Työ, joka vei mehut

Ai että nyt väsyttää. Joululoman jälkeen ei ole oikein lähtenyt rullaamaan tämä, tämä työnteko. Olen nukkunut vähän huonosti aina muutaman yön, sitten ottanut kiinni jostain iltakasista aamukuuteen nukkuen, kunnes taas olen nukkunut vähän huonosti muutaman yön. Olen nähnyt painajaisia. Se onkin uutta. Yhteisenä teemana on aina ollut jonkun kuolema, mikä on tietysti oikein sellaista mieltä ylentävää. Kerran unessa ei kukaan kuollut, kun onnistuin pakenemaan terroristeja, jotka ajoivat minua takaa.

Kyllä, stressireaktioitahan nämä. Meidän kanssa tiiviisti päivittäin työskentelevät nuoret eivät voi mitenkään erityisen hyvin ja mun näemmä pitää vielä vähän opetella tuota relaamista. Ai niin, meillä on siis sellainen uusi kuvio tässä meneillään nyt, että kaikki arkiaamupäivät tapaamme aina saman porukan kanssa aamukahdeksasta melkein puoleenpäivään, vielä seuraavat nelisen viikkoa. Ensimmäiset viikot meni ihan niissä merkeissä, että puolet halusi vain koko ajan lähteä kotiin. Ei me heitä mitenkään pakolla pidetty, mutta eivät sitten lähteneet kuitenkaan. Vastustivat kaikkea vaan periaatteesta. Nyt on jo helpottanut ja välillä on ollut jopa jo ihan hauskojakin hetkiä yhdessä. Valoa tunnelin päässä siis on. Vanhaksi tietenkin itseni tunsin, kun eräs 20-vuotias tyttömme sanoi lämpimästi, että olen hänelle kuin varaäiti. Tässä tilanteessa tämä oli toki paljon parempi vertaus kuin ystävä, vaikka olinkin hänen syntymänsä aikaan vasta 17-vuotias.

48388568_206879703589112_5085007176976564224_n

Olemme ottaneet aamupäiväohjelmaamme myös kuulkaa maan kuopimisen. Olemme kitkeneet, siistineet, kantaneet, rehkineet, hikoilleet helteessä. Hoidamme porukalla työhuoneemme ympärillä rehottavaa, hoitamatonta puutarhaa. Olen saanut muutamia oikeasti puhuttelevia oivalluksia siellä pusikossa puuhaillessani, kuten kerran rikkaruohoja kitkiessäni: even the good things take room from the best things – tämän siis sanoi kasveista puhuessaan ihan sivulauseessa meille puutarhan hoitoa opettanut vierailija ja mietin, että no todellakin. Haluan valita elämääni vain ne parhaat asiat, enkä missään nimessä ahtaa sitä liian täydeksi, vaikka miten hyvää olisikin. Ne hyvätkin asiat kun vievät lopulta tilaa niiltä parhailta asioilta, eikä siinä kukaan voita. Aikataulu vaan on täysi. Mulla se ei sitä kyllä nytkään ole, mutta mä nyt en arvostakaan sellaista yhtään. Tämän olen tiennyt itsestäni jo vaikka kuinka pitkään, mutta sain asiasta viime viikolla vielä ihan mustaa valkoisella, kun ryhmä rämästämme jokainen teki sellaisen maksullisen vahvuustestin. Mun ykkösvahvuus tämän testin mukaan on adaptability. Ja kyllä se sikäli oikein meni, että olen aina ollut melkoisen joustava aivan luonnostaan. Ei niin kovasti jurnuta mulla asiat vastaan, mutta sitä en tiennyt, että vahvuuden muassa tulee sivutuotteena helposti väsyminen ihmisiin, jotka ovat kiireisiä ja kiinni aikatauluissaan ja kaiken maailman menoissaan. En vaan millään saa sellaisesta kiinni, minä kun katselen mieluummin auringonlaskuun. Ehkä mä tämänkin takia halusin muuttaa tänne. Harvalla on täällä mitenkään täyttä, sillä kiirettä ja tehokkuutta ei pidetä niinkään arvossa. Ehkä mä sitten alitajuisesti tunnen helpommin kuuluvani täällä porukkaan.

51104893_332780080903982_4351117314721054720_n

Vaikka mun päivät eivät ole täysiä, olen silti väsynyt. Meidän nuorison kanssa hengailu vastaa kyllä pidempää työpäivää kuin miltä se paperilla näyttää. Ihania tyyppejä kaikki, mutta sillä lailla työlästä porukkaa kuitenkin, ettei ihan karkkipäivistä nämä työpäivät mene. Viikonloppuisin vietämme edelleen kaiket päivät ystäväporukalla rannalla. Nyt, kun eletään talvea, päivät ovat usein sellaista Suomen tyypillistä kesää: ei liian kylmä, ei liian kuuma. Just hyvä. Istumme ystävien kanssa sellaisissa kasattavissa, Costcosta ostamistamme rantatuoleissa puolikaaressa puiden varjoissa, syömme sipsejä ja katselemme, kun lapset uivat meressä. Välillä uidaan toki itsekin, mutta näin viileämmällä säällä menee useammin tuijotteluksi. Vaihdamme kuulumiset, haaveilemme tulevasta, jaamme surut ja murheet ja jauhamme turhanpäiväisiä. Ihastelemme aaltoja ja seurailemme, miten kivaa lapsilla on keskenään. Esikoinenkin jo oikeasti surfaa, mikä on ihan käsittämätöntä. Ei sitä nimittäin kukaan ole opettanut.

Nyt on tämä työ vienyt mehuja ihan mukavasti, mutta ei se mitään. Mieluummin näin kuin yhtään mitään muuta. Elämästä tiedämme eteenpäin noin heinäkuuhun saakka ja sen jälkeen on taas tämän viisumin aika umpeutua ja tulevaisuus on kokonaan verhon takana. Saa nähdä, mitä tässä tapahtuu. Sen, mitä me kovasti toivoisimme, te jo tiedättekin.

Island Fever – Kun pitäisi välillä pois päästä

Mulla on tässä välillä meinannut iskeä pientä island feverin tyyppistä tilaa päälle. Ei vielä mitään ihan mahdotonta, eikä varmasti ihan oikeatakaan, mutta välillä tekisi kyllä mieli vaihtaa jo vähän maisemaa.

Jotenkin sitä voisi kuvitella, että aavan meren alituinen läsnäolo toisi jatkuvan tunteen vapaudesta, mutta ei se ihan niin yksinkertaista ole. Meri on myös raja, jota ei pysty ylittämään. Ympärillämme on joka suuntaan tuhansia kilometrejä pelkkää vettä, eikä sitä voi lähteä valloittamaan kuin lentäen tai laivalla. Vaihtoehtojen vähyys ja pakollinen täällä pysyminen saavat välillä niskakarvat nousemaan pystyyn, jos sitä oikein alkaa ajatella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meidän saaremme on saariryhmän suurin ja pisimmillään n. 150 kilometriä päästä päähän. Siinä mielessä olemme siis (mun mielestä) onnekkaammassa asemassa kuin muiden saarten asukkaat, jotka joutuvat sahaamaan kymmenissä kilometreissä mitattavia matkoja päivittäin. Meri näkyy melkein kaikkialle koko ajan.

Mä en tiedä, miten paljon mun omat semisti klaustrofobiset fiilikset on johtuneet saaresta itsestään ja miten paljon siitä, että täällä tuntuu välillä olevan vaan oikeasti aika vähän tekemistä. Rantaelämän lisäksi vaihtoehtoina on lähinnä käydä kahvifarmeilla, vaeltamassa, vuorilla ja Hilon puolella kaupungissa ja sademetsissä. Muutaman kerran vuodessa tapahtuu jotain erityistä, mutta muuten on sellaista aika perushommaa täällä tämä elämä. Mukavaa ja rentoa kyllä, mutta aika paljon toistoja niin aktiviteeteissa kuin ihmisissä.

Välillä mä esimerkiksi kaupassa käydessä valitsen olla huomaamatta tuttuja käytävän toisella puolella. Aina ei vaan jaksa sitä, että melkein aina tulee vastaan joku, jonka tietää tai tuntee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niinpä me ollaan tavattu seikkailla joka viikonloppu. Viime lauantaina lähdettiin taas uusille urille eli off-roadailemaan vanhalla nelivetojeepillämme. Kilometrin, parin matka oikealta tieltä laavakenttäin läpi rannalle taittui noin tunnissa vailla täyttä varmuutta siitä, että olimmeko edes oikealla reitillä. Tämä kyseinen tientapainen näytti päättyvän noin kolme kertaa matkamme aikana, mutta jatkuikin aina jonkun hivenen pelottavan metrin (saatan liioitella) pudotuksen jälkeen yhtä epätasaisena kuin oli alkanutkin. Perillä vielä huomasimme, että emme olleet osanneetkaan laittaa Jeepin nelivetoa edes päälle, mutta ei mennä nyt siihen.

Vaikka määränpäänä olikin jälleen ranta, oli se kuitenkin uusi ja erilainen (ja hiljainen, voitte ehkä uskoa), joten omat ahtistukset oli taas tällä taputeltu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mulle on siis kaikesta päätellen tärkeämpää nyt vaan päästä vähän täältä Konalta pois, saarella kestän kyllä vielä ihan hyvin elää ja olla. En vaan ole lähtökohtaisesti ollenkaan pikkupaikan ihmisiä, ja samat kuviot alkavat puristamaan kenkää jossain kohtaa.

Onneksi pääsemmekin ensi viikolla Honoluluun! Kaupunkiin! Ihmispaljouteen! Oahulla täytyy vaan olla aktiivisesti ajattelematta sitä, että saari on läpimitaltaan huikeat 48 kilometriä pitkä.

Opettajan itkuviikko

Nyt on kyllä taas ollut. Päiviä. Ihan sama mitä koulussa nyt teen, se ei riitä.

Olen opiskellut, valmistunut, tehnyt monta vuotta töitä. Työmaalla on tullut aikaisempina vuosina vastaan muiden muassa sensorisen integraation häiriötä, autismia, alkoholismia, lukihäiriötä ja masennusta, mikä on koulinut ammattitaitoani terävämmäksi. Ja silti vieläkin tulee vastaan näitä hetkiä, että mä en enää tiedä, mitä tehdä.

Mä myös unohdan edeltävät onnistumiset tällaisina viikkoina. Mittaan omaa osaamistani sen mukaan, miten mun heikoimmat oppii. Ja nyt on kyllä vaikeaa. Ei paljon auta, että kodeissa ei osata oikein tehdä mitään – tai ei aina edes välitetä.

Sitä on vaikea Suomesta käsin katsomalla ymmärtää, millaiset paineet täällä päin maailmaa on onnistua. Hirveän helppo on myös sanoa, ettei sellaisia paineita kannata itselleen ottaa. Ei tietenkään kannata. Käytännön toteutus se tässä hieman horjuukin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä palkitaan keväisin koko koulun edessä jokaisen luokka-asteen onnistujat. Aineista ei tarvitse saada kuin karvan vajaa 70% oikein, niin johan on hylätty todistuksessa. 70! Siinä saa aika paljon tehdä töitä lapsi, jolla on vaikka keskittymishäiriö. Ja aika paljon saa tehdä töitä sen opettaja, joka tuntee niskassaan paineen saada lapsi aineista läpi.

Jos menee 69 prosenttiin, tulee hylätty. Pidä sen pää nyt veden pinnalla.

Ja kun mä todella yritän. Istun vieressä, annan palikoita, kelloja, murtolukukakkuja, värikyniä, saksia, papereita. Yritän linkittää uutta siihen, mitä se jo ymmärtää. But Mrs. M, this makes no sense. This is impossible.

Rakas, se on murtoluku. Tuhannennen kerran alusta. Muut ovat jo viisi kappaletta pidemmällä. Sinun pitäisi vielä treenata niitä kertolaskuja kotona, muistatko. Tämän sanon nyt juuri vain, koska on pakko. On pakko testata, on pakko läpäistä. Sama lapsi ei osaa laskea päässään 6 divided by 3, ottaa siihen palikat avuksi.

Sydäntä puristaa, lasta ahdistaa. Hän pyytää jotain multa anteeksi kymmeniä kertoja päivässä: sitä, että jättää jälkensä aina vahingossa siivoamatta. Sitä, että unohti taas kirjansa kotiin tai sitä, ettei pysty kuuntelemaan, kun puhun. Sitä, ettei opi.

You don’t ever have to apologize to me, sweetie.

Koulussa mua turhauttaa, kotona itkettää. Syksy meni vielä ihan hienosti, nyt on tullut liikaa uutta kerralla. Kello on vaikea, sitä ei pysty lukemaan. Miten niin on eri asia, jos sanotaan to tai past?

Tiedän, että Suomessa tämä lapsi olisi jo tukevassa tukiputkessa. Mun ei tarvitsisikaan osata yksin. Täällä ei ole mitään, eikä ketään. Oppilaan oikeuksista ei kukaan puhu sanaakaan – kaikki täytyy vaan pystyä pitämään mukana.

Mä en vaan mitenkään nyt pysty, enkä osaa. Pysyisit lapsi pinnalla vaan nyt.