Pää pinnalla

Muistan vieläkin, kun putosin uimataidottomana nelivuotiaana laiturin päästä kylmään järviveteen. Ehdin lyödä selkäni veden alla olleisiin rantakiviin ennen kuin mut nykäistiin ylös. Ja nyt tämä vanha tarina saakin toimia kuvailemaan sitä, miltä musta on tämän viikonlopun aikana tuntunut. Kun vähän vielä paleltaa ja vaatteet on pulahduksesta märät, mutta ainakin seison taas laiturilla, sen sijaan että on pää veden alla. Vähän köpönen mielikuva, myönnetään, mutta siltikin yllättävän hyvin tilanteeseen sopiva. Katsokaas kun tämä viikonloppu oli täällä ensimmäinen, mikä tuntui ihanan tavalliselta ilman pelkkiä muutosta selviytymisen elementtejä.

E6C1FE2E-5F64-403B-8B39-576BB5BFCAE1

Lauantaina sovimme yhden täällä Perthissä asuvan suomalaisperheen kanssa treffivaihdosta, tarkoittaen, että me hoidettiin ensin heidän kolmea poikaa ja sitten he meidän lapsia, niin että aikuiset pääsi vuoroissa ulos. Kun puoliso toi lounaan jälkeen pojat meille (pienimmän unilla vaunuissaan), mukaan oli tarttunut kampukselta vielä yhdet sisarukset. Tyypit, ikähaarukaltaan 4-11, pelailivat lautapelejä ja katsoivat leffan ja me puolison kanssa tarjoilimme nälkäisille maapähkinävoileipiä ja omenalohkoja. Riemu repesi aivan kattoon, kun yksivuotias heräsi päiväuniltaan. Talo oli täynnä, ääntä lähti ja vessasta löytyi yksi vetämätön mysteerikakka, mutta ainakin meillä oli taas elämää. Oli ihana seurata näiden uusien ystävyyssuhteiden muodostumista.

Illalla me siipan kanssa lähdettiin tuplatreffeille. Pariskunta, joka meidät kutsui kanssaan syömään, on meitä vanhempi, toinen heistä saksalainen ja toinen englantilainen. Oikein mukavia ovat olleet molemmat alusta saakka, mutta en silti tiennyt, mitä illalta odottaa. Ja meillähän oli lopulta ihan tosi kivaa yhdessä, ja hauskaa, ja sehän se on ilman muuta yksi ystävyyden korkeimpia mittareita, jos minulta kysytään. Tämän vapaan ilon alta näin myös taas uusin silmin, miten mahtava kaupunki Perth on. Aivan ihana. Kävimme sushilla pienessä japanilaisessa ravintolassa, kävelimme ympäri Northbridgeä ja suuntasimme syömään churroja jälkkäriksi. Toki olimme jo ravintolassa syöneet ruuan jälkeen palat kakkua, mutta ei mennä nyt siihen.

1FBB3213-9DEB-4BA7-9741-788E96AFE178

Tänään Australiassa on isänpäivä. Olemme juhlistaneet päivää donitsein ja lautapelein. Ulkona sataa ja katto vuotaa. Ja minä olen tässä ollut mukamas sitä mieltä, että olemme tänään vain keskenämme täysin omasta halustamme, emmekä siksi, että ystäväpiiri on vielä pikkiriikkinen ja valinnanvaraa siksi erittäin vähän. Itsepetos on usein ihan lohduttava kaveri.

Kaiken kaikkiaan tämä viikonloppu oli kuitenkin sen verran normaali, että se antoi toivoa siitä, että meidän tavallisen eriskummallinen elämä tulee jatkumaan taas täälläkin.

Kuukausi Australiassa

Olemme asuneet Perthissä nyt kuukauden. Olen aloittanut tämän postauksen kirjoittamista nyt jo muutamaan otteeseen, ja voin jo tässä vaiheessa luvata, että punaista lankaa ei täältä tule löytymään. Kuvastaa hyvin näitä tämänhetkisiä fiiliksiäkin täten ehkä.

Tai siis – kaikki on periaatteessa hyvin. Perth on ihana, lapset ovat alkaneet sopeutua tosi nopeasti ja kotona on kiva katsella ympärilleen, kun ei tarvitse tuijotella korealaisia huonekaluja tai keltaisia seiniä. Ihmiset ovat olleet noin yleisesti ottaen mukavia ja avuliaita ja säätkin alkavat olla pikkuhiljaa paranemaan päin. Äitini on ollut kotopuolessa aivan mahdoton ja tilannut ikävissään nettikirppareilta lapsille jouluksi talvivaatetta. Ja mä todella jo ihan älyttömästi odotan joulua Suomessa. Tulen ylikuluttamaan glögiä ja joulutorttuja teidän kaikkien edestä, samoin kuin kaikkia kaupungin joulumyyjäisiä ja -toreja. Eniten odotan kyllä sitä, että saan taas nähdä ystäviäni. Niitä kaikki ihmisiä, jotka musta tykkäävät ja joista minä tykkään ihan kamalasti. Täällähän heitä ei vielä kovinkaan montaa ole.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Sinä yhtenä päivänä, kun aurinko paistoi lämpimästi.

Elämä on kuitenkin asettumassa tässä hiljalleen jonkinlaisiin uusiin uomiinsa. Eniten mä nautin edelleen siitä, että Konalta asti meidän elämäntapamme on ollut ja tulee olemaankin kohtuullisen iisi. Ketään ei tämä meidän tahti hengästytä, eikä väsymyksestä voi ainakaan kiirettä syyttää. Näemme toisiamme paljon joka päivä ja ehdimme rauhassa funtsia, että mitäs nyt. Esikoinen on aloittanut kitaransoiton ja futiksen, Kuopus ukulelen. Hienosti tulee jo kahden soinnun Row, row, row your boatit ja muut klassikot molemmilla soittimilla. Jossain välissä meidän ekaluokkalainen on myös oppinut lukemaan englantia ja Ekapelin avulla suomea. Jälkimmäisen tiesinkin, ensimmäistä en, koska englannin lukutaito on hiipinyt jotenkin huomaamatta tässä kyytiin ja yhtäkkiä lapsi lukeekin jo pitkiä lauseita. Toki välillä vähän hämmentyneenä, koska englannin lausumissäännöt ovat niin kummalliset, mutta kuitenkin.

Meidän yksi hyvistä Konan ystävistämme on ollut täällä työreissulla tämän viikon. Ihan käsittämätön yhteensattuma ja mikä parasta, puolisolla oli maanantaina synttärit ja saimme juhlia niitä oikeasti tutun ja rakkaan ihmisen kanssa. Toisaalta tämä viikko on ollut myös vähän kirpeä muistutus siitä, minkä (tai lähinnä keitä) taakse jätimme. Mutta niinhän se vaan on, että no pain, no gain sun muut tähän kohtaan hienosti istuvat voimalauseet.

69812611_421765055120052_8659576494567194624_n
Olohuoneen aitiopaikalla, lattialla istuskellen.

Sellaistakin olen tässä miettinyt, että Havaiji tai Australia eivät kumpikaan ole aivan sitä, miten ne on matkailijoille markkinoitu. Aivan kuten Suomikaan ei ihan aina ole se puuteriluminen winter wonderland, jossa porot jolkkaa ja taivaalla loimottavat revontulet. Usein tietenkin.

Tulevista töistä kirjoittelen myöhemmin lisää. Me ollaan puolison kanssa lyömässä viisaita päitämme yhteen ja suunnittelemassa yhteisiä keikkoja tulevalle vuodelle. Aika hurjaa. Mutta siitä ja muustakin lisää myöhemmin, jahka saadaan johonkin vähän enemmän järkeä. Päivä kerrallansa.

Arkista rullaamista raitilla

Tämä elämän (ja kauhun) tasapainossa keikkuminen heitti nyt työt just sopivasti hiljaisemmalle, kun olemme muuttamassa täältä pois. Teoriassa meillä on siis ainakin vähän enemmän aikaa siivota, pakata, etsiä muuttofirmoja, maksaa eri asioita useampaan suuntaan ja täytellä papereita. Siippa on nyt tosin sopivasti toista viikkoa töissä Filippiineillä ja mä olen löytänyt tässä ihan uuden ulottuvuuden olemiseeni hänen vielä poissa ollessaan. Normaalisti miehen reissut ovat päivisin menneet mun osalta niin, että olen ollut töissä siihen saakka, kunnes lapset ovat päässeet koulusta ja sitten sitä onkin menty yhdessä siihen saakka, kunnes lamput sammuvat. Tämä kerta on ollut monin tavoin erilainen, myös siten, että mulla oli ekan viikon seuraa Suomesta. Mutta erityisesti työrintamalla on nyt niin vähän asiakkaita, että mulla on ollut jopa päiviä, jotka ovat kokonaan tyhjiä.

Niinpä mä olen ollut välillä aivan vapaana ja ajellut ympäri Konan kylänraittia meidän syntisellä katumaasturilla ja kuunnellut luukut auki joko Stevie Wonderia tai Bruno Marsia. Siis vain jompaakumpaa ja koska kukaan ei ole vieressä käskemässä, niin samoja biisejä toistolla. Laulanut lujaa ja pitänyt ratin takana yhden naisen discoa. Aina välillä tuli sellainen olo, että mihin ihmeeseen mä olen jättänyt lapset, että nyt ne on jossain ojassa kuivumassa helteessä. Mutta ei, siellähän ne, koulussa, ja minä vaan jollain aivan luvattomalla, omalla vapaalla. Tänään kohti keskustaa ajellessa kolmen valtavan kalkkunan jengi tukki ajotien. Kaksi kulki ylhäisesti kadun yli, kun yksi jäi räyhäämään maasturille sen nokan eteen. Mun taakse alkoi kerääntyä jonoa, kun kalkkunakeisari karjui päin etupuskuria. Jouduin ohittamaan kiukkupussin yli keltaisten sulkuviivojen.

49EF5DF3-27D4-4DDE-A085-7EDD41B05FBF

Kaikkea en todellakaan osaa, mutta relata kyllä ihan kohtuullisen hyvin. Paitsi puolison mielestä, mutta häneen nyt ei voi kukaan normaali-ihminen itseään verratakaan. Noin muuten pystyn kyllä istumaan ihan tyytyväisenä vaikka pyykkivuoren päällä ilman tunnontuskia siitä, kun on hommat kesken. Niinpä aion huomenna teeskennellä, etten ole tässä nyt muuttamassa minnekään ja mennä aamukasin oppilastapaamisen jälkeen rannalle yksin. Ja siis jotenkin olikin tässä aika kamala huomata, että pian kaksi vuotta täällä rantailleena, en ole vielä kertaakaan käynyt rannalla ilman seuraa. Ei se nyt lauantaisin kyllä mitenkään toivottua ole ollutkaan. Että menkää te kaikki muut tuonne niin minä menenkin itsekseni tänne. Ei, kyllä se viikonloppuisin on sipsit porukalla syötävä, mutta näin aivan tavallisena perjantaina on viimeistäänkin aika mennä polskimaan ilman kavereita. En ota edes kirjaa mukaan. Tai ehkä otan, koska Crucial Conversations on niin hyvä.

Päätin myös, etten aio saada tässä lähiaikoina nyt sen kummemmin mitään aikaan. Tiedättekö sen aikaan saamisen ansan? Että mukamas pitäisi koko ajan tuottaa jotain, koska eihän sitä muuten jää elämästä mitään jälkeä kellekään, pelkästä olemisesta. Olen noin muuten viime viikkoina aamuisin opiskellut ja kirjoitellut, tämän reissunsa aikana en kumpaakaan. Netflixiä olen katsellut silloin, kun on ollut sellainen hetki. Eli ehkä kahdesti ja silloinkin jotain, minkä osaan jo melkein ulkoa. Äitienpäivänä lapset olivat mahdottoman mukavia oikein yrittämällä ja tekivät mulle piirustuksia, tunnustivat rakkauttaan ja antoivat vaihtoehtoja hengessä pelataanko Unoa vai Afrikan tähteä. Uimassakin käytiin ja päivä oli kaikessa uneliaisuudessaan oikein hyvä. Omalle äidilleni lähetin lahjaksi kirjan iBooksissa, omalta tyttäreltäni sain rasian rusinoita.

Noin ylipäätään mä olen aivan liian rauhallinen siihen nähden, että tässä tehdään taas muuttoa maailman toiselle laidalle. Ihan niissä määrin, että olen itsekin epäluuloinen. Mun pää yrittää väkisin työntää mua jo Perthiin eikä meinaa millään muistaa, että siinä välissä ollaan myös kuukausi Filippiineillä. Surra en vielä osaa, paitsi silloin, kun alan aivan yllättäen yksikseni itkeä. Ei kai kukaan osaa mitään surutyötä kuin työnään tehdä, kulkekoon omalla painollaan miten kulkee. Mutta on tässä sitäkin edessä. Surutyötä. Ei uskoisi kyllä niinä hetkinä, kun Bruno soi.