40

Täytin lauantaina neljäkymmentä vuotta. Siitä ei oikein pääse kyllä mihinkään, että se on jo aika paljon se. Ikäkriisiä mulla ei ole ollut, eikä tunnetta siitä, että pitäisi olla jossain muualla kuin missä nyt olen, mutta muuten suhtaudun asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Kymmenen vuotta sitten mulla oli olevinaan vielä joku bucket list siinä ja joku nälkä ruksia asioita listalta pois, että tiesin että olen varmasti sitten elänyt, mutta tällaista ei ole jaksanut enää säätää. Ei ole listaa eikä polttavaa oloa ruksia menemään. Ehkä olen tässä vuosien aikana oppinut elämään rohkeasti ilmankin, olen mennyt ja tehnyt, enkä ole antanut pelon tai mitä jos-alkuisten lauseiden pysäyttää matkaa. Mikään ei koskaan tietenkään lopulta ole mennyt kuten itse aiemmin kuvittelin, mutta sellaista on elämä vaikka sitä olisi paikalleen jäänyt. 40 on mulle tärkeä ja merkittävä luku ja joku vedenjakaja tässä maallisessa vaelluksessani ja asia, jota sopii sitäkin juhlia.

Postauksen kuvat on ottanut kaverini Efraim.

Koko synttäriviikko oli kyllä melkoinen juhlaviikko. Yksi kaveri vei kahville, toinen lounaalle, saimme lahjaksi hotelliyön perjantaille ja lapset hoitoon ja samaan aikaan yksi hyvä ystäväni järjesti mulle juhlat lauantaille. Mä sain päättää ainoastaan vieraslistan ja musat, kaikki muu oli kaverin käsialaa. On monella tavalla käsittämätöntä, että keskellä maailmanlaajuista kriisiä me satumme asumaan paikassa, jossa tällainen on ylipäätään mahdollista ja pystyimme juhlimaan vanhenemistani asiallisin menoin. Olen tästä enemmän kuin kiitollinen. Kaipasin parhaita ystäviäni paljon, mutta silti koko ilta oli yksi valtava etuoikeus tässä älyttömässä tilanteessa.

Me ollaan puolison kanssa molemmat kunnon juhlijoita ja ollaan aina kutsuttu ystäviä kotibileisiin, kun aihetta on ollut. Ja sitähän elämässä aina jossain mutkassa on ollut. Nyt, kun en ekaa kertaa aikuisiällä koskenutkaan mihinkään, mikä juhliin liittyi vaan ilmestyin vaan paikalle, mun olikin jotenkin hankala olo juhlia odotellessa. Ei siksi, että halusin jotenkin kontrolloida, mitä siellä tapahtuu, ei mua sellainen haittaa, vaan siis ihan kuulkaa siksi, että eihän nyt mua varten tällaista vaivaa tarvitse muiden nähdä. Että älä nyt hyvä ihminen mulle kahvia keitä, jos et itselles keitä siinä samalla. Tällä mentaliteetilla. Mä sain pientä vihiä viime viikolla, että monet pyörivät meidän ystävien takapihalla puolen tunnin ajomatkan päässä jo hyvissä ajoin etukäteen laittamassa kaikkea valmiiksi: koristeita, kattauksia, äänentoistoa, ja vaikka kaikki väittivät tehneensä hommat mielellään, minä olin välillä aivan tulisilla hiilillä. Mielenkiintoinen reaktio, sanoisin. Kasvun paikka, sanoisin myös. Mä nimittäin pidän tärkeänä myös sitä, että ihmisten välittämistä oppii ottamaan vastaan, mikä on toki sekin helpommin sanottu kuin tehty.

Puoliso toimi maailman luontevimmin mc:nä sen, mitä juhlat nyt vähän vaativat. Hän oli myös ottanut yhteyttä mun ystäviin Suomessa ja Konalla ja pyytänyt kaikkia lähettämään puhelimeensa pienen onnitteluvideon. Itku silmässä katsottiin koko porukalla sitten screeniltä ihan mielettömiä terveisiä mulle rakkailta ihmisiltä – eniten itkin, kun kehitysvammainen siskoni lauloi mulle onnittelulaulun. Mietin moneen kertaan, että mitä ihmettä mä olen tehnyt, kun olen saanut näin paljon ihania ihmisiä ympärilleni ympäri maailman.

Auringon laskettua sää pysyi edelleen lempeänä ja muistin taas, kuinka rakastankaan pimeitä, lämpimiä iltoja. Australialaiseen perhekeskeiseen tapaan juhlissa vipelsi lapsia melkein sama määrä kuin aikuisia ja lopuksi, kun terassi muuttui discoksi, Kuopus tanssi keski-ikäistyneen äitinsä kanssa pitkälle iltaan. Muistettiin ottaa porukalla kuvia vasta siinä vaiheessa, kun pienten lasten vanhemmat olivat jo hipsineet kotiin. Me kestettiin lasten kanssa melkein puoleenyöhön (ei aivan sama kuin 15 vuotta sitten) ja käperryttiin lopulta nukkumaan ystävien olkkarin lattialle.

Seuraavana aamuna muutaman huonosti nukutun tunnin jälkeen me noustiin kaikki jostain käsittämättömästä syystä kuudelta ylös. Kukaan ei oikein saanut nukuttua mitään ja hipsuttelimme sitten silmät ristissä hissuksiin ystäviemme kanssa takapihalle, jossa edellisen illan roskat odottivat meitä pitkin puutarhaa. Joimme kahvit ennen kuin aurinko oli edes kunnolla noussut puiden takaa ja jutustelimme väsyksissä niitä näitä. Aamupalaa syödessä tuli jotenkn sama fiilis kuin kesällä mökillä, kun syödään kurkkuvoileipiä terassilla ja kesäaurinko alkaa lämmittää poskipäitä. Seuraavat tunnit raivattiin piha puhtaaksi ja palattiin lounaaksi väsyneinä, mutta hyvin juhlittuina kotiin. 40 on hyvä ikä.

Koska kotimaahan?

Ajan jäsentäminen on mulla jotenkin muuttunut tässä viimeisen muutaman vuoden aikana. Meidän piti viisumeiden takia poistua Konalta kesäkuussa 2018, vuosi sen jälkeen, kun oltiin ekan kerran muutettu Suomesta pois. Eka vuosi ulkomailla oli ihan hullun rikas ja vaikka meni nopeasti, tuntui jotenkin pidemmältä, koska aikaan mahtui enemmän kuin missään koskaan normaalisti. Suomessa käyminen tuntui silloin jotenkin juhlalliselta ja tärkeältä. Vaikealtakin kyllä, mutta mitä muuta nyt voi odottaa tällaiselta kaikkeen vahvasti tunteella heittäytyvältä. Seuraavan kerran käytiin Suomessa jouluna 2019 ja tällä hetkellä seuraavasta mahdollisuudesta käydä kotimaassa ei sitten olekaan mitään tietoa.

Sen huomaan jo, että ajatus siitä, että koko tämä vuosi menisi Länsi-Australiassa, ei ahdista ollenkaan. En kärsi juurikaan koti-ikävää ja mä olen välillä miettinytkin, että miksiköhän toiset ikävöi enemmän kuin toiset. Mä kyllä ajattelen paljon mun ystäviä ja toivon säännöllisesti, että voisimme taas hengailla yhdessä. Tästä huolimatta ikävöin harvemmin, paitsi koko viime vuoden Konan ystäviäni. Mutta se oli jotenkin eri, kun lähtö sieltä oli vähän nopea kuitenkin ja me niin laiskan pulskeasti jo saareen kotiuduttu – ja, emme tiedä, koska voimme taas nähdä toisiamme seuraavan kerran. Koti-ikävä on kuitenkin vähän raskas kaveri ja ainakin näiltä osin on jotenkin helpompi olla, kun ei jatkuva ikävä paina. Miksi ei paina, sitä en osaa sanoa.

Pasila 2019. Twinning is winning.

Vielä toissajouluna suunnitelma oli, että vanhempani tulisivat tänne joulun 2020 viettoon. Sitten jossain vaiheessa aloimme alustavasti miettiä, jos lähtisimme käymään kotimaassa heinäkuussa 2021. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että Aussit pitää rajansa kiinni vielä koko tämän vuoden. Me pääsisimme kyllä poistumaan, mutta emme enää millään suurilla todennäköisyyksillä pitkään aikaan takaisin, eikä sellaista tietenkään loman tähden ole mitään järkeä riskeerata. Lasten takia olisi tietysti ihana päästä käymään, etenkin isovanhempia, serkkuja ja muutamia ystäviä näkemään. Tässä saattaa tulla nyt helposti parin vuoden tauko näkemisten välille, minkä aikana lapset ovat tietysti kasvaneet ihan älyttömästi ja asioita tapahtunut välissä, mistä kaikesta ei olla muistettu raportoida Skypessä.

Isovanhemmat ovat sellaisia sijaiskärsijöitä tässä tavallaan. Hehän eivät osaansa valinneet, vaan joutuivat luopumaan lasten viikottaisista näkemisistä sinä päivänä, kun me Konan koneeseen noustiin. Sen sijaan, että tekisivät yhdessä metsäretkiä, puhuvat nyt toisillee ruudulla. Parempi se kuin ei mitään, mutta ei ihan sama. Meidän muuttamiset ovat vaikuttaneet välillisesti siis moneen muuhunkin, eikä sitä voi vähätellä tietenkään.

Meille tämä maailman tila ei ole kertaakaan nostanut pintaan ajatusta, että haluaisimme muuttaa takaisin Suomeen. Olisimme eri tilanteessa, jos uudessa asuinmaassamme olisi surkea terveydenhuolto ja muutenkin epävakaa meininki, mutta täällä on ihan hyvä ihmisen olla. Muuten ajatus Suomeen muutosta ei ole herättänyt meissä pandemian aikana turvan tunteita, päinvastoin. Jos voisimme, mehän jäisimme tänne ihan vallan, mutta nämä nyt on näitä. Vielä meillä ei ole pysyviä viisumeita, että katsellaan, mihin sen kanssa mennään. Konalla sanoin, etten ikinä enää haluaisi asua missään muualla, mutta olen sittemin muuttanut mieltäni. Kona oli mulle vähän kuin sellainen ensirakkaus, joka hurmasi mennessään, mutta jonka kanssa en kuitenkaan ihan vielä tiennyt, mitä pidemmältä suhteelta halusin. Nyt tiedän jo vähän paremmin ja täällä ollaan lähempänä totuutta.

Tällaista tämä nyt monille on. Me ei voida edes miettiä matkustussuosituksia, meillä kun ei ole tässä edes vaihtoehtoja. Ei me täällä mitään vankeja tietty olla, mutta jos ei päästä kotiin, ei lähdetä poiskaan. Täällä siis ollaan, kotona, kunnes päästään käymään niin, että voimme myös varmuudella palata loman jälkeen takaisin.

Viikko, jona hän paremmin asettui

On sunnuntai ja kaksi viikkoa kestänyt maskipakko päättyi keskiyöllä. Istuskelen sohvalla läppärin kanssa, lapset kuuntelevat äänikirjaa, tekisi mieli keittää kahvit. Viikko oli viileä, mutta tämä viikonloppu on ollut taas kesäisen kuuma. Partsin ovi on auki ja sisään tuulahtelee lähinnä lämmintä ilmaa. Kävin aamulla ystävänpäivän kunniaksi kahvilla yhden uuden kaverini kanssa ja nyt iltapäivällä lasillisella Perthin toisen Anun kanssa. Molempiin ihaniin paikkoihin kävelin tästä meiltä aika nopeasti ja ihmettelin tämän kaupungin kauneutta. Jälkimmäisessä puhuin ääneni painuksiin musan ja korvan vieressä seisoneen tuulettimen yli. Ainakin oli rouvilla asiaa. Voin hyvin.

Perth, Pixabay.

Sain keskiviikkona harjoittelupaikan eräästä kuntoutuskeskuksesta. Yksityiskohdat selviävät mennessä, mutta alan käydä siellä kerran viikossa suorittamassa opintoihini liittyviä ohjattuja asiakastunteja. Odotan jännityksellä. Olen ollut vaikuttunut Perthin tursuilevasta tarjonnasta, mitä mielenterveyspalveluihin tulee. Yksityisiä tekijöitä on paljon ja julkisia palveluita niitäkin reippaasti. Kaiken kaikkiaan mulle on tullut täällä olo, että omista pyritään pitämään huolta, mutta asian monet puolet selviävät varmaan ajan kanssa, kun alan tehdä kentällä enemmän töitä.

Olen taas uudestaan, kuten viimekin vuonna jossain vaiheessa, ajautunut ihan luonnollisesti ja vähän vahingossa pois somesta. Blogia ja niiden lukemista en jätä, mutta muuten en ole missään kanavissa viettänyt viikkoihin enää yhtään aikaa. Tähän ei liity mitään sen kummempaa päätöstä eikä varsinkaan ainoatakaan aatteellista ajatusta siitä, että pitäisi jotenkin omaa someajankäyttöä rajoittaa, vaan ainoastaan sellainen kuiva huomio, että some saa mut levottomaksi. Olen sitten uudelleen alkanut vältellä kaikkia feedejä ihan vaan tämän takia ja mitä enemmän olen ollut pois, sitä parempi fiilis mulla on taas ollut. Niinpä olen nyt jälleen ihan tyytyväinen siihen, että tiedän ihmisistä tasan sen, minkä he itse mulle kertovat ja multakin saa muut kuulumiset kysymällä.

Ja nyt, kun kysyitte, niin kiitos oikein hyvää kuuluu. Mitään suurta muutosta täällä ei ole tapahtunut missään muualla kuin mun pään sisällä, mutta joku sopeutumisprosessin osa on loksahtanut paremmalle paikalle tässä viime viikkojen aikana kuin itsestään. Eiköhän loputkin asiat, kuten ystävyyssuhteet, tässä vielä ajan kanssa johonkin suuntaan loksahda myöskin. Nyt on kuitenkin sillä tavalla rauhallinen ja luottavainen olo, että hyvä tästä vielä tulee. Olen tuntenut oloni pitkästä aikaa minuksi. Olen ollut oma, iloinen itseni ja jotenkin sellainen tasapainoinen ja kevyt fiilis on löytynyt ilman pusertamista ekaa kertaa sitten Perthiin muuton. Onhan tässä jo puolitoista vuotta sätkittykin. Tämän pitkänpuoleisen tuskastelun jälkeen tämänhetkinen olotila on kuin kävelisin puoliksi ilmassa, enkä edes ihan tarkkaan tiedä, miksi.

Viimeksi eilen sanoin kyllä yhdelle hyvälle Suomi-ystävälleni puhelimessa, että me ei kyllä enää ikinä muuteta minnekään, jos asia minusta on kiinni. Tunnen monia, jotka ovat muuttaneet moneen kertaan ja paljon haastavampiin oloihin kuin me, mutta mun luonteelle tämä ei vaan pidemmän päälle yksinkertaisesti sovi. Mun on vaikea kestää sitä alun yksinäisyyttä ja jatkuvaa epävarmuutta ja edellisen ikävää ja hitaasti lämpiävänä kaikki ottaa mulla muutenkin aina keskimääräistä enemmän aikaa. Täällä on onneksi hyvä ihmisen olla, että sikäli paikoilleen jääminen tuntuu ihan sopivalta vaihtoehdolta. Onneksi näin ajattelee koko meidän nelikko, että siinäkin mielessä ollaan varmaan ihan hyvässä kurssissa nyt. Aika näyttää kuin meitin käy.

Täytän muutaman viikon päästä 40 ja sitä jos jotakin on jotenkin vaikea uskoa. Saksalainen ystäväni järjestää mulle synttärijuhlat, mitä ei muistaakseni ole tapahtunut sitten teinivuosien. Mä olen yleensä aina suomalaiseen tapaan järkännyt omat synttärini, mutta nyt en tiedä tulevasta illasta mitään muuta kuin paikan ja vieraslistan. Jännittää just sopivasti ja odotan hyviä kekkereitä ja hauskaa olemista niiden ihmisten kanssa, jotka täällä elämässäni nyt ovat. Tiedän, että tulen illan aikana kaipaamaan monia, mutta heihin pitää ottaa yhteys sitten toisella tapaa. Puolison nelikymppisillä oli livebändi, mulle tulee disco. Mekko on valittuna ja tanssikengät valmiina.

Täällä kaikki kunnossa.