Ilmastovaalit tropiikista käsin

Meillä oli eilen taas jokalauantaiseen tapaan rantapäivä. Poikkeuksellisesti menimme uiskentelemaan vain oman perheen voimin. Ajelimme Kuki’o Beachille, jonne jaetaan portilla passeja. Niinpä ranta on aina mukavan hiljainen, eilen jopa melkein autio. Pelasimme itsemme näännyksiin vedessä kelluvien ponttoonien päällä ja tuijottelimme pientä merikilpikonnaa, joka kävi elämänsä taistelua: pyrki sinnikkäästi laavakivien yli takaisin mereen vain huuhtoutuakseen kivien yli jälleen rannalle lillumaan. Kyllä se kiviä kiertämään sitten lähti, vain huuhtoutuakseen seuraavan aallon mukana kivien yli rannalle lillumaan. Kovaa on elämä.

Siitä puheen ollen, tilasimme Konalle kirjeäänestyslipukkeet. Ne tulivat tänne sen verran kauan, että vähän jännitän, ehtivätkö äänemme ajoissa takaisin Suomeen, mutta kuitenkin. Tämä systeemi on nyt kokeilussa ensimmäisen kerran ja ainakin meille se on aivan mahtava, sillä läheisin äänestyspaikka on lentomatkan päässä Honolulussa.

56757343_265701561041713_7012424440260591616_n

Olen seurannut kohtuullisen tiiviisti vaalien ympärillä käytyä keskustelua ilmastonmuutoksesta ja miettinyt, miten eri tavoin asioihin suhtaudutaankaan muualla maailmassa. Täällä ilmastonmuutoksesta ei puhuta juuri yhtään. Viime vuonna, kun vielä opetin kolmatta luokkaa, mua pyydettiin tuomaan aihetta keskusteluun vain harvoin ja harkiten, sillä asia on niin controversial. Multa on useamman kerran muutaman ihan ajattelevan aikuisen toimesta kysytty, että uskonko ilmastonmuutokseen. Yhden kerran olen joutunut myös melkein ahdistavaan väittelyyn aiheesta, sillä vastapuolen mukaan ilmasto on muuttunut kautta aikain, eikä mitään näyttöä ihmisen osuudesta nykyiseen muutokseen ole. Kyseessä on vain salaliittoteoria, johon me aivopestyt eurooppalaiset sokeasti uskomme. Ahdistavaksi väittelyn teki nimenomaan faktojen puute, eikä mikään sanomani muuttanut mitään – olenhan vain aivopesty eurooppalainen.

Ja tämän asenteen näkee sitten tietysti kulutustottumuksista. Keskivertoamerikkalainen, jota ei ole vielä tällaisella humpuukilla aivopesty, ajaa autolla vaikka sadan metrin matkan, ostaa surutta kertakäyttöä eikä välitä kierrättämisestä. ( Voi kuulettehan sarkastisen kärjistykseni tässä, koska totta kai tiedän, että mahtuu sitä tämän suuren kansan sekaan muutakin.) Meidän lähipiirissä ei kuitenkaan melkein kukaan puhu ilmastonmuutoksesta, omasta osuudesta siihen tai lapsillemme jäävästä maailman tilasta. Meidän eskarilainen ja tokaluokkalainen eivät ole kuulleet koulussa kertaakaan puhuttavan aiheesta. Heille ei opeteta vihreistä arvoista, kierrättämistä, jätteiden vähentämisestä tai hiilijalanjäljestä. Ei yhtään mistään.

Eikä tämä ole maailman mittakaavassa mikään harvinainen esimerkki. Ja mun on ihan suoraan sanottava, että täällä on vaikea olla kyynistymättä: mitä ihmeen hyötyä on jonkun pienen Suomen pienillä, yksittäisillä teoilla, kun jättivallat tekevät samalla ihan mitä lystäävät? Ja tietenkään tämä ei anna oikeutta liittyä joukon jatkoksi kuluttamaan miten sattuu, mutta maailmaa ei kyllä muuteta pienillä teoilla vaan suurilla päätöksillä. Siksi tietenkin vaalit ovat erityisen tärkeät juuri nyt, mutta ihan pikkuisen ahdistaa sekin, että Suomen osuus koko maailman tilasta, nykyisestä ja tulevasta, on melkoisen pieni.

No, jostain se on kai täälläkin lähdettävä. Me katsoimme lasten kanssa aamulla Netflixin One Planet-sarjaa ja keskustelimme pidempäänkin omien valintojen tärkeydestä maapallon tilaa autettaessa. Kuopus alkoi itkeä pienen flamingonpoikasen kuoleman tähden ja Esikoista puhutteli nälkäänäkevät jääkarhut ja mereen hajonneet jäälohkareet. Omia se on täälläkin koulutettava ja mietittävä yhdessä, miten me hoidamme oman osuutemme, vaikka olisimme lähipiirimme ainoat, jotka niin tekevät.

Etuoikeutettu luopumaan

Olen ollut melkein kaksi viikkoa enemmän ja vähemmän sairaana ja mulla on ollut aikaa ajatella. Olen tuijotellut kotimme nykyään likaista kokolattiamattoa (!) ja koristeellisen tummia huonekaluja. Yhtäkkiä olen huomannut, etten enää elä oikein missään itselleni järkevästi jäsenneltävässä maailmassa: en todellakaan köyhyydessä, mutta en varsinaisessa paljoudessakaan. Työmme puolesta kohtaamme köyhyyttä ja kurjuutta molemmat, sekä täällä että ympäri maailman. Tämä, mitä meillä on, on enemmän kuin kukaan kohtaamistamme voisi koskaan toivoakaan. Ja sitten mussa kuitenkin edelleen asuu se etuoikeutettu suomalainen, joka tietää, mitä ylenpalttius on. Joka aiemmin asui kauniissa ja tilavassa, omassa kodissa ja saatteli lapsensa laadukkaan varhaiskasvatuksen piiriin. Joka tässä nykyisessä elämäntilanteessaan, tiukalla budjetilla ja pienillä tuloilla, mitään omistamatta muistaa, millaista se oli, kun vielä oli jotain omaa ja kun asiat ympärillä toimivat koneen lailla niin, ettei niiden olemassaoloa aina edes ymmärtänyt arvostaa.

Nykyään me elämme jossain jännässä välitilassa ja mä tunnen tällä hetkellä jotain kummallista outoutta molempiin suuntiin. Tunnen pistävästi, kuinka etuoikeutettu mä olen ja kuitenkin näen edessäni sen, mistä luovuin. Se, mitä me lapsillemme voimme tällä hetkellä ostaa, on säälittävää verrattuna aiempaan. Ja samaan aikaan tasan tarkkaan tiedän, että meillä – ja heillä – on aivan kaikki mitä me tarvitaan ja enemmänkin.

C90E3110-3F38-476A-A5A4-D6FB4915C8B3

Mä en ikinä osannut odottaa tällaista. Me lähdimme täysin omasta tahdostamme ja teimme omat valintamme, enkä tällä yritä piiruakaan sanoa, että valitsisin nyt toisin. Talon myynti ja tavaroista luopuminen oli helpottavaa ja me molemmat tiesimme, että meidän onnellisin elämämme ei olisi koskaan löytynyt siitä, miten me Suomessa elämäämme elettiin. Mutta en osannut kuvitella, että jossain kohtaa tämä meidän valintamme voisi viedä mun kaiken saaneen pääni tällaiseen kummalliseen kehään.

Puoliso on tehnyt täältä käsin reissuja sisällissotien runtelemiin, köyhiin maihin ja kesällä lähdemme koko perhe Filippiineille töihin. Täällä Konalla olemme olleet yhteistyössä tahojen kanssa, jotka ruokkivat paikallisia kodittomia ja viime viikonloppuna siippani johtama porukka kävi esiintymässä paikallisessa vankilassa. Oman oppilastyöni kautta elämän kaikki värit ovat edessäni joka päivä. Jokainen kerta muistuttaa, miltä näyttävät kipu ja köyhyys. Kärsiville on olemassa kasvot. Samalla musta ei karise pois se valkoisen etuoikeutetun naisen sisin, joka tietää, että voisin tiukan paikan tullen koska vain lähteä takaisin kotimaahani ja pystyisin aloittamaan alusta, jos haluaisin.

Mä tiedän, että olen puhunut meidän tänne tulon kohdalla paljon unelmista ja siitä, miten meidän unelmat on alkaneet toteutua täällä. Mä olen silti vähemmän puhunut siitä, että oikeasti todella harva vaihtaisi paikkoja meidän kanssa – harva unelmoi tällaisesta. Vaikka Havaijilla on palmuja, aurinkoa ja rantaa, joista todellakin tulemme nauttimaan täysillä niin kauan kuin täällä ollaan, on elämämme silti niin jotain muuta kuin vain rannoilla lekottelua. Me emme ole saaneet täällä kaikkea, päinvastoin. Me luovuimme pysyvyydestä, ennustettavuudesta, taloudellisesta tasaisuudesta, sosiaaliturvasta, omistamisesta sekä nyt vaikka järkevistä sisälämpötiloista ja normaalihintaisesta ruuasta ja sähköstä. Olemme saaneet ihan älyttömästi vaa’an toiselle puolelle, mutta se on sellaista henkistä pääomaa, jota on välillä vaikeaa laittaa sanoiksi.

B6B6976C-2A3E-4EA1-AB24-205BDBDECDF6

Me eletään nyt tässä kummallisessa välitilassa ja mulla on kysymyksiä vähän joka suuntaan. Mulle tulee tällä hetkellä huono omatunto, jos huomaan haluavani kauniimman asunnon, kun olen sattunut näkemään jonkun sisustusunelmakuvan Instagramissa juuri sen jälkeen, kun olen tullut kuulemasta, miten kodittomien ruokailu tällä kertaa sujui. Edelliseen elämääni verrattuna meillä ei ole enää juuri mitään, kun samaan aikaan tähän uuteen piiriini verrattuna meillä on kaikki.

Ja hulluintahan tässä sisäisessä dilemmassani on se, että mä valitsin tämän. Oli meidän oma valintamme jättää työt ja autot ja asunnot, luopua omistamisesta, asua vaatimattomasti muiden nurkissa ja keskittyä antamaan eteenpäin. Minä halusin tätä ja haluan edelleen. Mutta mä olen siinäkin mielessä etuoikeutettu, että mun oli ylipäätään mahdollista valita luopua. Vähentäminen oli oma valinta. Auttaminenkin on oma valinta. Ja mä voin valita näin, koska satuin syntymään Suomeen. Tasan ei vaan käy ja tällä hetkellä sitä on jotenkin vaikea hyväksyä.

 

Pitkän matkan jälkeen

Tiistaina aamukuudelta Helsinki-Vantaalla olin vielä sitä mieltä, että kyllähän meiltä tällä kertaa tämä matka jo varmaan ihan kivuttomasti sujuu, vanhoja tekijöitä kun ollaan. Mutta eihän se nyt toki aivan kivuttomasti sitten sujunutkaan. Yhteensä kolmisenkymmentäkuusi tuntia kestänyt taivallus meni kuitenkin lopulta ihan hyvin, hurrikaanivaroitus ja massiivinen univelka huomioon ottaen.

Kolmen tunnin Lontoon-lennon, neljän tunnin odotuksen ja yhdentoista vähäunisen Oaklandin lentotunnin jälkeen alkoi ihan mahdoton karsinajonotus kentällä. Ensin automaattiseen passintarkastukseen, josta uuteen karsinaan viisumijonoon. Viisumeiden tarkastuksesta johonkin randomiin yhden kysymyksen lisä-inspectioniin. Meinasi tulla niin kuin jotain ylimääräistä töyssyä matkalle, mutta ei sitten tullutkaan. Lapset selvisivät kaikesta aivan ihmeen vähällä kiukulla ja kohtuullisen sisukkaalla asenteella.

Oaklandissa nukuimme muutamia tunteja ennen aamun aikaista Konalle lähtevää lentoa. Äidiltäni oli joskus unen tunteina tullut viesti Havaijille torstaina mahdollisesti saapuvasta hirmuhurrikaanista. Hetken siinä tutkailimme asiaa tarkemmin ja funtsimme, että pitäisikö lähtöä siirtää vai mennäänkö jo kotiin, mutta päätimme kuitenkin pysyä aiotussa suunnitelmassa. Central Pacific Hurricane Centerin ennusteen mukaan Hurricane Lanen keskus tulisi ohittamaan ainakin meidän saaren muutamalla sadalla kilometrillä.

IMG_9129

Lensimme ekaa kertaa Alaska Airlinesilla viimeisen ja järjestyksessään kolmannen lentomme kohteeseen ja lentoyhtiö oli kyllä tosi kiva uusi tuttavuus. Siinä iloisesti tarjoiltua aamupalakahvia hörppiessäni mulla pääsi pilkahtamaan pintaan reissun ajan vähän piilossa ollut into kotiinpaluusta. Ei hitsiläinen. Me ihan oikeasti ollaan kohta perillä.

Kun olimme laskeutumassa Big Islandille, tuijottelin saaren rantaviivaa epäuskoisen onnellisuuden vallassa. Laitoin välillä silmät kiinni ja annoin vaan tunteellisen sydämeni myllertää. En osaa itsekään selittää, miten tästä pienestä pläntistä meren keskellä on vuoden aikana voinut tulla niin tärkeä paikka. Lapsetkin olivat sitä mieltä, että oli ihana tulla takaisin, molemmat! Lentokoneen ovesta ulos astuttuamme kasvoille iski se sama tuttu, kostea kuumuus, joka sai paidan liiskautumaan selkään. Kun vaihdoin kentän vessassa farkkushortsit, nykyisen arkiunivormuni, päälle, olo oli just sellainen kuin pitääkin.

IMG_9131.JPG

Ensimmäinen päivä uudessa kodissa sujui myrskyyn valmistautuessa. Ennusteena on nyt meidän saarelle muutamaksi päiväksi kovia trooppisia sateita ja tuulia, joista ei ole vaaraa rakennuksille, mutta tarkoittaa täydellistä linnoittautumista sisätiloihin. Meidän vankka kivitalo on turvallinen rajussakin säässä ja asumme merkittyjen tulva-alueiden ulkopuolella. Valmistauduimme siis keräämällä kaappeihin säilykkeitä, vettä, hedelmiä, leipää ja kaikenlaista muuta pitkään säilyvää välipalaa. Keitin valmiiksi kananmunia ja tein ruokaa, joka syötäisiin sitten kylmänä, jos sähköt menisivät poikki. Laskimme ammeen täyteen pesu- ja vessanvetovettä ja täytimme pakastimen vesipulloilla. Tällä kikalla voisimme siirtää jäisiä pulloja jääkaappiin ruokien säilyvyyttä pidentämään, jos niikseen tulisi. Tuliterä taskulamppu pattereineen odottaa keittiön pöydällä ja parvekkeen kalusteet on kannettu sisään.

Univelkaiset lapset jaksoivat kumpikin päivän jotenkuten. Kuopus simahti kauppareissun kotimatkalla kolmelta autoon ja nukkui sikeästi yön klo 1:30 saakka. Esikoinen ehti nähdä yhtä parhaista kavereistaan iltapäivällä ja kun tuli kotiin, meni ruuan jälkeen katsomaan nukkuvaa siskoaan. Kun kävelin melkein heti perässä unitilannetta tarkistamaan, nukkui hän siellä siskonsa vieressä. Kaatui niin sanotusti saappaat jalassa.

Alkavasta myrskystä huolimatta olemme nyt kotona, enkä mä ole ihan tällaista tunnetta kokenut ehkä missään muualla. Järjellä sitä ei voi selittää, mutta juuri nyt mä kyllä niin kuulun tänne. Useammat eri naapurit kävivät jo kulttuuriin sopivalla tavalla moikkailemassa ovella, tarjoamassa laatikoiden kantoapua, kehumassa lapsia söpöiksi ja tuomassa meille juomapulloja, just in case we might need them.

IMG_9102.JPG

Ehdin eilen hetkeksi istahtaa parvekkeen kiikkustuoliin merta tuijottamaan. Kyllä tämä paikka tosiaan ihan todellinen on, vaikka välillä lomalla jo tulin miettineeksi, että oliko täällä oikeasti ihan niin kaunista kuin muistin.

On täällä, myrskyllä tai ilman.