Mielen maailmoissa

Olen nyt useamman viikon ajan säännöllisesti tavannut kampuksen nuoria oppilaita, joilla monilla yhteisenä nimittäjänä on menneitä, käsittelemättömiä suruja suhteellisen valmiina avattaviksi, masennusta, ahdistusta ja riippuvuuksia. Kuten kesällä kerroin, työparini on minua huomattavasti pidemmällä urallaan. Tässäpä sitten vaan yllättäen kävikin niin, että hän on joutunut olemaan sivussa työstään nyt reilun kuukauden – eli juurikin sen ajan, kun oltiin juuri hommat aloitettu ja ensimmäiset oppilaat alkoivat virrata ovista sisään. Jouduinkin yhtäkkiä ajajan paikalle. Tällä hetkellä kanssani tapaamisissa on aina mukana joku meidän harjoittelijoista, joka on oppimassa minulta. Pieni käänne juonessa.

Terapiaa emme lupaa, mutta työkaluja kyllä, ja sitä, että meille voi kertoa ihan mitä vaan ja kuinka paljon vaan, ja että mikään nuorten kipu ei meitä kaada. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen jo kuullut, että ’en ole kertonut tätä koskaan ennen kenellekään’ ja nähnyt, miten jo yksin tämä sulattaa jotain kertojan harteilta. Kun lyhyen esittelyn jälkeen kysyn nuorelta what can I do for you, alkaakin useimmiten välittömästi ihan mahdoton virta kaikkea: kyyneliä, tarinaa, muistoja, pelkoja. Ja minä kuuntelen, kysyn lisää, pyrin suoraan sinne ongelman ytimeen. You guys don’t beat around the bush, meillä käyvät nuoret sanovatkin. Well, that never helped anyone, me vastaamme.

45278538_517936865284548_3804860159717539840_n

Me tapaamme aina pienessä ulkorakennuksessa kampuksen kahvilan pihanurmen reunoilla. Siinä ei lähellä pyöri juuri koskaan muita ihmisiä, eikä tätä pientä gazeboa käytä juuri kukaan. Meille se toimii hyvin. On meille tarjottu käyttöön ihan oikeaa työhuonettakin, mutta sisällä tulisi liian lämmin kuitenkin. Matkaa kahvilaan on kopistamme sen verran, etteivät äänemme kuulu sinne saakka millään, eikä kukaan oikein edes kiinnitä huomiota pikkuiseen majaseemme palmujen alla. Pienessä, omalla tavallaan hyvin tunnelmallisessa kopperossamme on turvallista vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tehdä uusia, parempia päätöksiä jatkoa ajatellen. Kaikki lähtevät käynneiltä pois aina jonkun kotitehtävän kanssa.

Nuorten edistymistä on ollut ihan uskomatonta seurata. Samalla mulle on kuitenkin noussut ihan uudelle levelille omasta jaksamisesta huolehtiminen. Olen laittanut ylärajan sille, kuinka monta tapaamista otan viikossa ja tätä en ylitä, vaikka tarvetta olisikin. Olisi ihan hulluutta kuvitella, että jokaisen kärsivän kohtalo olisi minun käsissäni. Perjantaisin lapset pääsevät jo puoliltapäivin koulusta, joten haluan pitää perjantain puolikkaana itsekin. Viikonloput olen aina vapaalla.

45452577_320361365223500_7574584914268389376_n

Tähän itsestä huolehtimisen teemaan osuikin sopivasti silmään kaimani Anun teksti mielen hyvinvoinnin ylläpitoon liittyen: Anu kirjoittaa, että tutkimusten valossa ”näyttää siltä, että ollakseen elämäänsä tyytyväinen ja pysyäkseen hyvässä mielen- ja ruumiinterveydessä, ihminen tarvitsee riittävästi ihmettelyä ja lumoutumisen kokemuksia.” Luulen, että sain jälleen jollain lailla eri tavoin kiinni siitä, miksi viihdyn täällä niin hyvin. Mä todella tylsistyn ilman tällaisia ihmettelyn tunnehuippuja ja tunnen eläväni enemmän täysillä nyt, kun voin säännöllisesti huokailla vaikka sen kauniin auringonlaskun perään.

Tänään pakkasimmekin nelivetojeeppimme jo aamusta ja suuntasimme kohti Waipio Valleya, Havaijin entisten kuninkaiden kotiseutua sekä Waterworld-elokuvankin lopusta tunnettua aluetta. Sää oli lämpimän kostea, mutta tumman pilvinen ja toivoimmekin koko päivän, ettei pikku retkellämme alkaisi sataa. Big Islandin jyrkimmän tien ajaminen laaksoon ja takaisin olisi ollut sateella vaarallista. Lähdimme iltapäivällä laaksosta pois sateen jo ripsotellessa ja saimme radion kautta myöhemmin varoituksen äkillisen tulvan vaarasta alueella. Huomenna suuntaamme hyvän ystävämme synttäreille Waikoloan Hiltoniin, jossa vietimme reilu vuosi sitten myös puolison synttäreitä silloisten uunituoreiden ystäviemme kanssa. Nyt nämä uunituoreet ystävät ovat jo ulkosuomalaisen näkökulmasta vanhoja ystäviä, paikalla huomennakin, ja läheisiä kuin perheenjäsenet.

45317755_1694342464005051_7123327732863205376_n

45296875_174272570183832_1167853594066550784_n

45361706_2261991810751062_5924095240876064768_n

Tämä viikonloppu, jos mikä, on auttanut saamaan ajatukset pois työviikosta. Olo on levännyt ja latautunut. Maanantaiaamuna ei todennäköisesti ahdista, vaan luulen olevani taas valmis, mitä sitten vastassa mahtaa tällä kertaa ollakaan.

Ne pienet erot

Eroja on, suuria ja pieniä. Näen niitä vielä enemmän nyt kuin ensimmäisen vuoden aikana.

Uuneista puuttuu pellit, kouluista ruokailu ja valoista voi kääntyä punaisella oikealle. Arkea helpottaa silti sellainen kiva pieni asia, että kaikki kaupoista ostettavat ruokapussukat on uudelleensuljettavia. Siis ihan jokainen: juustopussukka, kinkkupussukka, nakkipussukka. Zips vaan, ja sen saa uudelleen kiinni. Miten hirmu kätevää – ei enää nakkiliemiä pitkin jääkaapin hyllyjä.

Kertakäyttökulttuuri on Amerikassa tunnetusti ihan omalla tasollaan. Se on oikeastikin ihan järkyttävää. Vaikka mä en koekaan, että voisin omilla ’ponnisteluillani’ juurikaan ottaa kantaa keskusteluun ilmaston lämpenemisestä (olen siis sellainen peruskierrättäjä, ostan vähän, osan käytettynä, olen vähentänyt lihansyöntiä, ajan tosi vähän autoa –  ja sitten toisaalta kuitenkin lennän), ottaa mulla tämä täydellinen välinpitämättömyys oikeasti sydänalasta. Älyttömintä on mennä syömään noutoravintolaan, jossa ruoka pakataan tiskiltä kertakäyttöastioihin ja sitten syödään paikan päällä.

45116609_1142701325894949_3960594204991684608_n

Kaikissa ruokakaupoissakin on vessat. Ja jos ei ihan siellä sisällä ole, niin jokaikisen pikkumarketinkin pihan puolella on aina jonkinlainen yleinen fasiliteetti. Että ihan sama mihin ja missä pysähtyy, on tämä tärkeä seikka otettu sitten huomioon.

Amerikkalainen tapa merkitä ruokiin ja lisäravinteisiin ravintosisältö per serving on suorastaan ihana, verrattuna suomalaiseen tapaan merkitä kaikki per sata grammaa. Nyt esimerkiksi tiedän, että smoothieen laittamani teelusikallinen paikallista spirulinaa sisältää 15mg magnesiumia ja 5mg rautaa. Ei siis paljon mitään. A-vitamiinia lusikallisessa on kuitenkin kolminkertainen määrä Daily Valueen nähden. Nyt tämän tiedän, kun se niin helposti tuohon purkkiin merkitään, harvemmin kun tulee vaikka spirulinaa ihan sataa grammaa kiskottua.

Kävelytiet ovat täällä jollain lailla melkein tuntematon käsite – leveät kävelytiet löytyvät vain muutamasta paikasta ihan Konan keskustassa. Ei siis tule kuuloonkaan, että täällä asuessa lapset voisivat ikinä koskaan lähteä pyörällä kaverilleen kyläilemään. Ihan siihen ajotien laitaan ojan ja liikenteen väliin en viitsi näitä pikku polkijoita sijoittaa.

44924157_314274739365971_7095098665173254144_n

Meal Train on ollut mulle täällä ihan uusi tuttavuus. Kun ystäväpiiriin syntyy vauva, kaverit valmistavat ja toimittavat koko perheelle dinnerin vuorollaan vauvan ensimmäisen kahden viikon ajan. Mun paras Kona-ystäväni sai pienen pojan, neljännen lapsensa, juurikin perjantaina ja tänään oli meidän vuoro viedä porukalle syötävää. En mitään kovin ihmeellistä väsännyt: veimme jääkaappiin grillatun kanan ja salaatin. Mutta ajatelkaas, miten ihanaa on saada kotiin ruoka koko perheelle joka päivä siinä ensimmäisten toipumispäivien lomassa. Tosi ihanaa!

Eniten mua täällä kuitenkin puhuttelee sellainen yleinen huithapelius. Ketään ei tunnu haittaavan oikeasti oikein mikään. Valoissa ei saa tööttiä, jos vähän hidastelee, kukaan ei lähde mielenosoituksellisesti ohi liikenteessä, jos joutuu vähän kohdetta etsimään ja parkkeeratakin voi melkein minne vaan. Lasten kiukuttelut eivät herätä kenenkään huomiota eikä kukaan pyörittele silmiä, jos joku laittaa vähän erikoisemmassa paikassa pitkäkseen tai tanssiksi tai ilmaisee itseään jollain muulla, ei niin tilanteeseen sopivalla tavalla. Ahdistuin kesällä sääntö-Suomessa ihan kunnolla, enkä oikeasti kaipaa sitä puolta kotimaasta yhtään. Ja siis minähän olen kunnon sääntöjen noudattaja noin niin kuin yleisesti ottaen. Mutta jotkut hyvän maun rajat on Suomessa ylitetty jo kauan sitten ja toisten tekemiset ja tekemättä jättämiset kiinnostavat ihmisiä aivan liikaa ja liian syvästi. Tähän tietysti liittyy sitten toisten arvostelu, mikä myös tämän aloha-asenteen alla puuttuu täältä liki kokonaan.

45042919_2258572471051086_7129938052603969536_n

Kaikkea en täällä rakasta, kuten hiiriä ja centipedejä, kasikytlukulaista puhelimessa jonottamista ja pätkivää nettiä, mutta voiko silti jo tässä vaiheessa tietää, ettei ehkä ikinä halua asua enää missään muualla?

Kylmiltään syvään päähän

Päivät ovat olleet täysiä viimeiset kaksi viikkoa. Nyt ollaan muuten töissä ja tekemässä uutta. Sen tuntee väsymyksen ja innostuksen sekalaisena soppana pääkopassa ja kysymysten yliampuvan suuresta suhteesta vastauksiin nähden. Kyllä tästä jotenkin vielä luovitaan kohti jotain. Jouluun mennessä on varmaan jo jonkinlainen paketti kasassa. Tällä hetkellä nukahdan iltaisin yleensä jo ennen yhdeksää.

Mun on pitänyt tässä viime viikkojen aikana olla aivan uudella tavalla valmiina vähän kaikkeen. Amerikkalaiset kun ovat sillä tavalla kummallisia, että heistä jokaisesta näyttäisi olevan ihan helppoa hypätä mikkiin puhumaan ihan vaikka kutsumattakin ja vaikka kylmiltään kertoa niitä mielen päällä olleita. Ja koska mä olen nyt tiiminvetäjä ja tämän upouuden työmuodon toinen aloittaja, olen joutunut muutamankin kerran ihan ykskaks tilanteeseen, jossa mut on kutsuttu lavalle asiaa eri kokoisille ryhmille valottamaan. Ah mikä painajainen.

25344617_10159674809970203_335855059_o

Esiintymiskulttuuriin kasvattaminen alkaa täällä jo varhain ja etenkin meidän nuorempi, tänne Konalle herkässä neljän vuoden iässä muuttanut Kuopuksemme on päässyt jo ihan jutun juureen kiinni. Hän nimittäin kertoi mulle juuri viime viikolla, että eskarissa saa aina aamuisin vastuutehtäviä, kullekin jotain vähän vuorollaan. Ruokajonon johtajan pesti on se toivotuin, koska silloin saa laulaa ruokalaulun kaikille ihan yksin.

Pyysin toistamaan.

Ja todella: ruokajonon johtaja kääntyy ennen ruokailua muihin päin ja siinä sitten ilman säestystä, taustamölyä tai kitaran kolmisointuja laulaa muulle ryhmälle ja opettajille ruokalaulun. Yksin.

Kehoitan jokaista teitä heti ensi viikolla tätä kokeilemaan. Kuulkaa jossain työpaikkaruokalan aulassa otatte asiaksenne laulaa kaikille jonkun kivan pienen värssyn, koska se on niin ihanaa. Ihmettelijöitä pyydätte vain pysymään nätisti jonossa, koska sekin kuuluu jonovastaavan vastuullisiin hommiin. Innokkaita laulajia voitte rauhassa hyssytellä, koska tämä esitys on soolo.

Nyt mä toivon, että olisin itsekin kasvanut tähän samaan häpeämättömään kulttuuriin, jossa pienestä asti viikottain pitää jollain tavalla esiintyä luokkakavereille ja jossa lähtöoletuksena on, että jokainen varmaan haluaa kuunnella, mitä minulla on sanottavana. Toisin kuin minulla, joka kyllä onnistumisensa tunnistaa, mutta vähän kehnomman esityksen jälkeen piehtaroi häpeässä. Lähtökohtaisesti valmistautumattomana puhumaan meneminen on mulle edelleen tosi vaikeaa. Englanniksi kaiken hoitaminen lisää haastetta ei suinkaan kivalla tavalla, vaan ehkä vähän liikaakin. Yhtäkkiä siinä mikissä ollessa olen aivan liian tietoinen aksentistani ja siitä, etten ole natiivi. En minä sitä nyt muutenkaan unohtamaan täällä koskaan pääse, mutta en myöskään juuri muulloin asiaa aktiivisesti ajattele. Englanti soljuu pääosin ihan hyvin, paitsi silloin, kun pitää julkisesti puhua.

Mutta nyt ollaan täällä ja se on vain hypättävä syvään päähän. Kai tähänkin tottuu, kun tätä nyt joutuu vaan tekemään. Toivotaan näin. Kerron vaikka joulun alla, miten kävi.