mitenkään.

Ihastelin hetken pöydällemme ilmestynyttä kahvikonetta. Saimme sen kaverilta toissapäivänä lahjana ihan muuten vaan, hän kun sai sen aiemmin joltain maastamuuttajalta jäämistönä. Tämä kone tekee maailman ihaninta kahvia. Jauhoin hartaasti kahvipavut, painelin vastajauhetun kahvin siihen johonkin, jota en osaa millään nimellä kutsua, tökkäsin jutun sisään, valutin espresson kuppiin. Keitin erikseen vettä, kaadoin espresson päälle. Olen oppinut, että tämä juoma on Americano. Ajattelin hetken, kuinka ällöttävää latte minusta onkaan. Se määrä maitoa, vaikka olisikin kasvimaitoa, on aivan liikaa aikuiselle. Koskaan muulloin ei aikuinen ihminen juo valtavaa mukillista lämmintä maitoa, paitsi lattessa espresson päällä. Onneksi on Americano. Se on helppo ja yksinkertainen, se on meidän koneesta ihanin, yksi espressoshotti ja kuuma vettä päälle. No lisään minä siihen kyllä vähän maitoakin, sillä tavalla kun juon kahvini. Istuin autuaan onnellisena parvekkeelle ryystämään juomaani ja luin kirjaa. Kieltäydyin ajattelemasta, että sisällä saattaa olla vielä ovenkahvoja, joita en ole desinfioinut.

Päätin ihan yhtäkkiä, että tarvitsen DropBoxiini lisää tilaa. Löysin sieltä kaiken maailman vanhoja kuvia. Tunsin itseni niitä katsoessa hetken vanhaksi. Muut väittävät, etteivät huomaa ikääntymistäni, mutta en voi uskoa sen olevan totta. Tai ehkä eivät huomaa, koska eivät katso kunnolla. Mietin, millä nämä jäädäkseen tulleet silmäpussit saisi pois. Onko ihmeaineita? Paljonko maksaa? Kuvissa ei näy silmäpusseja. Ei, on vain nuoruuden kirkas katse ja nopea aineenvaihdunta.

Tämän kuvan otti Henriikka vuonna 2015. Olenko tästä ikääntynyt? No olen tietysti.

Esikoinen tuli viereen pyörimään. Ihmeen hyvin on jaksanut siskon sairastellessa tylsien vanhempiensa kanssa kotona. Kertoi, että on nälkä. Justhan se söi. Nopeasti laskettuna lapsi oli tämänkertaiseen pyyntöönsä mennessä syönyt noin seitsemän kertaa enemmän kuin minä ja ainakin kolme kertaa useammin kuin isänsä. Mutta se on tietysti hyvä vaan, minähän saan suurimmat onnistumisen kokemukseni äitinä, kun lapseni ovat syöneet ja nukkuneet hyvin. Kuulostaa keksityltä, mutta ei valitettavasti sitä ole.

Aloin keittää pastaa. Nousin lasten muoviselle keittiöjakkaralle kurkottamaan kuivakaapin perukoille ja nostin yhtä pastapussia. Kuulin, kuinka auki olleesta pussista naputteli pastoja pitkin hyllyä. Astuin alas ja hetken jo suunnittelin leikkiväni, etten huomannut mitään. Tulin pian katumapäälle ja päätin seurata ohjetta, jota toistelen lapsille noin seitsemänsataa kertaa päivässä: jos sinä et sitä itse nyt heti siivoa, jälkesi joutuu siivoamaan joku muu. Ja tämähän ei ole edes totta, koska lapset joutuvat aina siivoamaan jälkensä, vaikka siinä menisi koko ilta. Luulen, että mulla oli tuossa joskus joku kasvatuksellinen pointti, jotain siihen suuntaan, että muutkin pitää ottaa huomioon, kun alkaa paikkoja sotkemaan, mutta tällä hetkellä tosiasia on kyllä niin, että valehtelen lapsilleni. Nostelin siis nöyränä pastat takaisin pussiin, koska itse täällä on sotkunsa siivottava ja tiputin samalla muutaman lattialle. Huomasin, että kaapissa oli ainakin neljä avattua pastapussia ja mietin, kuka ihme täällä näin epäjärjestelmällisesti elää. Tiesin koko ajan, että se olen minä, mutta hetken aikaa voi aina taivastella. Kuopus tilasi pieniä makaroneja, mutta niitä ei ollut enää. Jostain syystä ne maistuvat mustakin kaikista parhaimmalle, vaikka aivan takuuvarmasti ovat ihan samaa kamaa kuin kaikki muutkin makaronit. Ovat pieniä vaan. Sujautin suolaa keitinveteen. Se oli havaijilaista. Hetken aikaa tunsin syvää yhteyttä pastani kanssa, vaikka se olikin kooltaan kookkaampaa.

Kaadoin itselleni ruuanlaittoviiniä, punaista. Pyykkäysviiniä ei pystynyt tänään pyykin luonteen tähden laittamaan, mutta tämä oli hyvä.

Kauniit parvekekasvimme.

Yhtäkkiä alkoi tehdä ihan älyttömästi mieli karkkia. Mun ei koskaan tee mieli karkkia. Etsin kaapista jostain pienen suljettavan pussin, jonka sisällä avatut karkkipussit ovat. Kun näitähän suojellaan, ei ainoastaan siksi, etteivät leviäisi pitkin kaappeja vaan siksi, ettei tulisi eläimiä. Torakoita, muurahaisia, kärpäsiä ja sen sellaisia, ei kuitenkaan mitään hiirtä suurempaa. Täällä on myös sellaisia jotain tosi ällöjä kaappiperhosia, en siis tiedä miksi niitä kutsutaan eivätkä ne perhosiltakaan näytä, mutta niiltä nyt eniten kyllä suojelisin kaikkea. Yritin ottaa karkkia suuhuni niin, etteivät lapset huomaa. Himoissani tungin suuhuni ehkä viisi kerrallaan, varmaan jonkun viinikumikäärmeen siellä joukossa. Ei varmasti huomaisi kukaan mitään, jos minut nyt löytäisivät. Onneksi ketään ei kiinnosta. Kuopus kuunteli äänikirjaa ja Esikoinen kertoi pelaavansa huoneessaan. Eli hän leikki. Veikkasin Kuopuksen nukahtaneen.

Lapset esittivät ryokapöydässä jotain teiniä, jolla ei koskaan ilmekään värähdä, kun se puhuu. Sanoin, että teininäkin voi kyllä aivan hyvin edelleen itseään avoimesti ilmaista, ettei tarvitse yrittää olla aina niin viilee. Että älkää tekään yrittäkö, ei teidän äitinnekään ollut koskaan mikään viilee.

Ja se on kyllä totta, jos joku. Tähän ajatukseen jätän teidät tänä taivaan päivänä tammikuun kahdestoista.

Unelmani vuonna 2021

Katsoin vanhasta, nyt jo suljetusta blogistani joitakin sinne kirjaamiani unelmia alkuvuodesta 2015. Ne menivät lyhykäisyydessään näin: Mitä isompiin asioihin tulee, haluaisin myöhemmin toimia yrittäjänä ja kouluttajana ja kirjoittaa enemmän. Sen kirjan vaikka. Ja matkustaa taas paljon ja asua ulkomailla. Kehtaako sanoa, että haluaisin voida vaikuttaa laajalla alueella ja muuttaa maailmaa?

Joku taika siinä unelmien ääneen lausumisessa on, kun ulkomaille muutto, tuo kaikista suurimman ponnistelun vaatinut toive, on tapahtunut. Vuonna 2015 meillä ei vielä ollut mitään aikomusta eikä suuntaa minnekään, mutta muuttopäätös tehtiinkin sitten aika nopeasti kesäkuussa 2016, vuosi ennen lähtöä. Maailman muuttamiseen mä en enää suhtaudu kovinkaan suurella tunteella. Tajuan paremmin oman pienuuteni ja näen asian nykyään niin, että jos mä osaan kohdata ihmiset lämmöllä, olen tehnyt osani. Kill ’em with kindness saa toimia epävirallisena elämäni mottona tästäkin eteenpäin.

Yrittäjyyttä kohden kuljen edelleen. Välillä ei meinaa kärsivällisyys riittää, kun mulla on vielä niin paljon opiskeltavaa, mutta lausuttakoon ääneen, että tämän vuoden aikana haluan saada traumaterapiaopintoni pakettiin ja syventävät transaktioanalyysin opinnot vähintään puoleen väliin. Kun sanon tämän ääneen, lienee enemmän pakko tehdäkin jotain. Välillä jaksan, välillä en, toimin lähinnä aalloissa, en systemaattisesti. Työunelmani olisi työskennellä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin talossa, sellaisessa kauniissa, johon olisi osumia ottaneen hyvä tulla lepäämään. Olisin valmis perustamaan yrityksen, mutten pyörittämään sen papereita. Haluaisin vetää ryhmiä uupuneille ja vanhemmille ja alan ammattilaisille. Terapiaa sitä tarvitseville. Talossa saisi olla puutarha, vettä, erilaisia hoitoja, iso tiimi töissä. Olen tästä vielä tosi kaukana.

Näin 2021 mä huomaan, että mussa aina asunut seikkailijatar on väsynyt. Mä en jaksaisi mennä just nyt minnekään, en kaipaa matkustamista, enkä haluaisi koskaan ikinä milloinkaan enää muuttaa. Tiedämme kaikki, ettei tämä ole realistinen eikä ehkä edes pysyvä toive, enemmänkin sellainen, kun meidän Kuopus heittäytyy dramaattiseksi ja huutaa, ettei halua enää ikinä puhua kellekään mitään. Mä en tiedä, kuinka kauan mulla tämä ei enää ikinä-vaihe kestää, mutta nyt se on vahva. Mennään siis sillä. Yritän ehkä jotenkin kömpelösti kertoa, että haluaisin juurtua. Haluaisin juurtua myös vuodenkiertoon. Luonto täällä ei puhu mulle vielä mitään sellaista kieltä, jonka tunnistan, tuttua on lähinnä keväällä, jolloin kaikki tuntuu Suomen kesältä ja talvella, jolloin on kylmä ja sataa. Ehkä tästä neljänkympin helteissä tuskailusta tulee vielä osa mun sisäistä vuodenkiertoani, kuka tietää. Mutta mä haluaisin, ehkä ekaa kertaa elämässäni, jäädä pysyvästi paikoilleni. Täällä Perthissä mä olen joko vain muuttamisesta väsynyt ja siksi valmis lysähtämään tähän tai sitten olen oikeasti löytänyt kodin. En vielä tiedä, kummasta on kyse. Tiedän vain, että kantamukset ovat käyneet vuosien varrella raskaiksi, enkä jaksaisi niitä enää siirrellä.

Toiveissani olisi saada tänä vuonna myös syvempiä ystävyyssuhteita. Olen viime aikoina ollut surullinen siitä, että Konan ystäväni ovat osoittautuneet surkeiksi yhteydenpidossa ja olen hyvästellyt heitäkin mielessäni uudestaan ja eri tavalla. Tuntuu kuin olisimme olleet läheisiä vain siellä ja kun lähdön aika tuli, päättyi samalla myös kaikki keskustelu. Ei jokaisen kanssa, mutta suurimman osan. Konan ystävät ovat tällä hetkellä enemmänkin sellainen lämmin muisto yhdestä elämänvaiheesta, jonka elin. Ihmisistä, jotka kuuluvat sinne, mutta jotka eivät jääneet osaksi uutta arkea. Suomessa mulla on onneksi edelleen joitakin ystäviä, jotka pitävät aktiivisesti yhteyttä ja joille olen edelleen yhtä tärkeä kuin he ovat mulle ja ihan yhtä läheinen kuin lähteissä. Ja sitten mun on ollut tässä matkan varrella pakko hyväksyä myös se, että osa ei ole jaksanut pitää mua enää mukana, ei kertoa, kun on vaikeaa eikä kaivata mun tukea hetkissä, jolloin elämä kriisiytyy. Ymmärrän sen, olen niin kaukana, mutta kamalaa se on silti. Perthissä mulla on jo monia hyviä kavereita ja useampi potentiaalinen ystävä, mutta nämä suhteet ovat kehittyneet paljon hitaammin kuin vastaavat Konalla. Toisaalta katselen Konan ystävyyssuhteita nyt eri valossa nykyisen tilanteen tähden, joten kehittykööt vain hitaasti, kunhan jäävät. Mä kun olen niin sellainen sitoutuja, että musta saa kyllä ystävän koko elämäksi, jos toinen osapuoli sellaista kaipaa. Olen semmoinen luotettava, vanha koira, joka seuraa mukana ihan minne vaan, vaikka sitten virtuaalisesti, eikä jätä vaikka eteen tulisi maukkaitakin luita.

Haluaisin tälle vuodelle selkeyttä tulevaisuuden suhteen. Toivoisin vastauksia siihen, onko meillä realistisia mahdollisuuksia jäädä tänne pysyvästi vai ei. Tällä hetkellä tuntuu hankalalta olla maassa väliaikaisella viisumilla, vaikka siitä onkin jäljellä vielä melkein kaksi vuotta. Tilanne on aivan toinen kuin Havaijilla, mutta niin olen minäkin, muuttunut. Tämä vuosi siintää mun silmissä ihan kohtuullisen hyvänä, mutta lähinnä puolison lupaavien töiden takia, ei omieni. Mä olen edelleen siinä vaiheessa, että kynnän vaan ihan hiessä maata. Sen siitä saa, kun vaihtaa aikuisena alaa.

En tiedä, oliko tässä nyt taaskaan päätä tai häntää. Kyllä mä tässä jonnekin olen varmaan menossa, mutta hyvin hitaasti. Haluaisin ihan tosi kovasti Suomeen heinäkuuksi, mutta kukapa tästä mitään tietää. Emme lähde täältä minnekään ennen kuin tiedämme, että voimme varmuudella palata. Tuntuu, että poljen tyhjää, eikä auto yrityksistä huolimatta käynnisty. Tarkistetaan tilanne joulukuussa 2021, jolloin kuljetun matkan voi taas paremmin taaksepäin katsomalla nähdä.