40

Täytin lauantaina neljäkymmentä vuotta. Siitä ei oikein pääse kyllä mihinkään, että se on jo aika paljon se. Ikäkriisiä mulla ei ole ollut, eikä tunnetta siitä, että pitäisi olla jossain muualla kuin missä nyt olen, mutta muuten suhtaudun asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Kymmenen vuotta sitten mulla oli olevinaan vielä joku bucket list siinä ja joku nälkä ruksia asioita listalta pois, että tiesin että olen varmasti sitten elänyt, mutta tällaista ei ole jaksanut enää säätää. Ei ole listaa eikä polttavaa oloa ruksia menemään. Ehkä olen tässä vuosien aikana oppinut elämään rohkeasti ilmankin, olen mennyt ja tehnyt, enkä ole antanut pelon tai mitä jos-alkuisten lauseiden pysäyttää matkaa. Mikään ei koskaan tietenkään lopulta ole mennyt kuten itse aiemmin kuvittelin, mutta sellaista on elämä vaikka sitä olisi paikalleen jäänyt. 40 on mulle tärkeä ja merkittävä luku ja joku vedenjakaja tässä maallisessa vaelluksessani ja asia, jota sopii sitäkin juhlia.

Postauksen kuvat on ottanut kaverini Efraim.

Koko synttäriviikko oli kyllä melkoinen juhlaviikko. Yksi kaveri vei kahville, toinen lounaalle, saimme lahjaksi hotelliyön perjantaille ja lapset hoitoon ja samaan aikaan yksi hyvä ystäväni järjesti mulle juhlat lauantaille. Mä sain päättää ainoastaan vieraslistan ja musat, kaikki muu oli kaverin käsialaa. On monella tavalla käsittämätöntä, että keskellä maailmanlaajuista kriisiä me satumme asumaan paikassa, jossa tällainen on ylipäätään mahdollista ja pystyimme juhlimaan vanhenemistani asiallisin menoin. Olen tästä enemmän kuin kiitollinen. Kaipasin parhaita ystäviäni paljon, mutta silti koko ilta oli yksi valtava etuoikeus tässä älyttömässä tilanteessa.

Me ollaan puolison kanssa molemmat kunnon juhlijoita ja ollaan aina kutsuttu ystäviä kotibileisiin, kun aihetta on ollut. Ja sitähän elämässä aina jossain mutkassa on ollut. Nyt, kun en ekaa kertaa aikuisiällä koskenutkaan mihinkään, mikä juhliin liittyi vaan ilmestyin vaan paikalle, mun olikin jotenkin hankala olo juhlia odotellessa. Ei siksi, että halusin jotenkin kontrolloida, mitä siellä tapahtuu, ei mua sellainen haittaa, vaan siis ihan kuulkaa siksi, että eihän nyt mua varten tällaista vaivaa tarvitse muiden nähdä. Että älä nyt hyvä ihminen mulle kahvia keitä, jos et itselles keitä siinä samalla. Tällä mentaliteetilla. Mä sain pientä vihiä viime viikolla, että monet pyörivät meidän ystävien takapihalla puolen tunnin ajomatkan päässä jo hyvissä ajoin etukäteen laittamassa kaikkea valmiiksi: koristeita, kattauksia, äänentoistoa, ja vaikka kaikki väittivät tehneensä hommat mielellään, minä olin välillä aivan tulisilla hiilillä. Mielenkiintoinen reaktio, sanoisin. Kasvun paikka, sanoisin myös. Mä nimittäin pidän tärkeänä myös sitä, että ihmisten välittämistä oppii ottamaan vastaan, mikä on toki sekin helpommin sanottu kuin tehty.

Puoliso toimi maailman luontevimmin mc:nä sen, mitä juhlat nyt vähän vaativat. Hän oli myös ottanut yhteyttä mun ystäviin Suomessa ja Konalla ja pyytänyt kaikkia lähettämään puhelimeensa pienen onnitteluvideon. Itku silmässä katsottiin koko porukalla sitten screeniltä ihan mielettömiä terveisiä mulle rakkailta ihmisiltä – eniten itkin, kun kehitysvammainen siskoni lauloi mulle onnittelulaulun. Mietin moneen kertaan, että mitä ihmettä mä olen tehnyt, kun olen saanut näin paljon ihania ihmisiä ympärilleni ympäri maailman.

Auringon laskettua sää pysyi edelleen lempeänä ja muistin taas, kuinka rakastankaan pimeitä, lämpimiä iltoja. Australialaiseen perhekeskeiseen tapaan juhlissa vipelsi lapsia melkein sama määrä kuin aikuisia ja lopuksi, kun terassi muuttui discoksi, Kuopus tanssi keski-ikäistyneen äitinsä kanssa pitkälle iltaan. Muistettiin ottaa porukalla kuvia vasta siinä vaiheessa, kun pienten lasten vanhemmat olivat jo hipsineet kotiin. Me kestettiin lasten kanssa melkein puoleenyöhön (ei aivan sama kuin 15 vuotta sitten) ja käperryttiin lopulta nukkumaan ystävien olkkarin lattialle.

Seuraavana aamuna muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen me noustiin kaikki jostain käsittämättömästä syystä kuudelta ylös. Kukaan ei oikein saanut nukuttua mitään ja hipsuttelimme sitten silmät ristissä hissuksiin ystäviemme kanssa takapihalle, jossa edellisen illan roskat odottivat meitä pitkin puutarhaa. Joimme kahvit ennen kuin aurinko oli edes kunnolla noussut puiden takaa ja jutustelimme väsyksissä niitä näitä. Aamupalaa syödessä tuli jotenkn sama fiilis kuin kesällä mökillä, kun syödään kurkkuvoileipiä terassilla ja kesäaurinko alkaa lämmittää poskipäitä. Seuraavat tunnit raivattiin piha puhtaaksi ja palattiin lounaaksi väsyneinä, mutta hyvin juhlittuina kotiin. 40 on hyvä ikä.

2 vastausta artikkeliin “40

  1. Paljon onnea! Ainakin näyttää siltä, että olet saanut elää yltäkylläistä elämää monine vivahteineen jo tähänkin mennessä ja aivan ihanaa, että sait noin ihanat synttärijuhlat!

    Tykkää

    1. Kiitos paljon onnitteluista Marjut! Täyttä elämää, se on tosiaan ollut tavoite, ettei tarvitse sitten vanhana katua 😅 Oli kyllä ihana ilta ja iso etuoikeus, että sellainen voitiin viettää.

      Tykkää

Vastaa käyttäjälle Anu Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s