Havaijiltakin haluaa joskus lähteä jonnekin – kymmenen matkaunelmaani

Kohteena Maailma-blogin Rami käynnisti helmikuun lopussa haasteen, joka on levinnyt blogeihin (erityisesti matka-sellaisiin) kulovalkean tavoin. Ihana blogiystäväni Milla heitti haasteen mulle – kiitos! Tässä kymmenen kohdan lista mun matkaunelmistani, jotka ilman muuta vielä joskus toteutuvat.

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.02.22

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.41.54

Maat: Uusi-Seelanti ja Australia

Molemmat maat houkuttelevat niin maisemiensa, kulttuuriensa kuin ystävien kehujen perusteella. Tongariron kansallispuisto Hobittien maisemissa sekä Sydney kaupunkina kiehtovat ihan erityisesti. Isolla Valliriutalla snorklailu olisi takuuvarma koko perheen kohde ja toteutettaisiin samalla systeemillä kuin snorklailureissut täällä: pari bodyboardia mukaan ja niiden päällä voisi vuoroin kölliä pää vedessä ja vuoroin hyppiä mukamas kalojen sekaan uimaan. Toki en edes pääse tarpeeksi syvälle, mutta aina voi yrittää.

 

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.42.53

Kaupunkikierros Euroopassa

Ainoat ’isommat’ kaupungit, joissa olen viimeisten vuosien aikana käynyt, ovat Helsinki ja Honolulu. Olen kaivannut täällä kaukana eurooppalaista katukulttuuria. Kahviloita, paikkoihin omin jaloin käveleviä ihmisiä, musiikkia, taidetta, museoita, näyttelyitä. Tällä hetkellä ja täältä katseltuna melkein mikä tahansa kaupunki kelpaisi, syksyiseen aikaan. Korkeakulttuurin kokemiseen liityy päässäni nimittäin myös mahdollisuus pukeutua välillä johonkin muuhunkin kuin pelkkiin farkkushortseihin.

 

 

Tapahtuma: tanssiminen New Orleansissa

New Orleans kiinnostaa eniten musiikkinsa takia. Haluaisin tanssimaan Bourbon Streetille jonain tavallisena iltana ihan vaan muina nautiskelijoina ja jollekin salsa-klubille vetämään lattareita, joita en osaa yhtään.

 

Näyttökuva 2019-3-20 kello 20.07.14

Ruoka ja juoma: sushille Kiotoon

Olen käynyt Kiotossa kerran 16 vuotta sitten yhden päivän reissulla Osakasta käsin ja aina sanonut, että haluaisin sinne takaisin. Söisin sushia joka päivä.

Maanosa: Aasia

Haluaisin kiertää reppu selässä Vietnamissa, Thaimaassa, Kiinassa ja niin edelleen, sen jälkeen kun olen saanut sushini Kiotossa syötyä.

 

Näyttökuva 2019-3-20 kello 20.09.06

Osavaltio: Alaska

Tropiikissa asumisen aikana olen alkanut kaivata elämääni edes jonkin verran taas lunta ja jylhää luontoa. Yllätyin itsekin, mutta haluaisin vaeltamaan ja kalastamaan. Haluaisin telttailla, juoda termarista kahvia ja istua hiljaisuudessa. Tästä siis ainoana yllätti tuo kalastus, johon mulla ei ole aiemmin ollut juuri minkäänlaisia suhteita.

 

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.10.46

Maisema: Montana, USA

Siis tämä on nyt vähän tällainen villikortti, mutta mä olen halunnut käydä Montanassa viimeiset 15 vuotta. Haluaisin telttailemaan järven rannalle vuorten siimekseen Glacier National Parkiin ja siis, kalastamaan. Of all things. Miksi nyt, kysytte. En todellakaan tiedä.

 

Näyttökuva 2019-3-19 kello 12.03.38

Extreme: vaeltamaan Himalajalle

Tästähän ei tulisi mun kohdallani ehkä yhtään mitään, kun jo vuoden takainen retkemme Mauna Kean huipulle sai pulssini nakuttamaan yli 150, mutta Annapurna Sanctuary Trek kuuluu silti unelmieni listalle. Rakastan vuoria ja sitä hyvällä tavalla pienuuden kokemusta, jonka vuoristossa parhaimmillaan voi saada.

 

Näyttökuva 2019-3-20 kello 20.18.35

Näyttökuva 2019-3-20 kello 20.18.07

Majoitus: Iglu-hotellit

Välillä pitää levätäkin (oikeastihan olen maailman mukavuudenhaluisin ihminen aivan kaikilla mittareilla, että en nyt osaa sanoa miksi unelmalomissani kuvittelen olevani joku muu kuin se laiskanpulskea lomalöhöäjä, joka todellisuudessa olen), ja talvella suuntaisin Suomen Lappiin (kuten Milla!) asumaan lasikattoiseen iglu-hotelliin. Revontulia ja hiljaisuutta! Tähtiä ja valkoisenaan lunta! Kaamos! Saattaisin rentoutua niin, etten haluaisi enää ikinä pois lähteä. Ainakaan vaeltamaan minnekään.

Haastan Heidin, Jennin ja kaimani Anun – onko teillä matkahaaveita ja jos, niin millaisia?

 

Kaikki postauksen kuvat poikkeuksellisesti Pixabay.

Ulkkarilapsi oppii äidinkieltä vain sitä opiskelemalla

Mä olen nyt puolentoista vuoden ajan keskittynyt lähinnä siihen, että lapset ottaisivat englannin haltuun ja sen jälkeen tuudittautunut siihen, että kyllä se suomen kieli hyvänä pysyy, kun vaan luetaan kotona edelleen paljon kirjoja. Viime viikolla tutkailin ulkomailla asuville lapsille suunniteltua suomalaista Kulkuri-koulua ja törmäsin siellä seuraavaan tekstiin:

Äidinkieli on myös ulkomailla asuvan lapsen tärkein kieli.

Mitä pienempi lapsi on ulkomaille muutettaessa, sitä tärkeämpää äidinkielen opiskelu on. Kun kielen kehitys on vielä kesken, se on vaarassa pysähtyä tai taantua, kun koulun ja ympäristön kieli vaihtuu.

Se, että kotona puhutaan suomen kieltä, ei riitä. Suomessa asuvat lapset, joille suomi on koulukieli, kotikieli ja ympäristön kieli, opiskelevat äidinkieltä koulussa useita tunteja viikossa. Jos ulkomailla asuva lapsi kuulee ja käyttää suomen kieltä vain kotona, kielitaito ei kehity, päinvastoin: se alkaa vähitellen heikentyä ja sanavarasto supistuu.

Ja kun sopivasti Annuska kirjoitti samaan saumaan blogissaan kolmikielisten lastensa kielen kehityksestä, sain kimmoketta alkaa miettiä tätä asiaa taas enemmän itsekin.

53742586_2036637453125999_3516852859872215040_n

Meillä on täällä ja Suomessa ollut aina kaveriperheitä, joissa lapset kasvavat luonnostaan kaksikielisiksi keskenään erimaalaisten vanhempiensa kanssa ja heidän tilanteensa eroaa meistä aika tavalla. Me kun ollaan molemmat suomalaisia, eikä vielä tiedetä, kauanko ollaan täällä ja palataanko Suomeen ja jos, niin milloin. En voi siis tässä vaiheessa vielä ajatella, että lapseni tulevat todennäköisesti elämään elämänsä vain englanniksi. Jos muutamme takaisin Suomeen, haluaisin molempien osaavan ihan ikätasonsa mukaan omaa äidinkieltään. Tällä menolla niin ei tule tapahtumaan.

Tuo Kulkurin sivuilta löytämäni teksti oli hyvä muistutus, mutta ei tullut sikäli minään yllätyksenä. Tutustuin aikaisemman työni puolesta (opetin Helsingissä luokkaa, jossa noin puolet oppilaista puhui suomea toisena kielenä) tutkimuksiin ensin arkisen puhekielen kehityksestä akateemisen kielen hallintaan. Erään tutkimuksen mukaan kielitaito on akateemisella tasolla seitsemässä vuodessa, hyvällä opetuksella ja säännöllisellä harjoittelulla. Olin myös jo viime kesänä varustautunut koulukirjoin: Esikoinen lähti tänne laukussaan tokaluokan äidinkielen luku- ja tehtäväkirja. Päättäväisesti ajattelin, että teemme yhdessä äikkää vähän joka päivä. Sitten alkoi arki ja työkiireet ja uudet tuulet ja muut kootut selitykset. Ja nyt olemme maaliskuussa ja Kuopus ei osaa taivuttaa sanaa aita eikä Esikoinen osaa kunnolla kaksoiskonsonantteja.

53441968_2462184767345807_7961768308967997440_n

Tosiaan: Suomessa asuva supisuomalainen lapsi opiskelee äidinkieltä koulussa neljästä viiteen tuntia viikossa koko koulu-uransa läpi. Oma kirjoitustaitoni ei olisi lähimaillakaan nykyistä ilman kouluaikaista äikän opiskelua. Ulkkarilapsi tarvitsee äidinkielen harjoituksia siis kahta enemmän, jos kielen toivoo edelleen kehittyvän.

Pienempien lasten kohdalla kielisekoilut ovat suloisia, mutta vähän isomman kohdalla tätä joutuu jo oikeasti vähän miettimäänkin. Ja vaikka halua olisikin, onko resursseja, voimia, löytyykö aikaa. Sillä se pitää kuitenkin mennä, mitä on. Me sovittiin nyt Esikoisen kanssa niin, että tehdään äikän tehtäviä joka päivä noin kymmenisen minuuttia kerrallaan. En tiedä, mihin se pitkässä juoksussa riittää, mutta on se ainakin joku alku. Lapsi lukee lukukirjastaan yhden sivun verran tekstiä joka päivä ääneen ja tekee sivun verran tehtäviä. Ja pakko se taas on todeta: olen suomalaisten koulukirjojen suuri fani. Tehtävät ovat järkeviä ja ihan kivojakin ja kehittävät vähän vaivihkaa sanavarastoa, lausetajua ja luetun ymmärtämistä. Eiköhän siitä jotain ole pakko tarttua tämänkin viidakkolapsen puseroon.

Kuopus on alkanut eskarissa lukea yksi- ja kaksitavuisia sanoja englanniksi ja Ekapeli Alku on opettanut puolestani lapsen lukemaan suomea. Saman pelin ansiosta Esikoinenkin oppi eskarin aikana lukemaan, joten meidän perheessä onnistumisprosentti on lasten keskuudessa sata. Ihan kova. Ensi syksystä alkaen tehtäväkirjoja tekee meillä kaksi ihmistaimea. Onneksi kirjoja saa kaupoista ja posti kulkee. Jopa tännekin joskus.

Vertaistuki, paras tuki

Mä olen aina ollut kova tyttö viettämään synttäreitä. Nuorempana me järjestettiin ystäväporukalla yllärijuhlat aina vuorollaan päivänsankarille, vanhemmiten olen järjestänyt juhlani itse. Enkä vieläkään, vaikka jo kohta virallinen keski-ikä siintelee horisontissa, yhtään häpeä pitää meteliä syntymäpäivistäni. Rakastan juhlia, myös omiani.

53399741_807804849588411_9164378595164946432_n

Konalaisittain paras ystäväni järjesti mulle eilen synttärit ravintola Kona Innissä. Hänen, minun ja toisen läheisen ystäväni lapset jäivät itkemään kotiin, sillä tyttäreni oli selkäni takana järjestellyt mulle kemuja ja kutsunut omat parhaat kaverinsa mukaan. Kukaan ei vaan tiennyt mitään näistä juhlista, siis kukaan aikuinen, ja lapset olivat äärimmäisen loukkaantuneita, kun kehtasimme lähteä juhlimaan ilman heitä. Järjestämme siis vielä huomenna iltapäivällä kakkukestit lapsille. Tai siis minulle. Mutta lapsille. Perheen kesken juhliminen kun on kuulemma äärimmäisen tylsää. Kun juhlitaan, juhlitaan sitten edes kunnolla.

Tällä pienellä Amerikan kokemuksellani sanoisin, että täällä syntymäpäivät ovat isompi juttu kuin Suomessa. Esimerkiksi Esikoisen koulussa synttäreitä juhlitaan koko koulun voimin aina kerran kuussa. Joka kuun ensimmäinen perjantai jokainen siinä kuussa syntynyt lapsi kutsutaan koulun eteen, heille annetaan ilmapallot ja rahaa koulun kauppaan ja paljon onnea vaat kajautetaan kahdella kielellä (ei toki suomella) jokaiselle edessä seisovalle, kaikkien nimet erikseen mainiten. Päivänsankari ei täällä myöskään koskaan järjestä omia juhliaan, vaan sen tekevät aina ystävät. Tällä kertaa mulle tarjottiin valtava pala Big Islandin kuulua Mud Pieta kera lasillisen punaviiniä ja pienellä, mutta sitäkin äänekkäämmällä naisporukalla. Järkytyin (en oikeasti) tajutessani, että olen porukan vanhin. Harva sitä kyllä uskoisi; olen yllättänyt ihmisiä iälläni kaiken elämäni. Tällä kertaa näköjään myös itseäni. En tiedä, kuinka kauan tämä taika voi enää jatkua, vaan alanko väistämättä näyttää ikäiseltäni, mitä enemmän ikää tulee. Katsotaan. Kerron ensi vuonna tai viimeistään sitten, kun täytän 40.

Tärkeintä eilisessä oli ihan vaan sairaana olemisen jälkeisen tuulettumisen lisäksi se, että kokoonnuin sellaisen porukan kanssa, joka tekee kanssani samalla järjestöllä töitä ja kokee tämänhetkisen elämänsä hyvin samalla tavoin kuin minä. Muilta ulkosuomalaista saamani runsas palaute edelliseen tekstiini oli arvokkaampaa kuin sitä ehkä moni arvaakaan, mutta älyttömän tärkeää on myös voida purkaa ajatuksia ihmisten kanssa täällä paikan päällä. Ei me kaikki samassa kohtaa tätä kriisiä nyt olla – monet ystävistäni ovat asuneet täällä jo yli 10 vuotta ja käyneet omat vaiheensa jo enemmän ja vähemmän läpi. On tässä silti aina sulateltavaa jokaiselle jollain tasolla; yksi palasi juuri kahden kuukauden matkalta Ugandasta ja toinen on lähdössä ensi kuussa Myanmariin. Parhaat ystävämme suunnittelevat liittyvänsä meidän seuraan Filippiineille heinäkuussa. Jokainen on jossain vaiheessa tehnyt tämän myydään kaikki-peliliikkeen ennen tänne tuloa ja jättänyt taakseen suvut, kodit, työt, ansiot. Yksi eilen paikalla olleista ystävistäni auttaa paikallista yhteisöä toimimalla sijaisvanhempana ja tällä hetkellä heillä asuu kolmen oman lapsen lisäksi myös kolme alle kaksivuotiasta sijaislasta. Ystäväni huumorintajua väsymys ei ole poistanut, mutta haukottelemaan hän alkoi jo ennen iltayhdeksää.

Nyt on taas jotenkin enemmän ajatukset jossain järjestyksessä, kiitos useamman erinomaisen keskustelun sekä täällä ruudulla että ihan livenä. Sopivasti synttäreiden kunniaksi.