Mitä kuuluu?

Mulla on ollut kauheasti jutun alkuja mielessä, mutta ei mitään valmista. Jotain sekavia ideoita ja mukamas hyviä ajatuksia, mutta ei sitten kuitenkaan. Niinpä ajattelin kertoa teille ne kaikki eli selostaa, mitä just nyt kuuluu.

Jakarandat, ne ovat kukassa. Huomasin tämän viikko meidän muuton jälkeen, jolloin ne olivat kuulemma loistaneet violetteina jo noin viikon eli yhden neljäsosan koko kukintansa ajasta. Jakarandat kukkivat varmasti myös viime vuonna tähän aikaan, mutta en siitäkään muista mitään. Tiedän, miltä tuomet tuoksuvat ja minkälaiset odotuksen väreet päässä porisevat aina silloin, kun ne puhkeavat Suomen alkukesässä kukkaan, mutta jakarandoista en osaa vielä sanoa muuta kuin että kauniita ovat. Niistä tulee kuulemma jouluinen olo. Odotan sitä päivää, kun olen päässyt sisään tämän maan vuodenkiertoon kukkineen, tuoksuineen, juhlineen ja uusine makuineen. Vielä olen tällainen utelias irtolainen, joka huomaa joitakin asioita vasta ihan ensimmäistä kertaa.

Olen opiskellut. Otin vähän kiriä luentojen kuuntelemisessa ja päätin, että kuuntelen edes vähän jotain jokaikinen päivä. Mä olen vähän semmoinen helposti innostuva ja yhtä nopeasti lässähtävä ja siksi mun on täytynytkin alkaa vahtia itseäni ja tehdä silloinkin, kun se innon jälkeinen kyllästyminen alkaa. Nyt olen tehnyt itselleni jonkinlaisen löyhän aikataulun ja tavoitteeni olisi saada ennen tammikuun loppua pakettiin Certified Clinical Trauma Specialist-kurssi, jota teen tällä hetkellä Arizona Trauma Instituteen. Se onkin ollut niin älyttömän mielenkiintoinen, että päässä kihisee. Jos kukaan jaksaisi kuunnella, voisin puhua loputtomiin mielestä, sen koukeroista, siitä, miten jokaikinen tekemämme asia ja reaktio on looginen historiaamme nähden (nekin, mitä itse pidämme täysin järjenvastaisina), siitä, miten hienosti olemme selvinneet traumaattisista kokemuksistamme ja miten pelottavaa niistä paraneminen voi olla. Parhaimmillaan todella yksinkertaista kylläkin, mutta ei helppoa. Haluaisin kouluttaa, kaikkia. Kertoa jokaiselle vastaantulijalle, että aivan kaikilla on mahdollisuus parempaan elämänlaatuun kaikista kivuista huolimatta. Tästä pääsenkin seuraavaan ajatuksentynkään.

Multa nimittäin kysyttiin viime viikolla, että mikä on mun passion. Sitä ei ollut kukaan tiedustellutkaan hetkeen ja edellinen kappale saattaa antaa jotain osviittaa siitä, mitä kysyjälle vastasin. Huolimatta tästä palostani ymmärtää ihmismieltä, olen kuitenkin ehdottoman vastaan sellaista, että koko ajan pitäisi pyrkiä olemaan parempi versio itsestään. Sehän nimittäin kielii aivoillemme sitä, että joku on alun alkain jo pielessä – eli emme ole tarpeeksi hyviä. Jos pitäisi koko ajan olla hoikempi, reippaampi, aikaansaavampi, sitä ja tätä enempi tai vähempi, emme voi koskaan olla onnellisia. Sanoisin siis, että onnellinen on se, joka jotenkin löytää tasapainon sen välillä, että hyväksyy asiat just niin kuin ne ovat, mutta ei myöskään suostu enää elämään täysin autopilotilla, koska silloin päätökset tekee historiamme ja opitut tapamme, emme me. Että tätä kohti – haastettahan tästä ei nyt puutu. Hyväksytään sekin elämään kuuluvana.

Häpeä. Semmoinenkin on tässä ollut opiskelujen alla. Miten paljon häpeä saakaan meidät keksimään tarinoita maailmasta aivan koko ajan: siitä, miksi joku ei tervehtinyt minua eilen työpaikalla siihen, miksi mielestäni ihmiset katsovat minua aina kummallisesti siihen, miksi puolisoni jätti kahvit keittämättä. Otamme netissä itseemme jonkun vieraan ihmisen ajatukset elämästä ja vastaamme niihin kuin hän olisi kirjoituksellaan tökkinyt juuri minua. Sellaisia hassuja me ihmiset ollaan. Emme aina oikein osaa erottaa keksimiämme syitä ja seuraamuksia siitä, mitä oikeasti maailmassa tapahtuu.

Eräs lapsuudenystäväni kertoi kaikella rakkaudella, että puhun nykyään vähän omituisesti suomea. Olen huomannut itsekin. Siinä, kun lapset sanovat ottavansa suihkun, hajottavansa sääntöjä ja tekevänsä kavereita, olen itsekin alkanut puhua sekavia ja jotain aivan sinne päin. Olen itselleni nykyään vallan armollinen sen suhteen, että olen kokonaan unohtanut luokioaikaiset espanjan oppini. Ei pysy kieli päässä, jos sitä ei aktiivisesti pidä yllä ja me kuitenkin puhutaan vain suomea kotona aina. Kuulisittepa vaan, millaista.

Lauantaina oli Latotanssit eräiden nykyään hyvien ystäviemme takapihalla. Sellaiset kertavuotiset Suomi-bileet, jossa tarjoillaan karjanlanpiirakoita ja turkinpippureita ja turistaan mukavia. Eksyimme sinne vähän sattuman kauppana viime vuonna, kun puoliso kuuli jonkun puhuvan suomea ruokakaupassa ja meni juttusille. Saimme siinä samalla kutsun juhliin, jonne menimme tietysti, ketään tuntematta. Perthissä asuu paljon suomalaisia, joiden kanssa oli kyllä älyttömän hauskaa taas yksi ilta hengailla. Vietimme siinä sivussa myös isäntäparin kanssa ystävyytemme vuosipäivää.

Lapsilla alkaa vajaan neljän viikon päästä kesäloma. Mä en voi uskoa, miten nopeasti tämä eka kokonainen kouluvuosi Australiassa on mennyt. Molemmat ovat ottaneet ihan älytöntä tahtia muita kiinni, mikä ei kyllä monelta aikuiseltakaan onnistuisi. Kuopukselta on tässä vuoden aikana purettu vuoden alussa tehty erityisopetuspäätös, koska on englanti toisena kielenä-oppilaana hujahtanut jo joidenkin ikätoveriensa ohi kielen osaamisessa. Viime vuonna tähän aikaan muutamia sanoja lukenut ekaluokkalainen on nyt tokaluokan lopussa kielellisesti samoilla viivoilla paikallisten lasten kanssa. En kyllä olisi itse pystynyt samaan, lapset vaan ovat ihan ihmeellisiä oppimisessaan. Esikoinen taas yllätti meidät esiintymistaidoillaan. Menimme tässä yksi ilta koulun konserttiin, jossa pojalla olikin yhtäkkiä yhden esityksen päärooli, josta ei ollut maininnut meille mitään. Ja siis apua, mikä showmies tämä kymmenvuotias lavalla oli. Aivan uskomaton esiintyjä, täysillä roolissaan ja tarjoili pelottomasti luonnetta koko lavan täydeltä. Kaikkea sitä omista lapsistaan oppiikin.

Kotona on kyllä ollut taas riitaa näillä kahdella. Aina silloin, kun joku elämässä muuttuu, sisarukset alkavat raastaa toisiaan. Vaikka muutto tähän uuteen kotiin olikin lopulta positiivinen muutos, sillä ei ole kokonaisuuden kannalta suurtakaan merkitystä. Muutos kuin muutos. Ja sen jälkeen pitää vähän kiristellä hampaita, kunnes taas tasoittuu. Odotan seuraavaa tasaisempaa menoa, jolloin voin taas kerätä voimia uuteen sählinkisesonkiin.

Kävelimme juuri Kuopuksen kanssa kaksistaan viereisen puiston poikki lähikahvilaan. Ostimme tiskiltä ylihintaiset eväät ja ihastelimme kaupungin vehreyttä. Yritin siinä kertoa itselleni, että olemme nyt kotona. Että täällä me nyt asutaan, emmekä ole ihan just lähdössä yhtään minnekään. Pää ei meinaa uskoa, mutta jatkan vakuuttelua. Ja kauniit ovatkin naapuruston maisemat, siitä ei pääse mihinkään.

Luulen, että nyt kuuluu ihan hyvää. Väsynyttä, tavallista, mutta ihan hyvää. Entä itsellesi?

Sekalaiset tervehiset Perthistä

Ajelimme eilisiltana kaupasta läpi jonkun lähiön kotiin. Jo parkkipaikalla ihastelin puihin ripusteltuja valoja, joista tuli vallan jouluinen olo. Mietin siinä, ettei se Vantaata muistuttanut ensivaikutelma kovinkaan paljon lopulta totta ollut, vaikka tämä kaupunki yhtä lähiötä toisen perään onkin. Muistin taas pitkästyväni aika helposti. Vaikka rakastankin Helsinkiä, pitkästyin sielläkin. Minä kun tunnen jo sen kaupungin sen verran hyvin, että viime aikoina on ollut kyllä kivempi pyöriä uusilla kulmilla ja saada tätä kautta elämästä kylliksi. Mikä toimii kellekin.

Eilen mietin myös sitä yhtä kertaa, kun Esikoisen luokan vanhempien riemullisessa whatsapp-ryhmässä eräs mainitsi, kuinka on ohjelmoinut lapsensa työskentelemään tauotta ilman lomia. Niin hienosti sujui se kotikoulukin silloin. Minä en nyt kyllä tiedä, mikä on meillä mennyt ohjelmoinnissa pieleen, mutta jostain syystä joudun kyllä ehdottamaan, huomauttamaan, pyytämään ja vaatimaan – tässä järjestyksessä – ennen kuin tapahtuu vaikka läksyjen suhteen yhtään mitään. Kuopus elää jossain aivan omassa maailmassaan, jossa voi aivan hyvin mennä yläkertaan hakemaan jotain ja unohtua sinne lauleskelemaan ilman, että missään vaiheessa muistaa, että alakerrassa oli vielä joku homma kesken. Esikoinen taas ”hakee tietoa” sen verran perusteellisesti, että katselee YouTubesta jotain karttavideoita, kun kysymyksenä on Afrikkaa ympäröivät meret. Nopeaa ja tehokasta.

Sain muuten jonkun stressi-ihottumankin. Lääkärillä käymättä ihan googlen esittelemien kuvien perusteella diagnosoin itselleni POD:n eli suunympärysihottuman. Ihoni suuttui varmaan siitä, kun ostin apteekista jonkun puhtaan ja myrkyttömän kasvojenpesuaineen, se kun ei raukka siedä yhtään mitään. Ei tuulta, ei kylmyyttä, ei pesuaineita, ei kuorintaa, ei kasvohoitoja, ei mitään. Ainoastaan allergiatestattuja meikkejä ja öljyjä, joilla lotraankin ihan kiitettävästi. Mä päätin jo heti kärkeen, etten aio syödä ihottumaan antibiootteja, koska kahden kuukauden härkäkuurit tappaisivat mennessään kaiken elävän. Ja niinpä minä netistä löysin sellaisen idean, että ihottumakohtaa voisi pestä saippualla, koska se tappaa bakteereja (kuten kaikki olemme tänä vuonna hienosti jo oppineetkin). Ja uskokaa tai älkää, olen nitistänyt todella ärhäkäksi äityneen ihottuman melkein kokonaan kolmessa viikkossa ilman lääkkeitä pelkällä käsisaippualla ja teepuuöljyllä.

Puoliso täyttää muutaman viikon päästä 40. Se on jotenkin sellainen maaginen luku, joka ei nyt sen lähestyessä niin kovin maaginen olekaan. Mutta sen muistan, että nuorempana 40 kuulosti niin kamalan vanhalta ja mitä silloin ihmiset edes muuta tekevätkään kuin ovat tylsiä vaan. No, olen ennenkin ollut väärässä. Puolisolle juhlapaikkaa etsiessä satuin löytämään paikan, jossa tulen järjestämään omat pyöreät maaliskuussa. Silloin täällä on kuuman kesän jäljiltä edelleen tosi lämmin ja aion järkätä sellaiset ihanat, palmuisat ulkojuhlat.

Bookbeat on muuten ollut tämän vuoden yksi parhaista hankinnoista. Luen tai kuuntelen nyt yhtä aikaa viittä eri kirjaa, vähän kaikenlaista vähän eri muudeihin. Lapset kuuntelevat jotain kirjaa joka päivä, Viisikkojakin jopa vaikka vähän vanhahtavia ovatkin. Olemme kuluttaneet yhteensä useita kymmeniä kirjoja sitten maaliskuun.

Esikoinen on loistanut aloittamissaan parkour-treeneissä. Oli heti ekalla tunnilla sen verran kova luu, että treenaa nyt kolme vuotta itseään vanhempien ryhmässä. Kaikkia muita yli päätä pienempi sintti on osoittautunut hyvinkin sinnikkääksi, samoin siskonsa, joka ensimmäistä takaperinvolttia kokeiltuaan laskeutua sujahti suoraan trampan ja patjan väliin. Humps vaan hujahti tyttö lattiaan, mutta nousi sieltä jostain sumuverhon takaa kiukun kyyneleitä pidätellen ja meni uudestaan. Ja uudestaan. Ja oppi mokoma. Treeneistä on tullut molemmille viikon kohokohta ja meille nyt alkavaksi tavaksi viedä lapset trampoille myös joka perjantai. Viimeksi otettiin kaveritkin mukaan.

Jostain joskus kuulin, että jos viikon aikana voi tehdä 20-30% jotain, mistä todella nauttii, jaksaa vääntää ne vähemmän kivatkin jutut samoilla energioilla läpi. Aloitin tässä laulamisen uudelleen, joten uskallan sanoa väitteen olevan totta, koska sen verran helposti on liihoteltu menemään ei niin mieluistenkin työkuvioiden kanssa. Ja kaiken muunkin säätämisen, mikä nyt vaan ei ikinä näemmä elämästä lopu.

Työstä puheen ollen, kotikäynnit ovat olleet välillä vähän raskaita. Eivät liian, mutta kuitenkin. Joka perjantaiaamu on mennyt kyllä omat murheet johonkin perspektiiviin taas, kun parin tunnin käynnin jälkeen ollaan ARMS-tiimin kanssa ajeltu takaisin kotiin. Kaikenlaista mahtuu suljettujen ovien taakse, eikä välttämättä kukaan niistä mitään tiedä.

Perth on kyllä jännä kaupunki. Keskusta-alue on kiva kuin mikä, mutta oikeasti tosi pieni ja loput yli sata kilometriä kaupunkia on erilaisia pieniä alueita ja lähiöitä, joissa on lähinnä täysin toisiaan muistuttavia omakotitaloja ja puistoja grilleineen sekä leikkipuistoja grilleineen. Toisissa lähiöissä on mahtavan urbaani meininki: on hienoja graffiteja, tyylikkäitä kahviloita ja hyvää ruokaa, toisissa asustelee miljonäärejä, toisissa duunareita, jotkut lähiöt taas ovat tylsiä kuin mitkä. Luontoa, lenkkipolkuja ja joenvarttakin löytyy parin kilometrin päästä keskustasta. Jokaiselle jotakin. Rantaa on myös ihan kilometrikaupalla, mutta sinne ei toki nyt ole menemistä. Kohta, kun ilmat lämpenevät ja tekisi jo mieli mennä hiekalle istuksimaan, vesi tulee edelleen olemaan kylmää kuin suoraan Etelämantereelta.

Talvi on täällä nyt sateisimmillaan ja lopuillaan. Edelleen tuntuu välillä kylmältä, mutta ei yhtään samalla tavalla kuin viime vuonna. Suoraan tropiikista Perthin talveen saapuminen oli kyllä brutaali kokemus, erityisesti kun sisälläkin on koko ajan viileä. Nyt ollaan kaikki jo totuttu villasukkiin ja töppösiin, pitkähihaisiin ja peittoihin. Kylmimpinä öinä makkari on viilennyt niin tiukasti, että olen nukkunut villainen aluskerrasto päällä. Kunnon yön kuningatar.

Jätetään tällä kertaa sekalaiset kuulumiset näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Uuden elämän ensimmäinen päivä

Meni vähän dramaattiseksi tuo otsikointi, mutta menköön, taiteen nimissä. On maanantai ja lapset lähtivät ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon kouluun. Molempia jännitti, kaikki tuntui vähän oudolta, parkkiksella nieltiin kyyneleitä ja sitten vaan sisulla kohti luokkaa. Ulkona oli aamulla lämpöä kokonaista seitsemän astetta ja pitäisi talvikoulupuvut ostaa. Vähän haastavaa ja hidasta aikana, jolloin univormukauppa on virallisesti kiinni. Saimme kuitenkin puolen tunnin ajan putiikkiin torstaille ja sitä odotellessa lapset lähetetään kouluun omissa fleeceissään.

Kun tulimme koululta takaisin kotiin, ekana ajattelin, että onpa täällä hiljaista. Sitten mietin ajan kulua. Kuuden viikon pituus tällaisena erikoisaikana on jotenkin vaikea hahmottaa. Aikana, jolloin ei tapahdu juuri mitään eikä muistoja kerry monipuolisesti, aika tuntuu jälkeenpäin katseltuna lyhyeltä, vaikka olikin sitä elettäessä pitkäveteistä. Normaalisti kuudessa viikossa ehtii tapahtua vaikka mitä ja silloin aika menee nopeammin, mutta tuntuu lopulta pidemmältä, koska muistoja ja tapahtumia on repussa vaikka millä mitalla. Aika, tuo omituinen käsite. Oli aika, jolloin jaksoimme tätä kaikkea hyvin. Oli pyöräretkiä, kävelylenkkejä ja lautapelejä. Sitten tuli aika, jolloin kukaan ei jaksanut enää mitään, etenkään minä ja Kuopus. Lapset kyllä tsemppasivat kotikoulutehtäviensä kanssa aivan hienosti, vaikka oli se nyt rehellisyyden nimissä aivan järkyttävän puisevaa puuhaa. Näitä kun olin ajatellut hetken, väsähdin kaikkiin kotimme ääniin. Pyysin puolisoa laittamaan musiikin pois päältä ja olisin mieluusti toivonut hänen olevan ihan vaikka hengittämättä hetken, niin paljon täyttä hiljaisuutta kaipasin. Tähän en kuitenkaan mennyt, vaan kiipesin yksin yläkertaan, laitoin vastamelukuulokkeet korville ja korviin soimaan ocean wave sounds ylityöllistettyä hermostoani rauhoittamaan. Saa mieskin hengittää ihan rauhassa, siellä alakerrassa. Olen katsomattakin aivan varma, että on nukahtanut sohvalle.

Viimeiset kaksi viikkoa oli mulle hyvinkin raskaita. En ole nukkunut hyvin, leposyke on ollut korkealla, olen ollut rauhaton ja levoton. Kaikki tiedämme syyn tähän ja näin voimme yhdessä vain todeta, että ihmistä ei vaan ole tehty eristykseen. Harvassa ovat ne, joilla tämä ei tunnu missään. Meidän muiden ei kai auta kuin sinnitellä, samalla kun voimme ihan rohkeasti olla tilanteesta juuri sitä mieltä kuin olemme.

Sellaistakin tässä olen ehtinyt miettiä, että meillä ei ollut mitään kovaa tilausta enemmälle perheajalle. Me oltiin jo ennen tätä oikeinkin läheisiä ja paljon yhdessä. Emme ole saaneet mitään ahaa-elämyksiä, että pitäisi olla vähempi kiirettä ja enempi aikaa keskenään, koska sellaista on ollut elämä meillä jo kohta kolmisen vuotta. Ja sellaisena jatkuukin, löyhin aikatauluin ja rennolla otteella juoksemisen sijaan, mutta nyt tätä yhdessäoloa on ollut jo niin paljon, että balanssista ei ole tietoakaan.

Aloitin tämän työpäivän siivoamalla läppärini. Poistin jokaikisen kuvatodisteen tehdyistä koulutehtävistä, heitin roskiin kaikki kaaviot, laskut ja piirustukset. Ne on nyt ehkä toivottavasti lähetetty opettajalle ja tulevat joskus näkymään arvosanoissa. Aamulla muistin, että kolme viikkoa eteenpäin lykkäämäni indonesian tehtävät jäivät nyt sitten molemmilta kokonaan tekemättä. Oh well. Toivottavasti opettaja ei nosta asiaa esiin koko luokan edessä, kuten täällä joskus toimitaan. Muistin, että piti lähettää myös yksi tehtävä eräälle nuorelle, jota tapaan aina tiistaisin. Onhan tässä vielä vähän aikaa. Järjestelin koulutusmateriaaleja kansioihin ja kuuntelin CBT-luentoja, ihan rauhassa kerrankin. Tällä viikolla aloittelen yhtä uutta projektia ja yhtäkkiä siihen onkin taas aikaa ja tilaa.

Eilen sain äitienpäivälahjaksi ihanan parkatakin. Luulin aiemmin, että Perth kuuluu subtrooppiseen ilmastovyöhykkeeseen, mutta kävipä tuossa ilmi, että kyllä se välimerellinen ilmasto täällä onkin. Ja nyt jo alkaa olla taas sisälläkin kylmä. Osa teistä ehkä muistaakin järkytykseni viime vuodelta, kun tärisimme täällä yöt päivät ilman kunnollisia vaatteita – niitä kun ei oikein lopputalvesta enää kaupoista edes löytynyt. No nyt on toisin. Toin Suomesta lapsille kunnon välikausitakit, jotka ovat olleet nyt jo, seitsemäntoista asteen kylmyydessä, ulkona päällä. Täällä kun tuulee talvisin jostain etelänavalta, niin ei vaan pysty, vaatetta on oltava päällä jos ei halua jotain bonuskeuhkokuumetta lopputalveksi. On meillä myös kevytuntsikat kaikilla, joita on jo toki pidetty, kun lämpö on laskenut lähemmäs viittätoista astetta tai jopa sen alle. Villasukat on jaloissa sisällä ja yöt nukumme valtavien fleecepeittojen suojissa. Kannoin kotomaasta myös kunnon vettäpitävät karvalenkkarit ulkoleikkijöille, joten we’ve come prepared. Toisin kuin viime vuonna.

Tällaisin sekavin ajatuksin Perthistä tällä kertaa! Toivottavasti voitte (olosuhteisiin nähden tai muutenkin) hyvin.