Arkista rullaamista raitilla

Tämä elämän (ja kauhun) tasapainossa keikkuminen heitti nyt työt just sopivasti hiljaisemmalle, kun olemme muuttamassa täältä pois. Teoriassa meillä on siis ainakin vähän enemmän aikaa siivota, pakata, etsiä muuttofirmoja, maksaa eri asioita useampaan suuntaan ja täytellä papereita. Siippa on nyt tosin sopivasti toista viikkoa töissä Filippiineillä ja mä olen löytänyt tässä ihan uuden ulottuvuuden olemiseeni hänen vielä poissa ollessaan. Normaalisti miehen reissut ovat päivisin menneet mun osalta niin, että olen ollut töissä siihen saakka, kunnes lapset ovat päässeet koulusta ja sitten sitä onkin menty yhdessä siihen saakka, kunnes lamput sammuvat. Tämä kerta on ollut monin tavoin erilainen, myös siten, että mulla oli ekan viikon seuraa Suomesta. Mutta erityisesti työrintamalla on nyt niin vähän asiakkaita, että mulla on ollut jopa päiviä, jotka ovat kokonaan tyhjiä.

Niinpä mä olen ollut välillä aivan vapaana ja ajellut ympäri Konan kylänraittia meidän syntisellä katumaasturilla ja kuunnellut luukut auki joko Stevie Wonderia tai Bruno Marsia. Siis vain jompaakumpaa ja koska kukaan ei ole vieressä käskemässä, niin samoja biisejä toistolla. Laulanut lujaa ja pitänyt ratin takana yhden naisen discoa. Aina välillä tuli sellainen olo, että mihin ihmeeseen mä olen jättänyt lapset, että nyt ne on jossain ojassa kuivumassa helteessä. Mutta ei, siellähän ne, koulussa, ja minä vaan jollain aivan luvattomalla, omalla vapaalla. Tänään kohti keskustaa ajellessa kolmen valtavan kalkkunan jengi tukki ajotien. Kaksi kulki ylhäisesti kadun yli, kun yksi jäi räyhäämään maasturille sen nokan eteen. Mun taakse alkoi kerääntyä jonoa, kun kalkkunakeisari karjui päin etupuskuria. Jouduin ohittamaan kiukkupussin yli keltaisten sulkuviivojen.

49EF5DF3-27D4-4DDE-A085-7EDD41B05FBF

Kaikkea en todellakaan osaa, mutta relata kyllä ihan kohtuullisen hyvin. Paitsi puolison mielestä, mutta häneen nyt ei voi kukaan normaali-ihminen itseään verratakaan. Noin muuten pystyn kyllä istumaan ihan tyytyväisenä vaikka pyykkivuoren päällä ilman tunnontuskia siitä, kun on hommat kesken. Niinpä aion huomenna teeskennellä, etten ole tässä nyt muuttamassa minnekään ja mennä aamukasin oppilastapaamisen jälkeen rannalle yksin. Ja siis jotenkin olikin tässä aika kamala huomata, että pian kaksi vuotta täällä rantailleena, en ole vielä kertaakaan käynyt rannalla ilman seuraa. Ei se nyt lauantaisin kyllä mitenkään toivottua ole ollutkaan. Että menkää te kaikki muut tuonne niin minä menenkin itsekseni tänne. Ei, kyllä se viikonloppuisin on sipsit porukalla syötävä, mutta näin aivan tavallisena perjantaina on viimeistäänkin aika mennä polskimaan ilman kavereita. En ota edes kirjaa mukaan. Tai ehkä otan, koska Crucial Conversations on niin hyvä.

Päätin myös, etten aio saada tässä lähiaikoina nyt sen kummemmin mitään aikaan. Tiedättekö sen aikaan saamisen ansan? Että mukamas pitäisi koko ajan tuottaa jotain, koska eihän sitä muuten jää elämästä mitään jälkeä kellekään, pelkästä olemisesta. Olen noin muuten viime viikkoina aamuisin opiskellut ja kirjoitellut, tämän reissunsa aikana en kumpaakaan. Netflixiä olen katsellut silloin, kun on ollut sellainen hetki. Eli ehkä kahdesti ja silloinkin jotain, minkä osaan jo melkein ulkoa. Äitienpäivänä lapset olivat mahdottoman mukavia oikein yrittämällä ja tekivät mulle piirustuksia, tunnustivat rakkauttaan ja antoivat vaihtoehtoja hengessä pelataanko Unoa vai Afrikan tähteä. Uimassakin käytiin ja päivä oli kaikessa uneliaisuudessaan oikein hyvä. Omalle äidilleni lähetin lahjaksi kirjan iBooksissa, omalta tyttäreltäni sain rasian rusinoita.

Noin ylipäätään mä olen aivan liian rauhallinen siihen nähden, että tässä tehdään taas muuttoa maailman toiselle laidalle. Ihan niissä määrin, että olen itsekin epäluuloinen. Mun pää yrittää väkisin työntää mua jo Perthiin eikä meinaa millään muistaa, että siinä välissä ollaan myös kuukausi Filippiineillä. Surra en vielä osaa, paitsi silloin, kun alan aivan yllättäen yksikseni itkeä. Ei kai kukaan osaa mitään surutyötä kuin työnään tehdä, kulkekoon omalla painollaan miten kulkee. Mutta on tässä sitäkin edessä. Surutyötä. Ei uskoisi kyllä niinä hetkinä, kun Bruno soi.

Mikä tässä saaren elämäntyylissä meitä viehättää?

Vaikka mulla on tämän kevään aikana ollutkin vähän päänsisäistä turbulenssia menossa, on tässä havaijilaisessa elämäntyylissä (tai ylipäätään saarityylissä) silti aina paljon sellaista, mikä meitä viehättää ja puhuttelee ihan kunnolla. Meidän elämä perheenä on muuttunut tässä parin vuoden aikana huomattavasti rauhallisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi – kuten ehkä voi paratiisisaarella kuvitellakin käyvän.

Ensinnä jo ihan sellaisten suurten ihmismassojen (jos punakoita turistijoukkioita ei lasketa) ja valtaisten palveluiden puute tuovat tänne tietynlaisen lämpöisen lande-fiiliksen, josta olemme suurimman osan aikaa ihan tykänneet. Välillä toki tulee niitä päiviä ja viikkoja, jolloin etenkin minä tylsistyn juuriani myöten, kun ei oikein ole noita vaihtoehtoja mistä valita, mutta yleensä olla elellään ihan hyvillä mielin. Konalla on keskustassa yksi pääkatu, Ali’i Drive, jonka varrella näkee päivittäin paljon turisteja ja myös jonkin verran paikallisia. Siellä kalastetaan kivimuurilla merestä tonnikaloja ja istuskellaan kahvilla monissa rantakahviloissa tai syödään kadun hyvissä ravintoloissa. Kadulla on myös putiikkeja, joista löytää kaikenlaista koruista lastenvaatteisiin, tiukasti ylihinnoteltuina. On siellä myös yksi pieni vaatekauppa, jonka vaatteet ovat edullisia ja ne tehdään yhden pariskunnan voimin täällä paikan päällä. Jos muistaisin putiikin nimen, sanoisin, että menkää sinne sitten ostoksille kun tännepäin eksytte, mutta nyt just en pysty kyllä tämän enempää auttamaan.

Screen Shot 2019-04-20 at 14.40.22
Hawai’i Magazine

Konan keskustan ulkopuolella on muutamia älyttömän hyviä ravintoloita sekä mm. Target, Walmart ja Ross. Täällä ei sikäli tule lähdettyä useinkaan ostoksille, kun valinnanvaraa on vähän, mutta eipä se haittaakaan: paikallinen pukeutumistyyli ei ole erityisen koreileva, kuten ei koko elämäntapakaan täällä. Saarella on useampi upea kahvifarmi, monia pieniä kyläsiä, kokonainen vesiputousten sarja, hienoja laaksoja ja komeita vuoria sekä Hilon puolella vaikka ja mitä luontoisaa nähtävää. Aikamoisen leppoisaa soljumista on elo täällä päivästä toiseen.

Arkena ollaan yleensä vaan kotosalla ja lapset juoksevat koulusta tultuaan pihakavereidensa kanssa ulkona aina auringonlaskuun saakka ja viikonloppuisin vielä enemmän, ihan niin kuin aina kesäisin kotimaassa. Täällä luonnollisesti nämä aina vaan lämpimät säät mahdollistavat kunnon pihakirkkikset ja takapihan futikset kuukaudesta riippumatta. Ovesta ramppaa naapurin lapsia ja koulukavereita joka iltapäivä sisään ja ulos ja kaikki talon aikuiset katsovat vuorollaan vähän kaikkien perään. Me pystytään siipan kanssa molemmat lopettamaan työt tosi usein jo ajoissa iltapäivällä eli aikaa yhdessä on nykyään tosi paljon enemmän kuin ennen.

57550558_387936305269128_7542172896324485120_n

57575310_1044294415776993_2780019763902939136_n

Viikonloppuisin tehdään sitten asioita, joita luonto täällä tarjoaa. Varsinkin ensimmäisenä vuotena kävimme enemmänkin retkillä ympäri saarta, nykyään me ei jakseta seikkailla ihan samalla tavoin. Useimmiten istuskelemme rannalla. Ja niinä päivinä sitä itsekin taas muistaa, että missä nyt tällä hetkellä asutaankaan, koska niin ihanat on maisemat – eikä niihin kyllästy. Paikalliset kokoontuvat täällä usein muutamalle tietylle rannalle koko perhekunnan voimin suurten kannettavien katosten alle viettämään viikonloppupäiviään. Tätä elämäntyyliä leimaa kyllä sellainen tietty olemisen taito, jolloin ei tarvitse oppia, ei kehittyä, ei saavuttaa, ei saada aikaan eikä luoda. Kunhan ollaan vaan. Parhaimmillaan se on kyllä just niin oikein. Meri kohisee korviin ja jossain taustalla soi island reggae.

Tänään käytiin taas snorklailemassa nelistään. Meillä oli mukana yksi bodyboard ja mulla vuotavat lasit. Tästäkin huolimatta siellä kalaparvien keskellä tulee aina kummasti sellainen olo, että ei tässä nyt kyllä tämän kummoisia elämässä tarvitse. Fiilis on useimmiten parhaimmillaan jossain luonnon helmoissa.

57538127_372726823576218_2053199993342263296_n

57362601_2213907805351856_4914653866185719808_n

No, summa summarum, yksinkertaisen leppoisaa ja mukavan simppeliä on meidän silmin elämänrytmi näin havaijilaisittain. Meininki on sopivan alohaa, ja joskus toki myös tehottoman hidasta. Monet asiat eivät ole niin justiinsa, mutta kuitenkin asiat toimivat aina lopulta, länsimaisen hyvinvointivaltion tapaan. Välillä mua tylsistyttää enkä jaksaisi enää yhtään olla ihan näin iististi, mutta useimmiten tajuan tästä nyt nauttia vaan. Kyllä mulle joku nyt nimittäin koko ajan sanoo, että ei tämä vaihe ikuisuutta kestä.

Työ, joka vei mehut

Ai että nyt väsyttää. Joululoman jälkeen ei ole oikein lähtenyt rullaamaan tämä, tämä työnteko. Olen nukkunut vähän huonosti aina muutaman yön, sitten ottanut kiinni jostain iltakasista aamukuuteen nukkuen, kunnes taas olen nukkunut vähän huonosti muutaman yön. Olen nähnyt painajaisia. Se onkin uutta. Yhteisenä teemana on aina ollut jonkun kuolema, mikä on tietysti oikein sellaista mieltä ylentävää. Kerran unessa ei kukaan kuollut, kun onnistuin pakenemaan terroristeja, jotka ajoivat minua takaa.

Kyllä, stressireaktioitahan nämä. Meidän kanssa tiiviisti päivittäin työskentelevät nuoret eivät voi mitenkään erityisen hyvin ja mun näemmä pitää vielä vähän opetella tuota relaamista. Ai niin, meillä on siis sellainen uusi kuvio tässä meneillään nyt, että kaikki arkiaamupäivät tapaamme aina saman porukan kanssa aamukahdeksasta melkein puoleenpäivään, vielä seuraavat nelisen viikkoa. Ensimmäiset viikot meni ihan niissä merkeissä, että puolet halusi vain koko ajan lähteä kotiin. Ei me heitä mitenkään pakolla pidetty, mutta eivät sitten lähteneet kuitenkaan. Vastustivat kaikkea vaan periaatteesta. Nyt on jo helpottanut ja välillä on ollut jopa jo ihan hauskojakin hetkiä yhdessä. Valoa tunnelin päässä siis on. Vanhaksi tietenkin itseni tunsin, kun eräs 20-vuotias tyttömme sanoi lämpimästi, että olen hänelle kuin varaäiti. Tässä tilanteessa tämä oli toki paljon parempi vertaus kuin ystävä, vaikka olinkin hänen syntymänsä aikaan vasta 17-vuotias.

48388568_206879703589112_5085007176976564224_n

Olemme ottaneet aamupäiväohjelmaamme myös kuulkaa maan kuopimisen. Olemme kitkeneet, siistineet, kantaneet, rehkineet, hikoilleet helteessä. Hoidamme porukalla työhuoneemme ympärillä rehottavaa, hoitamatonta puutarhaa. Olen saanut muutamia oikeasti puhuttelevia oivalluksia siellä pusikossa puuhaillessani, kuten kerran rikkaruohoja kitkiessäni: even the good things take room from the best things – tämän siis sanoi kasveista puhuessaan ihan sivulauseessa meille puutarhan hoitoa opettanut vierailija ja mietin, että no todellakin. Haluan valita elämääni vain ne parhaat asiat, enkä missään nimessä ahtaa sitä liian täydeksi, vaikka miten hyvää olisikin. Ne hyvätkin asiat kun vievät lopulta tilaa niiltä parhailta asioilta, eikä siinä kukaan voita. Aikataulu vaan on täysi. Mulla se ei sitä kyllä nytkään ole, mutta mä nyt en arvostakaan sellaista yhtään. Tämän olen tiennyt itsestäni jo vaikka kuinka pitkään, mutta sain asiasta viime viikolla vielä ihan mustaa valkoisella, kun ryhmä rämästämme jokainen teki sellaisen maksullisen vahvuustestin. Mun ykkösvahvuus tämän testin mukaan on adaptability. Ja kyllä se sikäli oikein meni, että olen aina ollut melkoisen joustava aivan luonnostaan. Ei niin kovasti jurnuta mulla asiat vastaan, mutta sitä en tiennyt, että vahvuuden muassa tulee sivutuotteena helposti väsyminen ihmisiin, jotka ovat kiireisiä ja kiinni aikatauluissaan ja kaiken maailman menoissaan. En vaan millään saa sellaisesta kiinni, minä kun katselen mieluummin auringonlaskuun. Ehkä mä tämänkin takia halusin muuttaa tänne. Harvalla on täällä mitenkään täyttä, sillä kiirettä ja tehokkuutta ei pidetä niinkään arvossa. Ehkä mä sitten alitajuisesti tunnen helpommin kuuluvani täällä porukkaan.

51104893_332780080903982_4351117314721054720_n

Vaikka mun päivät eivät ole täysiä, olen silti väsynyt. Meidän nuorison kanssa hengailu vastaa kyllä pidempää työpäivää kuin miltä se paperilla näyttää. Ihania tyyppejä kaikki, mutta sillä lailla työlästä porukkaa kuitenkin, ettei ihan karkkipäivistä nämä työpäivät mene. Viikonloppuisin vietämme edelleen kaiket päivät ystäväporukalla rannalla. Nyt, kun eletään talvea, päivät ovat usein sellaista Suomen tyypillistä kesää: ei liian kylmä, ei liian kuuma. Just hyvä. Istumme ystävien kanssa sellaisissa kasattavissa, Costcosta ostamistamme rantatuoleissa puolikaaressa puiden varjoissa, syömme sipsejä ja katselemme, kun lapset uivat meressä. Välillä uidaan toki itsekin, mutta näin viileämmällä säällä menee useammin tuijotteluksi. Vaihdamme kuulumiset, haaveilemme tulevasta, jaamme surut ja murheet ja jauhamme turhanpäiväisiä. Ihastelemme aaltoja ja seurailemme, miten kivaa lapsilla on keskenään. Esikoinenkin jo oikeasti surfaa, mikä on ihan käsittämätöntä. Ei sitä nimittäin kukaan ole opettanut.

Nyt on tämä työ vienyt mehuja ihan mukavasti, mutta ei se mitään. Mieluummin näin kuin yhtään mitään muuta. Elämästä tiedämme eteenpäin noin heinäkuuhun saakka ja sen jälkeen on taas tämän viisumin aika umpeutua ja tulevaisuus on kokonaan verhon takana. Saa nähdä, mitä tässä tapahtuu. Sen, mitä me kovasti toivoisimme, te jo tiedättekin.