Ihana arkisuus

Siitä onkin taas näköjään aikaa kulunut, kun viimeksi kirjoittelin kuulumisia. Tulin tuossa huomanneeksi, että olen aina kirjoitellut ahkerammin eri blogejani lähinnä muutosten keskellä: ensimmäistä silloin, kun olin toisen vauvan kanssa kotona ja sekoilin kahden pienen kanssa menemään ja tämän nykyisen aloitin melkein neljä vuotta sitten, kun muutimme Konalle ja sieltä tänne Perthiin. Ehkä elämä on vihdoin alkanut asettua sieltä seikkailun sarakkeesta enemmän kohti uutta normaalia, kun en enää yhtä usein muista, että pitäisi kirjoittaen jäsentää, prosessoida tai ihmetellä jotain. Kerronpa kuitenkin nyt, että viimeiset viikot ovat olleet ihan mahtavia sekä työ- että opiskeluasioiden kannalta. Sain maaliskuun alussa harjoittelupaikan yhdestä kuntoutuskeskuksesta, jossa olen käynyt nyt kerran viikossa apuvetämässä ryhmäterapiaa työnohjaajaterapeutin johdolla. En ole koskaan missään elämäni vaiheessa kuullut niin kamalia elämäntarinoita kuin siellä, mutta olen silti tai juuri siitä syystä ryhmässä täysin elementissäni. Paraneminen on aina ihmeellistä ja on etuoikeus saada olla siinä mukana.

Aloitin tässä vielä Level 7 Diploma in Counselling-kurssin netissä, kun tarvitsin täydennystä opintoihin ennen ammatirekisteröitymistä. Mä rakastan opiskelua silloin, kun aihe kiinnostaa ja teen sitä täysin siksi, että haluan. Kun saan tämän kurssin pakettiin, laitan kaikki todistukseni ja kurssien sisällöt menemään tarkistukseen täällä Ausseissa. Kansainväliset todistukset kulkevat täällä aina Skills Assessmentin kautta, jossa katsotaan, että opinnot vastaavat tämän maan tasoa. Tarkistus kestää viikkoja ja maksaa useamman satasen, että tarkkaa on, mutta tämä on välttämätön steppi täällä monien ammattien kohdalla. Siihen asti teen töitä harjoittelijana ja kerään tarvittavat työtunnit rekisteröitymistä varten. Puoliso on saanut töitä sekä urheilun kautta että musiikin tuottajana ja biisien kirjoittajana, että eteenpäin menevät hommat meillä molemmilla. Tää on ollut vähän tällaista, että eka jalkaa oven väliin ja sen jälkeen hyvän tekemisen kautta lisää töitä ja tähän mennessä tekniikka on toiminut ihan hienosti.

Tässä just yksi ilta tajusin, miten kummallisen hyvin asiat ovat. Ulkona oli alkavan syksyn pimeys ja viileä tuuli ja sisällä tepasteltiin jo tossut jalassa. Kuopuksella oli uusi, läheinen ystävä taas käymässä: saman ikäinen tyttö, joka muutti naapuriin kolmisen kuukautta sitten ja jota ilman menee enää hyvin harva päivä ja esikoisella oli seurana vuoden vanhempi poika, joka asuu viereisessä rapussa. Molemmista huoneista kuului naurua, Esikoisen oveen läiskiintyi nerf-panoksia tasaiseen tahtiin. Tehtiin puolison kanssa yhteistyönä nelikolle lettuja ja olin jotenkin siinä verkkarisillani huojentunut, että näinhän tämän elämän kuuluukin olla. Kaikki on just nyt jotenkin ihanan tavallisesti, pitkästä aikaa. On koulua ja koulukavereita, naapurikavereita ja meidän kavereita, on harrastuksia ja opiskeluja, harjoitteluja ja töitä. On jotenkin hurjaa huomata, että elän just nyt sitä aikaa, jolloin lapsille tärkeintä on kaverit ja yökyläilyt, ikuisuuden kestävät American Idolsiin tähtäävät tanssitreenit ja kotipuiston skeittisessiot. Tällainen vaihe, jolloin me ollaan vielä tosi lähellä lapsia, mutta silti jo jotenkin vähän kauempana, ainakin noin ajassa mitattuna, ja kutsutaan porukkaa lähinnä kotiin syömään. Onneksi molemmat haluavat edelleen mielellään lähteä meidän kyhäämille viikonloppureissuille, koska kotona me ei jakseta viikonloppuja kökkiä, vaikka muuten väkeä on kotona nykyään useimmiten joko tuplaten tai sitten ei ollenkaan. Näin tasapainossa ja normaalisti eivät asiat vielä ulkomailla asuessa ole olleetkaan ennen tätä. En ole ikävöinyt Konalle enää yhtään; kaipaan sieltä enää ainoastaan ystäviämme. Konan hyvin matalavirikkeinen ympäristö teki sielulle hyvää sen aikaa, kun siellä olimme, mutta pidemmän päälle saan kyllä enemmän kiksejä kaupunkiasumisesta.

Lapset kysyvät joka viikko, milloin mummi ja ukki voivat tulla tänne kylään. On vaikea olla antamatta jollain tasolla ankeaa vastausta kysymykseen, koska aika vaikealta näyttää asia edelleen. Seuraavaan vuoteen tai edes jouluun on vielä pitkä aika, etenkin lapsen elämässä. Tosi mielellään lähdettäisiin meidän heinäkuun lomalla käymään mökillä, mutta täällä sitä vaan ollaan niin kauan, kun varmuudella päästään ilman paniikkia takaisinkin.

Kukapa meistä olisi neljä vuotta sitten lähteissä uskonut, että asutaan tässä vaiheessa täällä päin maailmaa. Sanoin yhdelle mun kaverille eilen, että nyt olisi mahdoton ajatella, että me ei tunnettaisikaan ollenkaan. Tai että meillä ei olisi näitä työkuvioita, mitä ollaan molemmat täällä saatu auki. Enkä olisi ekana vuonna täällä semisti kärsiessä uskonut, että tulen lopulta viihtymään täällä paremmin kuin Konalla.

Viikko, jona hän paremmin asettui

On sunnuntai ja kaksi viikkoa kestänyt maskipakko päättyi keskiyöllä. Istuskelen sohvalla läppärin kanssa, lapset kuuntelevat äänikirjaa, tekisi mieli keittää kahvit. Viikko oli viileä, mutta tämä viikonloppu on ollut taas kesäisen kuuma. Partsin ovi on auki ja sisään tuulahtelee lähinnä lämmintä ilmaa. Kävin aamulla ystävänpäivän kunniaksi kahvilla yhden uuden kaverini kanssa ja nyt iltapäivällä lasillisella Perthin toisen Anun kanssa. Molempiin ihaniin paikkoihin kävelin tästä meiltä aika nopeasti ja ihmettelin tämän kaupungin kauneutta. Jälkimmäisessä puhuin ääneni painuksiin musan ja korvan vieressä seisoneen tuulettimen yli. Ainakin oli rouvilla asiaa. Voin hyvin.

Perth, Pixabay.

Sain keskiviikkona harjoittelupaikan eräästä kuntoutuskeskuksesta. Yksityiskohdat selviävät mennessä, mutta alan käydä siellä kerran viikossa suorittamassa opintoihini liittyviä ohjattuja asiakastunteja. Odotan jännityksellä. Olen ollut vaikuttunut Perthin tursuilevasta tarjonnasta, mitä mielenterveyspalveluihin tulee. Yksityisiä tekijöitä on paljon ja julkisia palveluita niitäkin reippaasti. Kaiken kaikkiaan mulle on tullut täällä olo, että omista pyritään pitämään huolta, mutta asian monet puolet selviävät varmaan ajan kanssa, kun alan tehdä kentällä enemmän töitä.

Olen taas uudestaan, kuten viimekin vuonna jossain vaiheessa, ajautunut ihan luonnollisesti ja vähän vahingossa pois somesta. Blogia ja niiden lukemista en jätä, mutta muuten en ole missään kanavissa viettänyt viikkoihin enää yhtään aikaa. Tähän ei liity mitään sen kummempaa päätöstä eikä varsinkaan ainoatakaan aatteellista ajatusta siitä, että pitäisi jotenkin omaa someajankäyttöä rajoittaa, vaan ainoastaan sellainen kuiva huomio, että some saa mut levottomaksi. Olen sitten uudelleen alkanut vältellä kaikkia feedejä ihan vaan tämän takia ja mitä enemmän olen ollut pois, sitä parempi fiilis mulla on taas ollut. Niinpä olen nyt jälleen ihan tyytyväinen siihen, että tiedän ihmisistä tasan sen, minkä he itse mulle kertovat ja multakin saa muut kuulumiset kysymällä.

Ja nyt, kun kysyitte, niin kiitos oikein hyvää kuuluu. Mitään suurta muutosta täällä ei ole tapahtunut missään muualla kuin mun pään sisällä, mutta joku sopeutumisprosessin osa on loksahtanut paremmalle paikalle tässä viime viikkojen aikana kuin itsestään. Eiköhän loputkin asiat, kuten ystävyyssuhteet, tässä vielä ajan kanssa johonkin suuntaan loksahda myöskin. Nyt on kuitenkin sillä tavalla rauhallinen ja luottavainen olo, että hyvä tästä vielä tulee. Olen tuntenut oloni pitkästä aikaa minuksi. Olen ollut oma, iloinen itseni ja jotenkin sellainen tasapainoinen ja kevyt fiilis on löytynyt ilman pusertamista ekaa kertaa sitten Perthiin muuton. Onhan tässä jo puolitoista vuotta sätkittykin. Tämän pitkänpuoleisen tuskastelun jälkeen tämänhetkinen olotila on kuin kävelisin puoliksi ilmassa, enkä edes ihan tarkkaan tiedä, miksi.

Viimeksi eilen sanoin kyllä yhdelle hyvälle Suomi-ystävälleni puhelimessa, että me ei kyllä enää ikinä muuteta minnekään, jos asia minusta on kiinni. Tunnen monia, jotka ovat muuttaneet moneen kertaan ja paljon haastavampiin oloihin kuin me, mutta mun luonteelle tämä ei vaan pidemmän päälle yksinkertaisesti sovi. Mun on vaikea kestää sitä alun yksinäisyyttä ja jatkuvaa epävarmuutta ja edellisen ikävää ja hitaasti lämpiävänä kaikki ottaa mulla muutenkin aina keskimääräistä enemmän aikaa. Täällä on onneksi hyvä ihmisen olla, että sikäli paikoilleen jääminen tuntuu ihan sopivalta vaihtoehdolta. Onneksi näin ajattelee koko meidän nelikko, että siinäkin mielessä ollaan varmaan ihan hyvässä kurssissa nyt. Aika näyttää kuin meitin käy.

Täytän muutaman viikon päästä 40 ja sitä jos jotakin on jotenkin vaikea uskoa. Saksalainen ystäväni järjestää mulle synttärijuhlat, mitä ei muistaakseni ole tapahtunut sitten teinivuosien. Mä olen yleensä aina suomalaiseen tapaan järkännyt omat synttärini, mutta nyt en tiedä tulevasta illasta mitään muuta kuin paikan ja vieraslistan. Jännittää just sopivasti ja odotan hyviä kekkereitä ja hauskaa olemista niiden ihmisten kanssa, jotka täällä elämässäni nyt ovat. Tiedän, että tulen illan aikana kaipaamaan monia, mutta heihin pitää ottaa yhteys sitten toisella tapaa. Puolison nelikymppisillä oli livebändi, mulle tulee disco. Mekko on valittuna ja tanssikengät valmiina.

Täällä kaikki kunnossa.

Eka kouluvuosi Australiassa

Tämä ajan kulumisen taivastelu on osa mun jokavuotista kommunikointiani, mutta on se kyllä taas vaikea uskoa, että sekä vuosi 2020 että ensimmäinen kokonainen kouluvuosi täällä ovat tulossa nyt yhdessä päätökseensä. Aika on lopulta mennyt nopeasti, vaikka se välillä mateli. Me selvisimme vähällä, vain kuuden viikon mittaisella kotikoulujaksolla maalis-huhtikuussa ja heti perään pidennetyllä kolmen viikon syyslomalla.

Eka uusi asia, joka tuli koulun suhteen vastaan tammikuussa, oli ostaa lapsille koulupuvut. Konalla univormuksi riitti pelkkä koulun logolla koristeltu t-paita, kun lastemme nykyisessä koulussa asuun kuuluvat tietynlaiset hatut, reput, kengät, sukat, shortsit, housuhame, pitkät housut, takit, paidat ja lisäksi vielä urheiluasu liikkatunneille sekä talvi- että kesäpituuksissa. Kaiken kaikkiaan jotkut Australian koulupuvuista haiskahtavat vähän vanhanaikaisille, mitä nyt olen lapsia katukuvassa vuoden aikana stalkannut. Jokainen koulu saa asunsa itse kyllä määrittää ja vaihtelua on siinä mielessä, että toisissa pakollisena asuna on vain kauluksellinen koulun pusero. Asuilla oli viikon aikana myös tietty rytminsä: maanantaisin mentiin peruspuvuissa, tiistaisin liikkavaatteissa eli talvella sinisissä tuulipuvun housuissa ja tummansinisessä urheilupaidassa, kesäkaudella urheilushorteissa, keskiviikkoisin ja torstaisin taas peruspuvussa ja perjantaisin urheilushorteissa ja house shirtissä. Viikon aikana erilaisia paitoja oli siis meidän koulussa käytössä kolme. House shirt on lasten oman ryhmän eli talon logolla varustettu paita, jossa ollaan myös aina kaikki urheilukisat. Kaikki koululaiset on jaettu neljään eri taloon, joissa kilpailevat palkinnoista vuoden aikana ja touhuilevat kaikenlaista yhdessä aina perjantaisin. Talot ovat siitä hyvä idea, että niissä on lapsia jokaiselta luokka-asteelta ja sisarukset ovat aina samassa talossa keskenään. Niinpä kaikki koululaiset tutustuvat muihinkin kuin oman luokkatasonsa lapsiin ja samalla myös kaikkien näiden sisaruksiin.

Lapset inhosivat näitä koulupukuja vielä ekana koulupäivänä, jolloin tuo yläkuvakin otettiin, mutta eivät ole sen jälkeen sanoneet asiasta yhtään mitään. Kun muutama sata lasta istuu samassa veneessä, ei koko pukua tule enää varmaan niin ajatelleeksikaan. Kaikkeen tottuu. Molemmat ovat kyllä kasvaneet paitoihinsa tässä vuoden aikana ja tarvitsevat joitakin uusia tulevalle vuodelle.

Kouluvuosi alkoi tänä vuonna tammikuun viimeisellä viikolla ja kesälomalle jäädään nyt alkavan viikon perjantaina. Lukuvuosi on jaettu neljään kymmenen viikon mittaiseen jaksoon ja jokaisen jakson välissä on kahden viikon loma. Tässä lukuvuosien välillä oleva, pian alkava kesäloma on seitsemän viikon mittainen. Mä olen tykännyt ihan älyttömästi tästä rytmistä. Lapset eivät ole väsyneet koulunkäyntiin kuin ihan vasta tyyliin toissaviikolla, kun ovat saaneet ottaa vapaata tasaiseen tahtiin. Opettajille tällaiset lomat ovat myös jaksamisen kannalta enemmän kuin hyvät, eikä sen kesäloman tarvitse olla sitten niin pitkä, kun lomalle ei lähdetä täysin vuodesta uupuneena.

Koulupäivät olivat aina, joka päivä, kaikilla koululaisilla saman mittaiset, 8:40-15:10. Päivät ovat siis heti alkuun pitkät, mutta niin se vaan Kuopuskin näytti jaksavan päivät ihan yllättävän hyvin. Iltapäivän tunnit olivat usein enemmän leikkiä, tutkimuksia, projekteja ja touhua, kun aamuisin tehtiin tiukemmin akateemisia aineita. Luokat olivat usein auki erilaisten töiden ihailulle ja jaksoin ihmetellä koululla erilaisten materiaalien ja värien paljoutta ja määrää. Molemmat kävivät kerran viikossa kouluaikana myös soittotunneilla, mikä vapautti sen ajan arki-illasta.

Koulukirjat eivät vuoden aikana kulkeneet koulusta kotiin kertaakaan eikä meille lähetetty kotiin lukujärjestyksiä. Jaksojen sisällä painotukset vaihtuivat opetuksessa jonkun verran niin, että joskus opiskeltiin enemmän vaikka tiedettä ja joskus biologiaa. Kaikki matskut, vihkot, penaalit ja systeemit pysyivät kuitenkin aina koulussa. Läksyjä ei siis tullut kaikista opiskeltavista aineista, vaan tokaluokkalaisella Kuopuksella oli läksynä ainoastaan englantia ja nelosluokkalaisella englantia ja matikkaa. Kuopuksella oli vuoden ajan käytössä läksyvihko, johon viikon aikana merkitsi lukemansa kirjat, yhden päivässä, ja johon kirjoitti sanoja ja lauseita. Esikoinen sai aina viikon alussa läksymonisteet, yleensä kolme sivua viikolle. Läksyt sai tehdä viikon aikana omaan tahtiin ja palauttaa ne piti viimeistään seuraavan viikon maanantaina. Läksyissä oli erilaisia kirjoitustehtäviä sekä matikan laskuja ja ongelmanratkaisua.

Lasten opettajat olivat vuoden aikana ihan hämmästyttävän hyvin kärryillä lasten osaamisesta. Oppimista mitattiin selkeästi Suomen tapaa enemmän erilaisilla pistareilla ja testeillä. Esikoinen inhosi quizejä, joita mahtui monta jokaiseen viikkoon. Mä en itsekään kannata kilpailemista kouluaineissa ollenkaan, joten ymmärrän paremmin kuin hyvin, etteivät kaiken maailman nopeustestit innosta. Se vähä, mitä tunteja tai niiden loppuja sivusta seurasin, meno oli usein opettajajohtoista: opettaja opetti, oppilaat kuuntelivat, opettaja kysyi, lapset vastasivat. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista eikä minkäänlaista sekoilua siedetty ollenkaan. En tiedä, millaisessa marssijärjestyksessä projekteja tehtiin, mutta tunneilla vallitsi kyllä kuri ja järjestys.

Koulueväiden ja – lounaiden pakkaaminen ei mun mitään suosikkipuuhaa ole edelleenkään, mutta sellaista se nyt vaan täällä on. Vuoden aikana jossain vaiheessa molemmat alkoivatkin yllättäen pyytää kouluun myös lämmintä ruokaa, joten eväsrasioiden pakkaaminen muuttui vähän. Pakkasin kylmälaatikoihin aina omenaa, kurkkua ja porkkanaa, paahtoleivän ja keksin. Nämä syötiin kympin välkällä aamusta. Lounas, joka oli 12:30, olikin sitten lämmin eli pakkasin termareihin jotain ihan super perus arkiruokaa kalapuikoista erilaisiin pastakastikkeisiin.

Vuoden aikana lapset saivat ihania koulukavereita, joista on näin vanhempanakin helppo tykätä. Todistukset tässä kouluvuoden lopulla olivat molemmilla tosi hyvät. Sen lisäksi, että molemmissa kerrotiin molempien tehneen vuoden aikana significant progress and fantastic growth, vielä tärkeämpänä pidän sitä, että Esikoisen todistuksessa luki, että ”He has made the difficult adjustment to a new school and country with a great attitude and determination” ja Kuopuksella ”A friendly nature and genuine desire to build strong relationships is seeing her developing caring, respectful friendships with her peers.”

Kaiken kaikkiaan siis hieno vuosi ja mahtava palaute. Voitte varmasti uskoa, että on aika helpottunut olo.