Sekalaiset tervehiset Perthistä

Ajelimme eilisiltana kaupasta läpi jonkun lähiön kotiin. Jo parkkipaikalla ihastelin puihin ripusteltuja valoja, joista tuli vallan jouluinen olo. Mietin siinä, ettei se Vantaata muistuttanut ensivaikutelma kovinkaan paljon lopulta totta ollut, vaikka tämä kaupunki yhtä lähiötä toisen perään onkin. Muistin taas pitkästyväni aika helposti. Vaikka rakastankin Helsinkiä, pitkästyin sielläkin. Minä kun tunnen jo sen kaupungin sen verran hyvin, että viime aikoina on ollut kyllä kivempi pyöriä uusilla kulmilla ja saada tätä kautta elämästä kylliksi. Mikä toimii kellekin.

Eilen mietin myös sitä yhtä kertaa, kun Esikoisen luokan vanhempien riemullisessa whatsapp-ryhmässä eräs mainitsi, kuinka on ohjelmoinut lapsensa työskentelemään tauotta ilman lomia. Niin hienosti sujui se kotikoulukin silloin. Minä en nyt kyllä tiedä, mikä on meillä mennyt ohjelmoinnissa pieleen, mutta jostain syystä joudun kyllä ehdottamaan, huomauttamaan, pyytämään ja vaatimaan – tässä järjestyksessä – ennen kuin tapahtuu vaikka läksyjen suhteen yhtään mitään. Kuopus elää jossain aivan omassa maailmassaan, jossa voi aivan hyvin mennä yläkertaan hakemaan jotain ja unohtua sinne lauleskelemaan ilman, että missään vaiheessa muistaa, että alakerrassa oli vielä joku homma kesken. Esikoinen taas ”hakee tietoa” sen verran perusteellisesti, että katselee YouTubesta jotain karttavideoita, kun kysymyksenä on Afrikkaa ympäröivät meret. Nopeaa ja tehokasta.

Sain muuten jonkun stressi-ihottumankin. Lääkärillä käymättä ihan googlen esittelemien kuvien perusteella diagnosoin itselleni POD:n eli suunympärysihottuman. Ihoni suuttui varmaan siitä, kun ostin apteekista jonkun puhtaan ja myrkyttömän kasvojenpesuaineen, se kun ei raukka siedä yhtään mitään. Ei tuulta, ei kylmyyttä, ei pesuaineita, ei kuorintaa, ei kasvohoitoja, ei mitään. Ainoastaan allergiatestattuja meikkejä ja öljyjä, joilla lotraankin ihan kiitettävästi. Mä päätin jo heti kärkeen, etten aio syödä ihottumaan antibiootteja, koska kahden kuukauden härkäkuurit tappaisivat mennessään kaiken elävän. Ja niinpä minä netistä löysin sellaisen idean, että ihottumakohtaa voisi pestä saippualla, koska se tappaa bakteereja (kuten kaikki olemme tänä vuonna hienosti jo oppineetkin). Ja uskokaa tai älkää, olen nitistänyt todella ärhäkäksi äityneen ihottuman melkein kokonaan kolmessa viikkossa ilman lääkkeitä pelkällä käsisaippualla ja teepuuöljyllä.

Puoliso täyttää muutaman viikon päästä 40. Se on jotenkin sellainen maaginen luku, joka ei nyt sen lähestyessä niin kovin maaginen olekaan. Mutta sen muistan, että nuorempana 40 kuulosti niin kamalan vanhalta ja mitä silloin ihmiset edes muuta tekevätkään kuin ovat tylsiä vaan. No, olen ennenkin ollut väärässä. Puolisolle juhlapaikkaa etsiessä satuin löytämään paikan, jossa tulen järjestämään omat pyöreät maaliskuussa. Silloin täällä on kuuman kesän jäljiltä edelleen tosi lämmin ja aion järkätä sellaiset ihanat, palmuisat ulkojuhlat.

Bookbeat on muuten ollut tämän vuoden yksi parhaista hankinnoista. Luen tai kuuntelen nyt yhtä aikaa viittä eri kirjaa, vähän kaikenlaista vähän eri muudeihin. Lapset kuuntelevat jotain kirjaa joka päivä, Viisikkojakin jopa vaikka vähän vanhahtavia ovatkin. Olemme kuluttaneet yhteensä useita kymmeniä kirjoja sitten maaliskuun.

Esikoinen on loistanut aloittamissaan parkour-treeneissä. Oli heti ekalla tunnilla sen verran kova luu, että treenaa nyt kolme vuotta itseään vanhempien ryhmässä. Kaikkia muita yli päätä pienempi sintti on osoittautunut hyvinkin sinnikkääksi, samoin siskonsa, joka ensimmäistä takaperinvolttia kokeiltuaan laskeutua sujahti suoraan trampan ja patjan väliin. Humps vaan hujahti tyttö lattiaan, mutta nousi sieltä jostain sumuverhon takaa kiukun kyyneleitä pidätellen ja meni uudestaan. Ja uudestaan. Ja oppi mokoma. Treeneistä on tullut molemmille viikon kohokohta ja meille nyt alkavaksi tavaksi viedä lapset trampoille myös joka perjantai. Viimeksi otettiin kaveritkin mukaan.

Jostain joskus kuulin, että jos viikon aikana voi tehdä 20-30% jotain, mistä todella nauttii, jaksaa vääntää ne vähemmän kivatkin jutut samoilla energioilla läpi. Aloitin tässä laulamisen uudelleen, joten uskallan sanoa väitteen olevan totta, koska sen verran helposti on liihoteltu menemään ei niin mieluistenkin työkuvioiden kanssa. Ja kaiken muunkin säätämisen, mikä nyt vaan ei ikinä näemmä elämästä lopu.

Työstä puheen ollen, kotikäynnit ovat olleet välillä vähän raskaita. Eivät liian, mutta kuitenkin. Joka perjantaiaamu on mennyt kyllä omat murheet johonkin perspektiiviin taas, kun parin tunnin käynnin jälkeen ollaan ARMS-tiimin kanssa ajeltu takaisin kotiin. Kaikenlaista mahtuu suljettujen ovien taakse, eikä välttämättä kukaan niistä mitään tiedä.

Perth on kyllä jännä kaupunki. Keskusta-alue on kiva kuin mikä, mutta oikeasti tosi pieni ja loput yli sata kilometriä kaupunkia on erilaisia pieniä alueita ja lähiöitä, joissa on lähinnä täysin toisiaan muistuttavia omakotitaloja ja puistoja grilleineen sekä leikkipuistoja grilleineen. Toisissa lähiöissä on mahtavan urbaani meininki: on hienoja graffiteja, tyylikkäitä kahviloita ja hyvää ruokaa, toisissa asustelee miljonäärejä, toisissa duunareita, jotkut lähiöt taas ovat tylsiä kuin mitkä. Luontoa, lenkkipolkuja ja joenvarttakin löytyy parin kilometrin päästä keskustasta. Jokaiselle jotakin. Rantaa on myös ihan kilometrikaupalla, mutta sinne ei toki nyt ole menemistä. Kohta, kun ilmat lämpenevät ja tekisi jo mieli mennä hiekalle istuksimaan, vesi tulee edelleen olemaan kylmää kuin suoraan Etelämantereelta.

Talvi on täällä nyt sateisimmillaan ja lopuillaan. Edelleen tuntuu välillä kylmältä, mutta ei yhtään samalla tavalla kuin viime vuonna. Suoraan tropiikista Perthin talveen saapuminen oli kyllä brutaali kokemus, erityisesti kun sisälläkin on koko ajan viileä. Nyt ollaan kaikki jo totuttu villasukkiin ja töppösiin, pitkähihaisiin ja peittoihin. Kylmimpinä öinä makkari on viilennyt niin tiukasti, että olen nukkunut villainen aluskerrasto päällä. Kunnon yön kuningatar.

Jätetään tällä kertaa sekalaiset kuulumiset näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Uuden elämän ensimmäinen päivä

Meni vähän dramaattiseksi tuo otsikointi, mutta menköön, taiteen nimissä. On maanantai ja lapset lähtivät ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon kouluun. Molempia jännitti, kaikki tuntui vähän oudolta, parkkiksella nieltiin kyyneleitä ja sitten vaan sisulla kohti luokkaa. Ulkona oli aamulla lämpöä kokonaista seitsemän astetta ja pitäisi talvikoulupuvut ostaa. Vähän haastavaa ja hidasta aikana, jolloin univormukauppa on virallisesti kiinni. Saimme kuitenkin puolen tunnin ajan putiikkiin torstaille ja sitä odotellessa lapset lähetetään kouluun omissa fleeceissään.

Kun tulimme koululta takaisin kotiin, ekana ajattelin, että onpa täällä hiljaista. Sitten mietin ajan kulua. Kuuden viikon pituus tällaisena erikoisaikana on jotenkin vaikea hahmottaa. Aikana, jolloin ei tapahdu juuri mitään eikä muistoja kerry monipuolisesti, aika tuntuu jälkeenpäin katseltuna lyhyeltä, vaikka olikin sitä elettäessä pitkäveteistä. Normaalisti kuudessa viikossa ehtii tapahtua vaikka mitä ja silloin aika menee nopeammin, mutta tuntuu lopulta pidemmältä, koska muistoja ja tapahtumia on repussa vaikka millä mitalla. Aika, tuo omituinen käsite. Oli aika, jolloin jaksoimme tätä kaikkea hyvin. Oli pyöräretkiä, kävelylenkkejä ja lautapelejä. Sitten tuli aika, jolloin kukaan ei jaksanut enää mitään, etenkään minä ja Kuopus. Lapset kyllä tsemppasivat kotikoulutehtäviensä kanssa aivan hienosti, vaikka oli se nyt rehellisyyden nimissä aivan järkyttävän puisevaa puuhaa. Näitä kun olin ajatellut hetken, väsähdin kaikkiin kotimme ääniin. Pyysin puolisoa laittamaan musiikin pois päältä ja olisin mieluusti toivonut hänen olevan ihan vaikka hengittämättä hetken, niin paljon täyttä hiljaisuutta kaipasin. Tähän en kuitenkaan mennyt, vaan kiipesin yksin yläkertaan, laitoin vastamelukuulokkeet korville ja korviin soimaan ocean wave sounds ylityöllistettyä hermostoani rauhoittamaan. Saa mieskin hengittää ihan rauhassa, siellä alakerrassa. Olen katsomattakin aivan varma, että on nukahtanut sohvalle.

Viimeiset kaksi viikkoa oli mulle hyvinkin raskaita. En ole nukkunut hyvin, leposyke on ollut korkealla, olen ollut rauhaton ja levoton. Kaikki tiedämme syyn tähän ja näin voimme yhdessä vain todeta, että ihmistä ei vaan ole tehty eristykseen. Harvassa ovat ne, joilla tämä ei tunnu missään. Meidän muiden ei kai auta kuin sinnitellä, samalla kun voimme ihan rohkeasti olla tilanteesta juuri sitä mieltä kuin olemme.

Sellaistakin tässä olen ehtinyt miettiä, että meillä ei ollut mitään kovaa tilausta enemmälle perheajalle. Me oltiin jo ennen tätä oikeinkin läheisiä ja paljon yhdessä. Emme ole saaneet mitään ahaa-elämyksiä, että pitäisi olla vähempi kiirettä ja enempi aikaa keskenään, koska sellaista on ollut elämä meillä jo kohta kolmisen vuotta. Ja sellaisena jatkuukin, löyhin aikatauluin ja rennolla otteella juoksemisen sijaan, mutta nyt tätä yhdessäoloa on ollut jo niin paljon, että balanssista ei ole tietoakaan.

Aloitin tämän työpäivän siivoamalla läppärini. Poistin jokaikisen kuvatodisteen tehdyistä koulutehtävistä, heitin roskiin kaikki kaaviot, laskut ja piirustukset. Ne on nyt ehkä toivottavasti lähetetty opettajalle ja tulevat joskus näkymään arvosanoissa. Aamulla muistin, että kolme viikkoa eteenpäin lykkäämäni indonesian tehtävät jäivät nyt sitten molemmilta kokonaan tekemättä. Oh well. Toivottavasti opettaja ei nosta asiaa esiin koko luokan edessä, kuten täällä joskus toimitaan. Muistin, että piti lähettää myös yksi tehtävä eräälle nuorelle, jota tapaan aina tiistaisin. Onhan tässä vielä vähän aikaa. Järjestelin koulutusmateriaaleja kansioihin ja kuuntelin CBT-luentoja, ihan rauhassa kerrankin. Tällä viikolla aloittelen yhtä uutta projektia ja yhtäkkiä siihen onkin taas aikaa ja tilaa.

Eilen sain äitienpäivälahjaksi ihanan parkatakin. Luulin aiemmin, että Perth kuuluu subtrooppiseen ilmastovyöhykkeeseen, mutta kävipä tuossa ilmi, että kyllä se välimerellinen ilmasto täällä onkin. Ja nyt jo alkaa olla taas sisälläkin kylmä. Osa teistä ehkä muistaakin järkytykseni viime vuodelta, kun tärisimme täällä yöt päivät ilman kunnollisia vaatteita – niitä kun ei oikein lopputalvesta enää kaupoista edes löytynyt. No nyt on toisin. Toin Suomesta lapsille kunnon välikausitakit, jotka ovat olleet nyt jo, seitsemäntoista asteen kylmyydessä, ulkona päällä. Täällä kun tuulee talvisin jostain etelänavalta, niin ei vaan pysty, vaatetta on oltava päällä jos ei halua jotain bonuskeuhkokuumetta lopputalveksi. On meillä myös kevytuntsikat kaikilla, joita on jo toki pidetty, kun lämpö on laskenut lähemmäs viittätoista astetta tai jopa sen alle. Villasukat on jaloissa sisällä ja yöt nukumme valtavien fleecepeittojen suojissa. Kannoin kotomaasta myös kunnon vettäpitävät karvalenkkarit ulkoleikkijöille, joten we’ve come prepared. Toisin kuin viime vuonna.

Tällaisin sekavin ajatuksin Perthistä tällä kertaa! Toivottavasti voitte (olosuhteisiin nähden tai muutenkin) hyvin.

 

Ajatuksia pienen elämän takaa

Otin vähän vahingossa ja varsinkin hetken mielijohteesta kahden viikon totaalitauon sosiaalisesta mediasta. Omien, erittäin subjektiivisten tutkimustulosteni perusteella en ole vieläkään ihan valmis palautumaan täysimääräiseksi käyttäjäksi, mutta pieniä muutoksia takaisin nykymaailmaan varmaan tässä teen. Olen nimittäin saanut somettomuudesta samantapaiset kiksit kuin eräs ystäväni, joka lopetti kahvinjuonnin. Hänellä selvisi pää ja rauhoittui kroppa ja muutamassa päivässä laski ahdistus. Minä en tiedä kahvinjuonnin lopetuksen vaikutuksista paljoakaan, koska olen koukussa aamukahviini ja lopetukseni ovat aina jääneet lyhyiksi, mutta somen jätin, ainakin siis nyt hetkeksi jätin, ihan sekunnin päätöksellä maanantai-iltana viime viikolla, enkä ole ollut rauhallisempi aikoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ole miettinyt tarvetta sometauolle ehkä koskaan, joten minkään pohdinnan tulos tämä ei ollut. Olen rajannut käyttäytymistäni kyllä, kuten varmaan monet muutkin ja laittanut itselleni rajoja, milloin puhelinta ei vilkuilla ja aina ajatellut, etten ole koukussa someen. En tiedä, olinko, mutta tauko on joka tapauksessa tehnyt päälle nyt ainoastaan hyvää. Jotenkin tämän oman kokemukseni kautta on nyt tosi helppo vahvistaa ne tutkimustulokset, jotka ovat näyttäneet, että somen luoma illuusio siitä, että on kontaktissa satojen ja tuhansien ihmisten kanssa oikeasti lisää lopulta yksinäisyyden ja surun tunteita. Tämä oli yllättävä havainto, koska olen kyllä kokenut somen tuoneen mun elämään iloa ja kivoja, aitoja kontakteja. Silti olen nyt ollut tasaisempi ilman. Ja mua tietysti tällaisena ihmismielen parissa työskentelevänä ja sitä ikiopiskelevana aina kiinnostaa tietyt olemiseen kuuluvat lainalaisuudet (varsinkin ne, joita me ihmiset teemme tottumuksesta ja opittuna, mutta itseltämme salaa) ja sieltä eniten nimenomaan oman ajatusmaailmani liikkeet ja sen muutokset. Enkä ole voinut olla miettimättä, että miten monelle mun nuorelle mun kannattaisi ehdottaa taukoa somesta yhdeksi välineeksi masennuksen ja riittämättömyyden tunteiden kanssa kamppailua vastaan.

Olen todellakin ollut ihan hämmentävän tyytyväinen tähän omaan, pieneen elämääni täällä maailman yhdessä eristäytyneimmässä nurkassa viime aikoina, vaikka olen pyörinyt lähinnä vain kolmen muun ihmisen kanssa. Virtuaaliset yhteydenpidotkin ovat pysyneet kohtuullisina, kun olen soitellut videopuheluita ja lähetellyt viestejä vain muutamien lähimpien ystävieni kanssa ja laittanut kuvia ja videoita touhuistamme vain isovanhemmille, jotka ovat kyselleet stoorieni perään. (Äitini on kommentoinut nyt yli kahden vuoden ajan niistä jokaikiseen.) Elämämme on liikkunut kodistamme niihin suuntiin, mihin pyörälenkkimaastot oveltamme sattuvat lähtemään. Yhden kerran mä jotain pientä polkua pitkin itsekseni pyörräillessä ihmettelin, miten tämä osa Australiaa muistuttaa mua välillä niin paljon Suomesta. Pöheikössä tuoksui kuin kotimaassa maalla kesäisin ja lämpö oli lempeää kuin parhaimmillaan heinäkuussa. Ja yhtäkkiä mulla oli sellainen samanlainen tyytyväinen olo kuin joskus lapsena mökillä, kun viikkokausien maallaolon aikana en enää tiennyt, mikä päivä oli ja mitä ystäväni missäkin tekevät, eikä kukaan tiennyt, mitä minä tein. Ja se oli normaalia, eihän silloin kellekään tullut edes mieleen, että asioita pitäisi jotenkin jonnekin ja julkisesti jakaa ja sain kiinni siitä, miksi se on oikeastaan ihan tosi ihanaa. Että on vaan ja elää vain niille, joiden kanssa milloinkin fyysisesti on. Mieleni kulki siinä lehtipuiden katveessa ajellessa mansikoiden ja mökkilammen kautta kanelikorppuihin ja vohvelikekseihin ja siihen pysähtyneisyyteen, jota olen tällaisena vanhana sieluna näköjään elämääni enemmän kaivannut. Elämä on nyt tosi pientä, juuri mitään ei tapahdu koskaan ja kaikki päivät jurnuttavat samankaltaista rataa eteenpäin kodin ja lenkkipolun välillä, mutta olen ollut tässä omassani nyt ihan yllättävän tyytyväinen. Aivan kamalan hyvin on kriisin keskellä asiat silloin, kun pääsee edelleen ulos ja luontoon, vaikka mitään muuta ei elämässä nyt oikein tapahdukaan.

8854E15B-D934-4AA6-892D-D24DA0E66E51

Lapset ovat nyt jaksojenvälisellä lomalla ja meillä on ollut ihan kamalan kivaa tämän aikaa. Tokihan sisarukset edelleen riitelevät ja ottavat yhteen asiasta ja asiasta, että ovat sillä tavalla ihan normaaleja ihmisenalkuja, mutta tästäkin huolimatta sanoisin, että pääpiirteissään voimme kaikki nyt oikein hyvin. Näyttää siltä, että täällä maailman nurkassa päästään kyllä ihan järkyttävän helpolla, mitä koronakriisiin tulee. Tautitapaukset ovat jo nyt kääntyneet jyrkkään laskuun ja uusia positiivisia testituloksia tulee täällä Länsi-Australiassa nyt kolmen ja yhdeksän välillä päivittäin. Yhteensä niitä on ollut 544. Perthin kaupungin rajat ovat kiinni, osavaltioiden rajat ovat kiinni, Australian rajat ovat kiinni ja rajoitustoimet ovat auttaneet täällä nopeasti. Koulut aukeavat täällä lännessä taas loman jälkeen keskiviikkona 29.4., mutta koululaiset saa halutessaan pitää kotona vielä tämän jälkeenkin jonkun aikaa. Australiassa alkaa tämän loman jälkeen kouluvuoden neljästä jaksosta toinen. Heinäkuussa on seuraava parin viikon loma.

Tämän loman aikana me olemme käyneet nelistään iltapäivisin pyöräilemässä joka päivä. 7-vuotiaskin on jaksanut sotkea parhaimmillaan 13 kilometrin lenkin, vaikka ei me kovaa mennä ja eväitä syödään aina ja jäätelöäkin usein. Tavoite ei ole matkan pituudessa vaan sen laadussa ja etenkin maisemien kauneuden näkemisessä. Perth on ihan älyttömän upea kaupunki ja lisää kauniita kulmia tuntuu löytyvän melkein joka päivä. Olen pitänyt puhelimeni repussa ja kaikki kokemukset itselläni ja ollut vain olemassa, ja huomaamattani tehnyt sen paremmin kuin pitkään aikaan. Töiden tekeminen lasten lomaillessa on onnistunut helpommin kuin silloin, kun olivat kotikoulussa. Kaikki mun counseling-nuoret olen siirtänyt iltapäivistä iltoihin, jolloin voin sulkeutua puolison studiolle rauhassa töihin. Alakoululaiset osaavat myös onneksi jo viihdyttää itseään ja toisiaan pitkiäkin aikoja ilman keskeytyksiä ja ovat tehneet itselleen leikkikentän kotimme edessä olevasta, ankeasta kujasta, josta luulin, ettei kyllä taivu yhtään mihinkään.

Tänään sataa. Syksy on alkanut ja säät vaihtelevat ja keikkuvat, kuten suomalaiset ovat tottuneet sen syksyisin tekevän. Välillä paistaa ja on ihan kuumakin, mutta koko ajan useammin alkaa jo viluttaa. Olemme menossa pikkuhiljaa talvea kohti. Täällä päin maailmaa kaikki kunnossa.