Mikä meitä estää lähtemästä?

Mä olen täällä blogissakin useamman kerran toistellut, että kaikilla unelmilla on jonkinlainen hintalappu. Sitä pitää tässä elämässä kaikesta aina jotain maksaa, joskus kalliistikin, ja etenkin silloin, jos haluaa realisoida ne omat haaveensa. Niin kauan kuin todellinen mahdollisuus repäistä tulee eteen (eivätkä mahdollisuudet oikeasti yleensä vaan tule eteen, ne pitää ihan itse hakea), on kohtuullisen helppo sanoa, että haaveilee esimerkiksi ulkomaille muutosta ja olisi valmis tekemään melkein mitä vaan, että pääsisi lähtemään. Itsekin sanoin näin pitkään, vaikka monta vuotta siinä menikin, että aika oli kypsä ja oikeasti aloimme tehdä asioille jotain.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maapallo, kotimaamme mukaan lukien, on pullollaan ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan lähteä minnekään, vaikka halua löytyisikin. Suuri osa maailman väestöstä elää köyhyydessä, toiset kulttuurinsa puristuksessa, jotkut huoltajuuskiistojen keskellä. Joillakin on velkaa, toisilla sairautta. Täältä maailman toiselta laidalta ja tässä valossa tarkasteltuna musta onkin jotenkin kamalan surullista, että sitten on vielä olemassa se pieni suomalainen, äärimmäisen hyväosainen joukko, joka itse sabotoi omat mahdollisuutensa toteuttaa omat haaveensa. Vastaan tulevatkin omat pelot, todelliset tai keksityt, ja turhat paineet, jotka otetaan niskoille muiden odotusten kautta. Älkää ymmärtäkö väärin; pelkäämisessä ei ole mitään pahaa. Kaikkia pelottaa, ainakin vähän, ennen mitä tahansa suurta päätöstä. Mutta ehkä rohkeutta onkin liikkua niistä omista peloista huolimatta. Niinkin suuren asian kuin ulkomaille muuton edessä ei kyllä kellään ole takeita siitä, että tuleeko kaikki onnistumaan ja onhan se kieltämättä vähän kuumottavaa.

Kukaan ei voi saada kaikkea, eikä tilanne ole sen kummempi ulkomaille muuton kanssa. Lyhyeksi aikaa voi mennä helpostikin pyörähtämään maailmalle ja samalla vielä säilyttää työnsä ja asuntonsa kotimaassa. Mutta meille ainakin lähtöä edelsi talon, autojen ja huonekalujen myynti, töistä lähteminen sekä ystäville heiheiden sanominen määräämättömän pitkäksi ajaksi. Ei se helppoa ollut. Vaikka meillä kaikki päätyi lopulta hienosti (tai no, matkallahan tässä ollaan vielä), en ikinä sanoisi kellekään, että sinun kyllä kannattaisi myös tällä tavalla riskeerata ja jättää kaikki ja mennä kokeilemaan, koska mistäs minä voin tietää, että kannattaako se teillä. Ehkä ei kannata. Mutta sen voin melkein varmuudella sanoa, että sitä sisällä palavaa halua lähteä ei sammuta yksikään sijaistoiminta: ei mahtava työ, ei kerran vuodessa tehty ulkomaanmatka, ei hyvin toimiva perhe tai ihana ystäväpiiri. Koska minähän uskon, että toiset on vaan luotu liikkumaan. Ulkomaille muutto ei tietenkään korjaa kaikkea, eikä ratkaise ongelmia, mutta seikkailijan sielun se kyllä saattaa tyynnyttää.

Mä en ole kertaakaan meidän vähän kreisejä valintoja katunut, mutta olen mä monta kertaa heikkona hetkenä peilannut sinne omaan lapsuuteeni ja miettinyt, miten en nyt voikaan just niitä itselleni tuttuja (eli turvallisia) asioita omille lapsilleni tarjota. Aivan kuin mun pitäisi jotenkin toistaa lasteni elämässä se hyvä, mitä sieltä omien kouluvuosieni muistoista poimin. Tai aivan kuin lapset aivan välttämättä tarvitsisivat just jotain tiettyä ja etenkin stabiilia voidakseen hyvin, kuin eivät alkuunkaan kestäisi muutoksia, eksotiikkaa tai maiseman vaihteluita. Välillä olen saanut itseni kiinni siitä, että haikailen suomalaisen koulusysteemin perään ja nyt täällä Perthissä kaipaan takapihaa, jossa eräät voisivat temmeltää. Viimeksi eilen ikävöin Konan parasta ystävääni niin, että itku tuli. Kaikenlaista sitä mahtuu ulkosuomalaisenkin elämään, mutta en silti vaihtaisi mihinkään. Kaikista normaaleista ja vähemmän normaaleista haasteista huolimatta emme silti haluaisi asua nyt Suomessa, joten mennään näillä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Vaikka mä en valitsisikaan toisin, en silti tietenkään sano, että kaikkien pitäisi nyt perässä tehdä. Kenenkään ei tokikaan tarvitse lähteä yhtään minnekään. Kaikki eivät myöskään halua lähteä ja suurin osa ei voi lähteä. Niitä, jotka haluavat ja myös voisivat, on kuitenkin paljon enemmän kuin uskoisittekaan. Jos käytännön asiat pystyy järjestelemään, onkin enää jäljellä se, että voittaa ne oman pään sisällä olevat esteet ja alkaa nähdä hankaluuksien sijaan mahdollisuuksia. Olen viimeisen kahden vuoden aikana saanut lukemattoman määrän viestejä, joissa kysytään vinkkejä lähtöön ja puretaan omaa sydäntä, kun ei millään uskalla repäistä, vaikka haluaisikin. Etenkin Manilan köyhyyden keskellä mä mietin tätä paljonkin: siellä tuhansien ja taas tuhansien ihmisten vierellä, joille elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä eikä mitään mahdollisuuksia muutokseen ole, tuntui jotenkin irvokkaalta ajatella, minkälaisia näkymättömiä häkkejä maailman etuoikeutetuimpiin kuuluvat ihmiset itselleen luovat. Kun todellisuudessa monelle meille suomalaiselle koko maailma olisi auki, passi on valtakunnan parhaimpia, mahdollisuuksia ja suuntia olisi vaikka millä mitalla, rahaa, hyvinvointia ja työmahdollisuuksia riittäisi ja mikä tärkeimpänä, aina pääsee takaisin. Ja sitten se muuri lähteä nouseekin aivan valtavaksi jostain päänsisäisestä syystä X.

Mikä meitä estää lähtemästä?

Miten sitä ihminen taas sopeutuukaan?

Otsikon ihmisellä viittaan vain itseeni. En ole siis aikeissa kirjoittaa mitään yleispätevää oppaanpätkää aiheesta sopeutuminen, vaan ihan vain omaa päätäni tässä tuuletan. Tämä kaikki on nimittäin etäisesti tuttua (niinkin kaukaa kuin kahden vuoden takaa), mutta en silti ole aivan varma, että näinkö tämä tosiaan meni. Olinko mä näin väsynyt myös silloin, kun muutimme Konalle? Näin yksinäinen? Kuinka paljon mä oikein olen kullannutkaan niitä alkuaikojen sekoiluja, kun nyt muistan vain sen, että olin huolissani lähinnä lasten sopeutumisesta?

Me olemme olleet Perthissä nyt viikon. Lapsista en ole tällä kierroksella kovinkaan huolissani, itsestäni en ole aivan varma. Sopeutuminen uuteen on niin villi sekoitus surua menetyksistä, iloa maailmasta ja kamalaa yksinäisyyttä, että aika aaltoilevaa on elämä taas ollut. Perth on talvineen muistuttanut mua myös siitä, kuinka vähän pidänkään kylmästä. Toisaalta on ollut kiva vaihteeksi pukeutua aivan kuulkaa housuihin ja kerroksiin ja kaulaliinoihin, mutta kylminä pysyvät sisätilat luovat tähän talveen ihan uuden ulottuvuuden. Saarilapset eivät tosin meinaa välillä uskoa, että täällä pitäisi ihan oikeisiin vaatteisiin sonnustautua, ja riisuvat takkinsa yleensä välittömästi, kun aurinko vähänkin pilkahtaa pilven takaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kenkään ei tilityksistäni huolimatta tarvitse kuitenkaan turhautua puolestani, koska mä tiedän kyllä, että tälläkin kertaa tästä tulee vielä hyvä. Tämä osuus muuttoa on ehkä sitä harmaan kiven läpi painamista, pakollinen paha ennen kuin aidan toisella puolella koittaa taas jonkinlainen sopu uuden elämäntilanteen ja vielä tuntemattomien ympyröiden kanssa. Aivan tyhmää olisi nyt tähän kohtaa kenenkään kommentoida, että mitäs lähdit, koska ilman pientä tuskaa ei kyllä kukaan koskaan saa mitään aikaan. Ja vaikka mulla on ollut ihan hirveä ikävä meidän ystäviä Konalla, mä silti tiedän, että muutto tänne oli nyt parempi.

Me saatiin Australiaan reilun kahden vuoden viisumit, mikä vapauttaa energiaa selvästi enemmän kuin vuoden viisumeilla oleminen. Ja kahdessa vuodessa ehtii onneksi sopeutua, asettua, saada kiinni arjesta ja luoda uudet rutiinit. Tällä hetkellä mulla on eka etappi joulussa, jolloin uskon, että meiltä jo jotain ystäväpiiriäkin löytyy ja viikot kouluineen ja töineen kulkevat todennäköisesti suht omaan tahtiin.

Konalle muuton kokeneena mua ei tällä hetkellä edes mietitytä tämän maan ja kaupungin niin sanotut kummallisuudet. Lapsillekin sanon aina kun tarvitsee, että asiat ovat vain erilaisia, eivät outoja. Maailma on suuri ja sinne mahtuu kaikenlaista, ja vaikka vertaileminen onkin kivaa, ei Suomi ole enää mun automaattinen vertailujen alkukoti tai joku elämäntyylien ja -tapojen standardi. Mä itseasiassa huomaan nyt vertailevani täällä olevia asioita enemmänkin Havaijin kanssa. Ja kiinnitän huomiota aivan typeriin seikkoihin, kuten rakennekynsiin, tekoripsiin, mustiin silmänrajauksiin ja talvikenkiin, joissa on korot. Myös perthiläisen talvipukeutumisen moninaisuus napapaidoista toppatakkeihin on ollut sisäisen hymyilyni aihe nyt ensimmäisten päivien ajan. Kulttuuria ja käytöskoodistoa en vielä tunne, mutta rapsakalla viikon kokemuksella laittaisin ihmisten yleismuudin jonnekin Konan ja Helsingin väliin. Väki täällä vaikuttaa aivan todella paljon tasaisemmalta kuin ylenmääräistä innostuneisuutta tarjoilleet Havaijin piirimme ja etenkin kampuksen porukka on antanut meille tilaa, yksityisyyttä ja hiljaisuutta aivan eri määrissä kuin Konan ilopillerit koskaan. Ja tämä tuntuu vähän oudolta kahden vuoden vilkkaan sosiaalisen sekasopan jälkeen, missä kaikkia kiinnosti kaikki ja aivan joka päivä kuulimme olevamme so awesome. On se kyllä kumma, mihin kaikkeen sitä voi tällainen pohjolan puskistakin ponnistanut tottua. Nythän siis olen välillä kokenut, ettei meitä huomioida alkuunkaan tarpeeksi, kun ei suunnilleen kaulaan heti hypätä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Perthistä olen nähnyt vasta ihan vähän. Äkkiseltään on tullut mieleen, että tämä on suuri kaupunki, jolla on pienen kylän identiteetti. Voin jossain kohtaa avata tätä vähän enemmän, kun saan ajatusteni ympärille vähän enemmän lihaa eli järkeä. Mutta jotenkin sellainen Tukholmasta tai Tokiosta tuttu kaupunkimeininki uupuu nopeasti vilkaistuna kokonaiskuvasta ja ihmiset ovat keskellä kaupunkia jotenkin rennommin ja vähemmän tärkeän oloisena vaikka verkkareissa, aivan kuin pienemmässä pitäjässä ikään.

Oikeasti en kyllä tiedä vielä mistään mitään. Palataan siis tähän myöhemmin. Mutta kerrottakoon, että kenguruita silittelimme jo aivan keskustan tuntumassa olevalla Heirisson Islandilla viime lauantaina. Ihmeellisiä otuksia. Ihme elämä. Nyt kyllä enemmänkin selviytymistä ja asioiden haltuunottoa kuin mitään muuta. No, itsepähän lähdin.

Ensimmäinen Australiasta

Olemme virallisesti muuttaneet Perthiin. Istun toista aamua meidän kylmässä (totta se on, täällä päin maailmaa asunnot osaavat olla tosi viileitä näin talvisin) olohuoneessa säkkituolissa tossut jalassa siirreltävän vanhan patterin vieressä. Toisella puolellani on vielä avaamaton pienen säilytysjärjestelmän laatikko, joka toimii pöytänä kahvikupilleni. Vähän pahaa pikanescafea, kun muuta ei olla vielä saatu ostettua. Ihka uusi pressopannu meillä kyllä on, koska eilen kuulimme, että this is the way Australians do it, kun etsimme kaupasta kahvinkeitintä. Sieltä ei nimittäin löytynyt ainoatakaan ja toiseen emme jaksaneet mennä. Kunnon kahvia ei kuitenkaan muistettu samalla hankkia.

Mun pitää jossain vaiheessa vielä palata teksteissäni Manilaan, jos vain ehdin. En saanut sieltä kirjoitettua loppukuusta enää mitään, koska meillä ei ollut wi-fiä kahteen viikkoon, eikä muuten aina myöskään juoksevaa vettä tai toimivia vatsoja. Viimeisellä viikolla en juuri muuta syönyt kuin riisiä ja mysliä, ja vähän kuihtuneina sitä sitten matkattiin tänne uuteen kotiin. Saimme Manilan kentällä (päivää ennen kun meidän piti astua maahan, kuinkas muuten) tietää, että kahden ja puolen vuoden Aussi-viisumimme olivat menneet läpi.

3184E8DE-FCBA-41A5-B222-19609DCAC6E6.jpeg
Manila

Emme voineet uskoa silmiämme, kun astuimme keskiviikkona uuden kotimme pienestä portista sisään. Blogini lukijat tietävätkin meidän Konan aikamme upeista kodeista; ensimmäinen oli se kaunis keltuainen ja toinen koristeellisen korealainen. Tästä kodista emme tienneet yhtikäs mitään ennen meidän tänne saapumista, järjestö vain ilmoitti hoitavansa asian ja antoi vuokran hinnan (joka on muuten melkein puolet siitä, mitä Konalla piti asunnoista maksaa) meille etukäteen. Retkihengessä, mietimme, ja että kyllähän me taas selviäisimme melkein missä vaan.

Tällä kertaa ei kuulkaa tarvitse selvitä. Tämä koti on aivan uskomattoman suloinen. Pienenä yllärinä, iloisena, tuli myös se, että täällä ei ollut mitään muuta kuin sängyt meidän tänne toissapäivänä sisään muuttaessa. Ei edes jääkaappia, mikä kuskimme mukaan on aika tyypillistä täällä päin maailmaa. Aika villiä on kyllä aloittaa aivan alusta tässä vaiheessa elämää, kun me omistamme tasan muutaman keittiöpyyhkeen, juustohöylän ja leikkuulaudan ja nekin ovat vielä jossain kellumassa Konan ja Perthin välillä, eivätkä saavu tänne ainakaan seuraavaan kuukauteen. Saimme ensimmäisenä iltana lainaan peitot, tyynyt ja lakanat, ja uunituoreelta työkaveriltamme ilmaiseksi pienen jääkaapin. Puoliso lähti heti saavuttuamme kauppaan ostamaan jotain tärkeimpiä ja palasi kotiin vedenkeittimen, leivänpaahtimen, vitamiinien ja iltapalatarpeiden kanssa. Muutossamme jeesannut kampuksen työntekijä kantoi meille kotiin tajuttoman hyvän illallisen, jonka söimme juhlallisesti yhtä matkalaukkuamme ruokapöytänä käyttäen. Eilen aamulla saimme lainaan sekä pari apuria että kampuksen auton, jolla lähdimme ensimmäisille ostoksille. Budjettimme on pieni kuin mikä, mutta kaikki pitäisi tänne saada nyt nollasta rakennettua: sohva, ruokapöytä, tuolit, matot, vaatekaapit, kupit, kipot, pannut, kattilat, laatikot leluille ja niin edelleen. Taloudellisesti saamme rutistaa nyt jonkun aikaa sen minkä pystymme, mutta ainakin saamme ensimmäisen kerran kahteen vuoteen lähemmäksi meidän näköistä.

539D58B5-6566-41B4-9AD6-0A0E85E63A5B.jpeg

Itse kaupungista en osaa sanoa vielä mitään. Asumme East Perthissä, yhdessä kaupungin yli 300 lähiöstä. Internetin mukaan tämä on yksi mukavimpia Perthin lähiöitä asua – mä en ole nähnyt vielä tästäkään juuri muuta kuin meidän asunnon turvaympyrän sisään kuuluvat asiat, eli mitä nyt sattuu löytymään tästä ihan kotimme ympäriltä (kahvila, kirppari ja kampus). Muuten noin puolen tunnin ajomatka kentältä tänne oli kuin oltaisiin Suomeen tultu: kuin yhtä isoa Vantaata olivat meidän raadin silmiin maisemat siinä ajellessa, ihan kuin joku loputon Askisto olisi ikkunoista vallan auennut. Aivan valtavan kotoista oli se. Tarkemman arvion Perthistä voin antaa sitten ajan kanssa, kun vaikka tulee keskustaan päästyä.

Sopeutumisasioihin palaan varmaan jo ensi jaksossa. Monin tavoin olemme palanneet taas lähtöruutuun. Emme tunne täältä ketään, lapsilla ei ole kavereita, en hahmota kaupunkia yhtään. Suru ja tämä melkoinen väsymys otetaan prosessiin kuuluvana.