Island Fever – Kun pitäisi välillä pois päästä

Mulla on tässä välillä meinannut iskeä pientä island feverin tyyppistä tilaa päälle. Ei vielä mitään ihan mahdotonta, eikä varmasti ihan oikeatakaan, mutta välillä tekisi kyllä mieli vaihtaa jo vähän maisemaa.

Jotenkin sitä voisi kuvitella, että aavan meren alituinen läsnäolo toisi jatkuvan tunteen vapaudesta, mutta ei se ihan niin yksinkertaista ole. Meri on myös raja, jota ei pysty ylittämään. Ympärillämme on joka suuntaan tuhansia kilometrejä pelkkää vettä, eikä sitä voi lähteä valloittamaan kuin lentäen tai laivalla. Vaihtoehtojen vähyys ja pakollinen täällä pysyminen saavat välillä niskakarvat nousemaan pystyyn, jos sitä oikein alkaa ajatella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän saaremme on saariryhmän suurin ja pisimmillään n. 150 kilometriä päästä päähän. Siinä mielessä olemme siis (mun mielestä) onnekkaammassa asemassa kuin muiden saarten asukkaat, jotka joutuvat sahaamaan kymmenissä kilometreissä mitattavia matkoja päivittäin. Meri näkyy melkein kaikkialle koko ajan.

Mä en tiedä, miten paljon mun omat semisti klaustrofobiset fiilikset on johtuneet saaresta itsestään ja miten paljon siitä, että täällä tuntuu välillä olevan vaan oikeasti aika vähän tekemistä. Rantaelämän lisäksi vaihtoehtoina on lähinnä käydä kahvifarmeilla, vaeltamassa, vuorilla ja Hilon puolella kaupungissa ja sademetsissä. Muutaman kerran vuodessa tapahtuu jotain erityistä, mutta muuten on sellaista aika perushommaa täällä tämä elämä. Mukavaa ja rentoa kyllä, mutta aika paljon toistoja niin aktiviteeteissa kuin ihmisissä.

Välillä mä esimerkiksi kaupassa käydessä valitsen olla huomaamatta tuttuja käytävän toisella puolella. Aina ei vaan jaksa sitä, että melkein aina tulee vastaan joku, jonka tietää tai tuntee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niinpä me ollaan tavattu seikkailla joka viikonloppu. Viime lauantaina lähdettiin taas uusille urille eli off-roadailemaan vanhalla nelivetojeepillämme. Kilometrin, parin matka oikealta tieltä laavakenttäin läpi rannalle taittui noin tunnissa vailla täyttä varmuutta siitä, että olimmeko edes oikealla reitillä. Tämä kyseinen tientapainen näytti päättyvän noin kolme kertaa matkamme aikana, mutta jatkuikin aina jonkun hivenen pelottavan metrin (saatan liioitella) pudotuksen jälkeen yhtä epätasaisena kuin oli alkanutkin. Perillä vielä huomasimme, että emme olleet osanneetkaan laittaa Jeepin nelivetoa edes päälle, mutta ei mennä nyt siihen.

Vaikka määränpäänä olikin jälleen ranta, oli se kuitenkin uusi ja erilainen (ja hiljainen, voitte ehkä uskoa), joten omat ahtistukset oli taas tällä taputeltu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulle on siis kaikesta päätellen tärkeämpää nyt vaan päästä vähän täältä Konalta pois, saarella kestän kyllä vielä ihan hyvin elää ja olla. En vaan ole lähtökohtaisesti ollenkaan pikkupaikan ihmisiä, ja samat kuviot alkavat puristamaan kenkää jossain kohtaa.

Onneksi pääsemmekin ensi viikolla Honoluluun! Kaupunkiin! Ihmispaljouteen! Oahulla täytyy vaan olla aktiivisesti ajattelematta sitä, että saari on läpimitaltaan huikeat 48 kilometriä pitkä.

Opettajan itkuviikko

Nyt on kyllä taas ollut. Päiviä. Ihan sama mitä koulussa nyt teen, se ei riitä.

Olen opiskellut, valmistunut, tehnyt monta vuotta töitä. Työmaalla on tullut aikaisempina vuosina vastaan muiden muassa sensorisen integraation häiriötä, autismia, alkoholismia, lukihäiriötä ja masennusta, mikä on koulinut ammattitaitoani terävämmäksi. Ja silti vieläkin tulee vastaan näitä hetkiä, että mä en enää tiedä, mitä tehdä.

Mä myös unohdan edeltävät onnistumiset tällaisina viikkoina. Mittaan omaa osaamistani sen mukaan, miten mun heikoimmat oppii. Ja nyt on kyllä vaikeaa. Ei paljon auta, että kodeissa ei osata oikein tehdä mitään – tai ei aina edes välitetä.

Sitä on vaikea Suomesta käsin katsomalla ymmärtää, millaiset paineet täällä päin maailmaa on onnistua. Hirveän helppo on myös sanoa, ettei sellaisia paineita kannata itselleen ottaa. Ei tietenkään kannata. Käytännön toteutus se tässä hieman horjuukin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä palkitaan keväisin koko koulun edessä jokaisen luokka-asteen onnistujat. Aineista ei tarvitse saada kuin karvan vajaa 70% oikein, niin johan on hylätty todistuksessa. 70! Siinä saa aika paljon tehdä töitä lapsi, jolla on vaikka keskittymishäiriö. Ja aika paljon saa tehdä töitä sen opettaja, joka tuntee niskassaan paineen saada lapsi aineista läpi.

Jos menee 69 prosenttiin, tulee hylätty. Pidä sen pää nyt veden pinnalla.

Ja kun mä todella yritän. Istun vieressä, annan palikoita, kelloja, murtolukukakkuja, värikyniä, saksia, papereita. Yritän linkittää uutta siihen, mitä se jo ymmärtää. But Mrs. M, this makes no sense. This is impossible.

Rakas, se on murtoluku. Tuhannennen kerran alusta. Muut ovat jo viisi kappaletta pidemmällä. Sinun pitäisi vielä treenata niitä kertolaskuja kotona, muistatko. Tämän sanon nyt juuri vain, koska on pakko. On pakko testata, on pakko läpäistä. Sama lapsi ei osaa laskea päässään 6 divided by 3, ottaa siihen palikat avuksi.

Sydäntä puristaa, lasta ahdistaa. Hän pyytää jotain multa anteeksi kymmeniä kertoja päivässä: sitä, että jättää jälkensä aina vahingossa siivoamatta. Sitä, että unohti taas kirjansa kotiin tai sitä, ettei pysty kuuntelemaan, kun puhun. Sitä, ettei opi.

You don’t ever have to apologize to me, sweetie.

Koulussa mua turhauttaa, kotona itkettää. Syksy meni vielä ihan hienosti, nyt on tullut liikaa uutta kerralla. Kello on vaikea, sitä ei pysty lukemaan. Miten niin on eri asia, jos sanotaan to tai past?

Tiedän, että Suomessa tämä lapsi olisi jo tukevassa tukiputkessa. Mun ei tarvitsisikaan osata yksin. Täällä ei ole mitään, eikä ketään. Oppilaan oikeuksista ei kukaan puhu sanaakaan – kaikki täytyy vaan pystyä pitämään mukana.

Mä en vaan mitenkään nyt pysty, enkä osaa. Pysyisit lapsi pinnalla vaan nyt.

Tarinoita tarinoiden takaa

Mä olen aikaisemminkin maininnut, en kauaakaan sitten viimeksi, etten ole mikään erityinen some-fani enkä -taituri. Jotenkin olen aina halunnut ajatella, etten anna elämästäni siloitellumpaa kuvaa kuin se onkaan, mutta ei se välttämättä ole ihan totta sittenkään.

Kuten seuraavasta ehkä huomaatte, eletään täälläkin palmujen huojumisesta ja Tyynenmeren läsnäolosta huolimatta aivan tavallista elämää. Paljon sellaista, mikä jää yleensä tarinoiksi tarinoiden taakse; usein myös ihan siitä syystä, ettei se ole mielestäni mitenkään erityisen mielenkiintoista tai kertomisen arvoista.

Tästä näin esimerkiksi, lauantaina postasin Instagramin storeihin sarjan ihania kuvia ja klippejä Mauka Meadowsin kahvifarmilta, johon eksyttiin ihan vahingossa, kun vaan ajelulle lähdettiin. Kyselin siellä samalla alituiseen, miten aivotärähdyksestä toipuva puolisoni jaksoi – aivan kuin iso mies ei osaisi itsestään huolta pitää. Esikoinen oli väsynyt ja kiukkuinen. Lähdimme kierroksen päätyttyä kotiin ja katsoimme elokuvan.

Maanantaina otin Esikoisesta storeihin kuvan, jossa hän makasi sohvalla peiton alla. Tätä ennen olin herännyt jossain vaiheessa yötä siihen, että poika oli kömpinyt viereeni ja kertonut, että vatsaan sattuu. Kello 4.30 havahduin siihen, että hän oksensi laidan yli lattialle. Adrenaliinieni voimissa nousin ylös ja aloin siivota. Puoliso piteli pojalle ämpäriä (ja varmaan hiuksiakin tätänykyä) ja silitteli pojan selkää, ja lapsi jatkoi jo aloittamaansa tointa noin seuraavan tunnin verran. Viideltä heräsi Kuopus, ihan vessaan vaan, mutta ei saanut enää unta, koska kuuli näistä jännittävistä tapahtumista huoneeseensa asti. Kuudelta olimme kaikki ylhäällä, pyykkikone pyörimässä ja minä setvin töihin sijaisasioita, jotka ovatkin täällä välillä haastavat järjestää.

Otin storeihin pienen videoklipin, jossa katsoimme olympialaisia. Esikoinen nukahti vähän tämän jälkeen kesken kaiken ja otti kahden tunnin nokoset sohvalla. Kuopus oli jäänyt aamulla myös kotiin, koska häntäkin sattui vatsaan. Taisi olla vain tyylikäs peliliike.

28035209_10159961586955203_1690163231_o

Yritin saada viideltä heränneen Kuopuksen nukkumaan päiväunia yhtä aikaa veljen kanssa. Nukahdin näppärästi itse, mutta tyttö oli noussut jossain vaiheessa leikkimään. Oli kyllä ihan kivasti hiljaa ja tyytyväinen itsekseen, mikä on hänelle harvinaista.

Kehuin jossain vaiheessa storeissani tekemääni raakasuklaata. Kaipasin nimittäin alkuiltapäivästä jotain piristävää syömistä, joten hain reseptin ihan tätä tarkoitusta varten Pinterestistä. Se oli oikeasti paras koskaan tekemäni suklaa. En tiedä, miten paljon päivän kurimuksella oli tekemistä makuelämyksen kanssa.

En jaksanut rajoittaa piirrettyjen katselua päivän aikana. Muutaman elokuvaa myöhemmin Kuopus lähti isänsä kanssa dinnerille kampukselle ja Esikoinen meinasi nukahtaa pystyyn. Katsoimme hetken aikaa dokumenttia maailman hurjimmista myrskyistä.

Tänään storeihin livahti muiden muassa kuva leijaa lennättävästä Esikoisesta. Käytiin vartin ulkoilulla pihalla. Kivasti lensi leija, ihan itse aanelosesta tehty. Oli tuulista ja ilma tuntui kylmältä shortseissa. Esikoinen kaipasi ulkoilun jälkeen lämmintä kylpyä. Melkoiset Havaijin eskimot.

Siispä täälläkin lämpimän auringon alla Tyynenmeren loiskuessa eletään ihan sitä samaa arkea kuin tähänkin asti, ainakin näiltä osin. Kun lapsiperhe liikkuu, liikkuu lapsiperhe. Tämä viisas lause tarkoitti nyt tässä kohtaa sitä, että lasten mukana tulevat myös kaikki pakettiin liittyvät oheistuotteet ja -sairaudet, vaikka missä olisi.

Kivempi silti on pyykkivuorten sijaan kuvailla sitä Tyyntämerta ja ihailla tämän paikan ilmeisiä hyviä puolia.

28080991_10159961599010203_55411826_o

Mutta nyt sitten tiedätte nämäkin hurjat tarinat tarinoiden takaa: meilläkin välillä oksennetaan, valvotaan ja kuljetaan aivan haamuina aamusta iltaan seuraavia yöunia odotellen. Siinä välissä tehdään suklaata ihan vain siksi, että jaksaisi pysyä hereillä.