Siitä onkin taas näköjään aikaa kulunut, kun viimeksi kirjoittelin kuulumisia. Tulin tuossa huomanneeksi, että olen aina kirjoitellut ahkerammin eri blogejani lähinnä muutosten keskellä: ensimmäistä silloin, kun olin toisen vauvan kanssa kotona ja sekoilin kahden pienen kanssa menemään ja tämän nykyisen aloitin melkein neljä vuotta sitten, kun muutimme Konalle ja sieltä tänne Perthiin. Ehkä elämä on vihdoin alkanut asettua sieltä seikkailun sarakkeesta enemmän kohti uutta normaalia, kun en enää yhtä usein muista, että pitäisi kirjoittaen jäsentää, prosessoida tai ihmetellä jotain. Kerronpa kuitenkin nyt, että viimeiset viikot ovat olleet ihan mahtavia sekä työ- että opiskeluasioiden kannalta. Sain maaliskuun alussa harjoittelupaikan yhdestä kuntoutuskeskuksesta, jossa olen käynyt nyt kerran viikossa apuvetämässä ryhmäterapiaa työnohjaajaterapeutin johdolla. En ole koskaan missään elämäni vaiheessa kuullut niin kamalia elämäntarinoita kuin siellä, mutta olen silti tai juuri siitä syystä ryhmässä täysin elementissäni. Paraneminen on aina ihmeellistä ja on etuoikeus saada olla siinä mukana.

Aloitin tässä vielä Level 7 Diploma in Counselling-kurssin netissä, kun tarvitsin täydennystä opintoihin ennen ammatirekisteröitymistä. Mä rakastan opiskelua silloin, kun aihe kiinnostaa ja teen sitä täysin siksi, että haluan. Kun saan tämän kurssin pakettiin, laitan kaikki todistukseni ja kurssien sisällöt menemään tarkistukseen täällä Ausseissa. Kansainväliset todistukset kulkevat täällä aina Skills Assessmentin kautta, jossa katsotaan, että opinnot vastaavat tämän maan tasoa. Tarkistus kestää viikkoja ja maksaa useamman satasen, että tarkkaa on, mutta tämä on välttämätön steppi täällä monien ammattien kohdalla. Siihen asti teen töitä harjoittelijana ja kerään tarvittavat työtunnit rekisteröitymistä varten. Puoliso on saanut töitä sekä urheilun kautta että musiikin tuottajana ja biisien kirjoittajana, että eteenpäin menevät hommat meillä molemmilla. Tää on ollut vähän tällaista, että eka jalkaa oven väliin ja sen jälkeen hyvän tekemisen kautta lisää töitä ja tähän mennessä tekniikka on toiminut ihan hienosti.

Tässä just yksi ilta tajusin, miten kummallisen hyvin asiat ovat. Ulkona oli alkavan syksyn pimeys ja viileä tuuli ja sisällä tepasteltiin jo tossut jalassa. Kuopuksella oli uusi, läheinen ystävä taas käymässä: saman ikäinen tyttö, joka muutti naapuriin kolmisen kuukautta sitten ja jota ilman menee enää hyvin harva päivä ja esikoisella oli seurana vuoden vanhempi poika, joka asuu viereisessä rapussa. Molemmista huoneista kuului naurua, Esikoisen oveen läiskiintyi nerf-panoksia tasaiseen tahtiin. Tehtiin puolison kanssa yhteistyönä nelikolle lettuja ja olin jotenkin siinä verkkarisillani huojentunut, että näinhän tämän elämän kuuluukin olla. Kaikki on just nyt jotenkin ihanan tavallisesti, pitkästä aikaa. On koulua ja koulukavereita, naapurikavereita ja meidän kavereita, on harrastuksia ja opiskeluja, harjoitteluja ja töitä. On jotenkin hurjaa huomata, että elän just nyt sitä aikaa, jolloin lapsille tärkeintä on kaverit ja yökyläilyt, ikuisuuden kestävät American Idolsiin tähtäävät tanssitreenit ja kotipuiston skeittisessiot. Tällainen vaihe, jolloin me ollaan vielä tosi lähellä lapsia, mutta silti jo jotenkin vähän kauempana, ainakin noin ajassa mitattuna, ja kutsutaan porukkaa lähinnä kotiin syömään. Onneksi molemmat haluavat edelleen mielellään lähteä meidän kyhäämille viikonloppureissuille, koska kotona me ei jakseta viikonloppuja kökkiä, vaikka muuten väkeä on kotona nykyään useimmiten joko tuplaten tai sitten ei ollenkaan. Näin tasapainossa ja normaalisti eivät asiat vielä ulkomailla asuessa ole olleetkaan ennen tätä. En ole ikävöinyt Konalle enää yhtään; kaipaan sieltä enää ainoastaan ystäviämme. Konan hyvin matalavirikkeinen ympäristö teki sielulle hyvää sen aikaa, kun siellä olimme, mutta pidemmän päälle saan kyllä enemmän kiksejä kaupunkiasumisesta.

Lapset kysyvät joka viikko, milloin mummi ja ukki voivat tulla tänne kylään. On vaikea olla antamatta jollain tasolla ankeaa vastausta kysymykseen, koska aika vaikealta näyttää asia edelleen. Seuraavaan vuoteen tai edes jouluun on vielä pitkä aika, etenkin lapsen elämässä. Tosi mielellään lähdettäisiin meidän heinäkuun lomalla käymään mökillä, mutta täällä sitä vaan ollaan niin kauan, kun varmuudella päästään ilman paniikkia takaisinkin.

Kukapa meistä olisi neljä vuotta sitten lähteissä uskonut, että asutaan tässä vaiheessa täällä päin maailmaa. Sanoin yhdelle mun kaverille eilen, että nyt olisi mahdoton ajatella, että me ei tunnettaisikaan ollenkaan. Tai että meillä ei olisi näitä työkuvioita, mitä ollaan molemmat täällä saatu auki. Enkä olisi ekana vuonna täällä semisti kärsiessä uskonut, että tulen lopulta viihtymään täällä paremmin kuin Konalla.