Mitäs me huomauttelijat

Me käytiin sunnuntaina kuuntelemassa Hoosiannaa yhdessä kirkossa ja törmäsin siellä yllättäen hyvään ystävääni, joka oli paikalla kummipoikamme, kehitysvammaisen 8-vuotiaansa kanssa. Poika istui tapansa mukaan omassa kuplassaan ihan nätisti ja kuunteli tarkkaavaisesti puhetta kommentoiden sitä hiljaa kaikuna itselleen. Kiitos Herralle, niin. Syntyi seimeen, Jeesus-lapsi. Kato äiti, tuolla istuu Suomen presidentit, kertoi osoittaen pukuihin sonnustautunutta orkesteria.

Mulla on tosi korkea toleranssi kaikenlaisille lasten äänille, myönnetään, mutta silläkin uhalla sanon, että mun korviin lapsi ei pitänyt meteliä tai ollut mitenkään häiriöksi. Kunhan mutisi siinä itsekseen. Kuitenkin hetken päästä puheen aloituksesta eräs ihminen lähestyi ystävääni ja kertoi, että lapsi häiritsee muita ja pyysi parivaljakkoa vaihtamaan paikkaa. Vastaavia tilanteita jo sata kertaa aiemminkin kokenut ystäväni pakkasi välittömästi kamansa ja marssi salista ulos. Menimme koko sakki tilanteesta aulaan, jossa turhautumisesta nousevat kyyneleet puskivat sekä pojan äidin että isoäidin silmiin. Tämä oikeasti aivan ihmeellisen kärsivällinen ystäväni on saanut huomautuksia lapsensa käytöksestä tai vaan olemisesta ohikulkijoilta niin kaupoissa, julkisissa kulkuvälineissä kuin kirkoissakin ja väkisinkin välillä kokee, ettei sovi lapsineen minnekään. Huomasin, miten taas meinasin vetää yhden ihmisen kommenttien perusteella nopeita johtopäätöksiä. Ensimmäisenä sen, miten Suomessa ei siedetä lapsia äänineen, kun ne aina vaan jotakuta häiritsee ja toisena sen, että vammaiset eivät tässä maassa mahdu edes kirkkoon.

Totta eivät lopulta varmaan ole kumpikaan näistä ajatuksista, vaikka äitini on aikoinaan kokenut tismalleen samaa isosiskoni kanssa. Niissä määrin, ettei enää halunnut viedä häntä tiettyihin paikkoihin muiden rauhaa rikkomaan.

E88869DA-2D8E-467C-85D4-82E3B333B283.jpeg

Haluan silti voida itselleni edelleen kertoa, että negatiiviset ihmiset ovat kuitenkin vain yksilöitä, eivät koko totuus kaikesta. Minä tasan tiedän, että kaikki suomalaiset eivät ärsyynny lapsista tai koe vaikeaksi olla samassa tilassa vammaisen kanssa. Olen ihan varma, että kirkkosalissakin oli ihmisiä, joita pojan mutina ei häirinnyt ollenkaan. Tällaisissa hetkissä sen joksikin ajaksi meinaa vaan unohtaa. Kaksi tai kolmekin ikävää kertaa kun on vastaanottavassa päässä jo vähän liikaa.

Kun isäni kuuli sunnuntaisesta tapauksesta, hänkin liikuttui kyyneliin. Muisti varmaan elävästi omat taistelunsa tuulimyllyjä vastaan ja sen, miten meidän perheessä ratkaistiin se, kun ihmiset tuijottivat ja moittivat. Vammaista. Sitä, ettei se osaa olla hiljaa. Vanhempiaan, jotka eivät saa lasta kuriin. Äitini päätti jonkun aikaa yritettyään, ettei pysty enää ottamaan vastaan ilkeitä huomautuksia, vaan jää lapsen kanssa mieluummin kotiin, kaikesta.

Kaikki me ollaan joskus aivan käsittämättömän itsekeskeisiä. Niin olevinaan tärkeitä, että minun rauhani vaaliminen ajaa kaiken muun edelle. Myös sinun tunteidesi ja terveen järjen edelle. Meillä kaikilla on tähtihetkemme, jolloin ei osata asettua toisen asemaan yhtään, vaan kerrotaan mielipiteemme, vaikka kukaan ei kysy ja arvostellaan, vaikka siihen ei olisi omien syntien valossa varaa yhtään. Sellaisia me ihmiset välillä ollaan. Enkä tarkoita nyt puolustella huonosti käyttäytyviä tai riehumista tai sanoa, etteikö olisi hetkiä, jolloin täytyy osata olla hiiskumatta – joku kuitenkin haluaa lukea tämän niin – vaan haluan puolustaa ihmisyyttä ja sitä, että osaisimme vähintään sietää, mieluusti arvostaa toista ihmistä julkisissa, yhteisissä tiloissa liikuskellessamme. Että tänne maailmaan saisi oikeasti mahtua kaikki ihmiset omine keskeneräisine taitoineen. Hienoa olisi voida elää niin, että yleinen ystävällisyys olisi useammin lähtökohta kaikelle kommunikoinnille.

1CAAD06B-A6A4-4524-A3D1-F4C49921A73C.jpeg

Jos nyt jotain tässä joulun aikaan, niin jälkimmäistä toivoisin tänne pohjoiseen enemmän. Ei asiat ole niin justiinsa, että niistä on aivan pakko heti toiselle huomauttaa. Voi myös antaa olla, ihan vaan yhteisen hyvän nimissä. Koskaan kun ei tiedä, millaisia sotia vastapuoli on elämässään jo taistellut ja minkälaisten soiden läpi saappaat jaloissaan pusertanut. Ja etenkin erityislapsia kasvattavilla on jo lautasellaan ihan tarpeeksi ilman sitä sosiaalista painetta, jota lisäksi tuupataan ulkopuolelta. Tue mieluummin ja yritä ymmärtää. Ja jos ei ole mitään ystävällistä sanottavaa, on parempi olla hiljaa – ja sitten voi itse siirtyä vähin äänin muualle kirkkosaliin kuuntelemaan puhetta, jota pieni kommentaattori ja hänen äitinsä olisivat myös mielellään kuunnelleet.

Toiseen maailmaan

Se on kyllä jännä, miten mieli tekee työtä silloinkin, kun sitä ei itse huomaa. Mä en oikeasti olisi vielä alkukeväästä uskonut, että voisin olla näin valmis lähtemään Konalta, mutta niin sieltäkin vaan poistuttiin loppujen lopuksi enemmän innoissaan kuin surullisena. Lähteminen hyvästä on kyllä aina vaikeaa ja viime viikkoina on tullut taas ihan riittävästi itkettyä. Kaikkien älyttömien säätöjen jälkeen me vihdoin saatiin kontti liikkeelle ja koti kiiltävääkin kiiltävämmäksi. Matkalaukuissa ei ollut edes ylikiloja, mikä on kyllä melkoinen ihme.

Lähtöpäivän aamuna meidän naapuriystävät lähettivät meidät matkaan ja parkkipaikalla vuodatettiin vielä viimeiset kyyneleet. Lentokoneessa lähtöstressi alkoi yllättävän nopeasti sulaa ja aloin taas itsekseni pirskahdella uuden seikkailun tuomaa intoa, joka oli siihen saakka pysynyt jossain tiskirättien ja muuttolaatikoiden takana piilossa. Kun kone nousi ilmaan, kaikki se mikä oli voitu tehdä, oli tehty. Jos jotain unohtui (kuten ruuat jääkaappiin), sille ei nyt enää mitään voinut.

45042919_2258572471051086_7129938052603969536_n

Lennämme yleensä aina pidemmät matkat osissa. Pidämme kunnon layoverit ja nukumme yhden yön, jos mahdollista, lentokenttähotellissa. Ei vaan pysty kaikkeen kerralla vielä, nälkäiset ja väsyneet lapset kun ovat sen verran ankeaa seuraa. Konalta sujautimme yhdeksässä tunnissa ensin Tokioon, nukuimme alle kuudenkympin hinnalla kaikki vierekkäin pienessä, siistissä huoneessa ja jatkoimme aamulla reilun viiden tunnin lennolla Manilaan. Kun Kuopus itki ekan lennon jälkeen juuri ennen nukahtamistaan Konan aikaa klo 23:00 sitä, ettei kukaan häntä tässä perheessä ymmärrä, olimme ihan tyytyväisiä, ettemme olleet juuri silloin astumassa Manilan koneeseen.

Olimme puolison kanssa vuosia sitten Osakassa pari kuukautta ja Tokiossa kävimme samalla reissulla olemassa viikon. En osaa kuvitella, millaista Japanissa olisi asua, mutta rakastan maassa kaikkea sitä, mitä siitä nyt tiedän. Jopa Narita on ihan käsittämättömän rauhallinen lentokenttä. Ihmisiä vilistää ohi minkä ehtii, mutta kenttä on hiljainen. Otimme aamulla ennen koneen lähtöä lepotuolit turvatarkastuksen lähettyviltä ja siinä tulin maatessa miettineeksi, että tunsin oloni tasaisemmaksi kuin hetkeen. Taustalla soi joku meditaatiomusiikki ja tuijottelin melkein ääneti kulkevaa ihmismassaa. Jopa japanilainen kiire näytti siitä kulmasta katseltuna lempeältä. Kuulutukset tulivat jonkun ystävällisen plimplomin perään pehmoisella naisäänellä, eivätkä siten nekään häirinneet tätä eteeristä tunnelmaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tulin ajatelleeksi, että jopa tietynlaiset kuulutukset voivat nostaa verenpainetta. Tiedättekö sellaiset, jotka alkavat jollain järkyttävällä pärähdyksellä ja luetaan aivan liian kuuluvasti tylyn kylmällä puheäänellä mikkiin niin, ettei viestistä saa edes mitään selvää. Siinä sitä sitten jokainen juuri nimensä kuullut juoksee ympäri kenttää aivan paniikissa tietämättä, mitä tuutista juuri kuulutettiin.

Juttelimme siinä hetken myös viereisiin lepotuoleihin asettuneen perheen kanssa. Tässä nyt on viime aikoina lyöty kaikenlaisia todennäköisyyslaskelmia muutenkin, niin pitihän se taas tehdä (aivan kuin minulla olisi tämän tai yhtään minkään kanssa mitään tekemistä): viereinen perhe oli australialainen ja matkalla Helsinkiin. Tokihan sitä tällaisen perheen omissa muuttopuuhissa Tokion kentällä tapaa ihan minä päivänä tahansa.

8D89F534-FB28-4478-BEB1-940C5067F339.jpeg

Nyt me olemme tulleet aivan toiseen maailmaan. Mun piti meidän kahta vapaana kasvanutta villivarsaakin ohjeistaa uusiksi Manilan kentällä, ettei täällä ole ollenkaan niin turvallista kuin Konan lintukodossa oli ja että seuraavat viikot pitää kaikkialla kulkea lähellä.

Filippiineillä on kaikenlaista minulle vielä tuntematonta, mutta ensimmäisten päivien aikana vastaan on lyönyt myös köyhyys, joka on syvää ja monitasoista. Olemme täällä osittain järjestön hommissa tämänkin kuukauden, mutta pidämme ensimmäiset kaksi viikkoa kesälomaa. Otimme minimaalisen pienen AirBnB-asunnon paikalliselta omistajalta aidoin turvatusta, suuresta kerrostalokompleksista ja olemme täällä kuin suojassa maan toiselta todellisuudelta. Ihmisoikeuksia poljetaan Filippiineillä niin oman hallinnon kuin muidenkin maiden puolesta eikä tavan ihmisillä ole juurikaan mahdollisuuksia kiivetä ylös köyhyyden kuilusta. Noin joka viides filippiiniläinen elää köyhyysrajan alapuolella ja lapsityövoimaa käytetään mm. näillä laittomilla kaivauksilla aivan järkyttävissä oloissa. Olen taas jo ehtinyt käydä sen ahdistuksen kautta, että ne omat pikku ponnistukset eivät vaikuta isossa kuvassa yhtään mihinkään siihen, että ei tätä yhden ihmisen kuulukaan ratkaista taikka harteillaan kantaa, mutta aina voi edes jotain jonkun hyväksi tehdä.

4AA73641-23DB-436E-BD17-0A325E40AAEE

Loma on mennyt tähän saakka kuitenkin oikein hyvin. Havaijilla hukuimme kaikkien tuhansien turistien sekaan, täällä olemme nyt tämän kompleksin suurten uima-altaiden ainoat valkoihoiset. Suurin osa näistä asunnoista on yksityisasuntoja ja melkein jokaikinen asunnon täällä omistava on ilahduttavasti filippiiniläinen. Havaijilla kaikenkokoiset naiset pukeutuivat kaikilla rannoilla ihanan anteeksipyytelemättä bikineihin; täällä taas en halunnut olla ainoa vatsani paljastava, joten hankin UV-paidan. Se nyt on tietysti fiksu ostos muutenkin, vaikka järjettömän epämiellyttävä päällä onkin.

Tärkeimmältä tuntuu nyt kuitenkin kaiken tämän selittelyn jälkeen kertoa, että meillä on ollut ihan kamalan kivaa yhdessä.

Tällaisin ajatuksin saasteisesta Manilasta tällä kertaa.

Näin sitä hullu(nrohkea)t muuttaa

Ai kamala. Viime viikot ovat olleet kyllä sellaisia, joita en ihan hetkessä unohda. Mä aina yritän näissä teksteissäni paketoida pidemmätkin tapahtumat ja omat tuntemukseni jotenkin muutamaan kompaktiin lauseeseen ja luulen, että tulen tekemään sen nytkin. En tiedä, miksi toimin aina näin. Haluaisin kertoa nyt tässä kuulkaa aivan kaiken, mutta itse kyllästyn omien tarinoideni puolessa välissä ja pyrin jo seuraavaan asiaan elämässä. Viime viikkoina en ole ehtinyt kirjoitella, koska olen sukeltanut tunteesta toiseen ja lähinnä siivonnut ja pakannut.

Tuo otsikossa oleva leima, jonka otsaamme nyt löin, ei muuten ole kehu. Elämästä voisi selvitä vallan helpommallakin, mutta mä en tiedä, osaisimmeko elää mitenkään muuten kuitenkaan. En silti ollenkaan suosittele tekemään perässä.

Ihan jo yksinään se, että muuttaa ulkomailta ulkomaille, on iso juttu. Siihen ei tarvittaisi mitään sen kummempia lisämausteita, haasteita, esteitä tai vaikeuksia, joiden kanssa lisäksi painia. Nyt tuntuu, että me otimme tällä kierroksella vastaan kaiken kuran kerralla ja tämä tarina, jonka nyt teille kerron (hah), on jo melkein ehkä vähän uskomaton. Mutta just sen verran, että sen täytyy olla totta.

65197568_474091033339250_7093754933115092992_n

Kuten blogia seurailleet tietävätkin, olemme lähdössä nyt sunnuntaina, kolmen päivän päästä, Filippiineille kuukaudeksi. Nämä liput me ostimme helmikuussa viisumeidemme takia, jolloin meidän oli pakko osoittaa Yhdysvaltain suurlähetystölle, että olemme poistumassa ajallaan maasta. Päätimme silloin, että teemme seuraavan reissun Suomeen jouluksi, joten kesäreissu Filippiineille (osin töitä, osin lomaa) kuulosti oikein passelilta. Kun tämä Perth-kuvio alkoi kevään mittaan syntyä ja selkiytyä, saimme taas samoja ohjeita kuin normaalistikin viisumeiden haun yhteydessä: älkää ostako lippuja Perthiin ennen kuin teillä on viisumit Australiaan. Tämä selvää.

Filippiineille ei saa kuitenkaan mennä kuin 30 päiväksi ilman viisumia (ja sinne emme olleet aikomassa mitään viisumeita hakea) ja silloinkin pitää olla paluu- tai jatkolento kourassa, kun maahan menee, jos sinne mielii päästä.

No, aikaahan vielä oli ja oli meillä suunnitelmakin. Laitoimme Jeeppimme hyvissä ajoin myyntiin ja aloimme etsiä muuttofirmoja. Suomesta lähteissä maksoimme pienen omaisuutemme (12 laatikkoa sekalaista sekä stuodiokamat) muutosta 3500 euroa ja kaikki järjestelyt kävivät helposti suomalaisella tehokkuudella. Ja rehellisyydellä. Olemme tässä viimeisen kahden vuoden aikana huomanneet, että jos tekee bisnestä saarella keskellä merta eikä asiakkaalla ole vaihtoehtoja eikä valinnan varaa, lafkat voivat veloittaa palveluistaan ihan mitä tahansa. Ensinnä emme millään meinanneet löytää muuttofirmaa, joka olisi ottanut tavaramme täällä satamassa vastaan ja kiikuttanut ne, ihan sama mitä reittiä, laivalla Perthiin. Tai lentokoneella, kunhan nyt jollain. Ei tällaisia palveluita oikein tarjoiltu vaikka netissä niin lupailtiin, liian hankalaa oli vähän joka toiselle ja liian moni vähän laiskasti työhönsä suhtautuva lupasi palailla myöhemmin asiaan, mutta katosi sitten taivaan tuuliin. Sitten löysimme kaksi firmaa, joista molemmista iloksemme ilmoitettiin, että muutto saataisiin kyllä onnistumaan. Saimme kaksi tarjousta saman päivän aikana: ensimmäinen muutto olisi maksanut meille 9000 dollaria ja toinen 19 000 dollaria. Meinasin repiä hiukset päästäni. Niinpä jatkoimme etsimistä.

Samaan aikaan meidän oli pakko saada auto myytyä, jotta voisimme kustantaa tämän muuton. Eikä sitä meinannut kukaan ostaa, hyvää autoa. Sen sijaan meitä yritettiin kyllä ukottaa muutamaankin otteeseen esimerkiksi kuuluisalla PayPal-huijauksella, jossa ostaja ei tule edes katsomaan ajoneuvoa, vaan laittaa ’agentin’ sen hakemaan. Yleensä ostaja jää näissä tapauksissa ilman sekä autoa että rahojaan. Ainakin yhden kerran hyvin mukavan oloinen ostajaehdokas sopi myös koeajosta, mutta ei koskaan saapunut paikalle, eikä enää vastannut puhelimeen. Käytettyjen autojen liike olisi maksanut nelivedostamme 1500 dollaria. Vain, koska voivat. Ihan pikkusen liian vähän.

Jossain vaiheessa saimme hyvän muuttotarjouksen Matsonilta, mutta emme Perthiin saakka, vaan Melbourneen, vain noin 3400 kilometrin päähän kohteesta. Kunnes he peruivat tämänkin mahdottomana muutaman päivän jälkeen.

65817129_599847323871440_8853769364931870720_n

Hyvät ystäväni, kun tämä viikko alkoi, meillä oli edelleen auto, ei viisumeita, ei jatkolentoja Filippiineiltä eteenpäin, ei muuttofirmaa eikä rahaa muuttoon. Suurimman osan aikaa pystyin hengittelemään, että ei tässä mitään, mitään ihan kamalaa ei tässä kuitenkaan pääse tapahtumaan ja tämä on vaan tavaraa, olemme kaikki hengissä ja niin edelleen, mutta välillä kyllä itkeä ryystin ahdistuksissani niin etten meinannut eteeni nähdä. Toisinaan päivät meni sellaisessa ahdistavassa sumussa, kun tuli taas yksi ei jostain ja toinen muualta, ja tuntui siltä kuin mitä tahansa olisimme yrittäneet, joku heitti eteen jonkun älyttömän betonijärkäleen, jonka ohi ei päässyt mitenkään. Puoliso sattuu taas olemaan aivan ylimaallisen rauhallinen aina, joten hän vaan toisteli lakonisesti, että kyllä kaikki järjestyy. Tiistai-iltana viisi päivää ennen muuttoa, kyllä kaikki järjestyy.

Olimme jossain vaiheessa tätä hullunmyllyä asettaneet omaksi deadlineksemme keskiviikkoillan. Siis kyllä, keskiviikon neljää päivää ennen muuttoa. Miksi niin lähelle lähtöpäivää, kysytte? En todellakaan osaa vastata. Mutta me päätettiin, että jos keskiviikkoiltaan mennessä kaikki asiat eivät ole järjestyneet, muutamme suunnitelmiamme. Sitten vaan ei mennä Perthiin ja elämä jatkuu jossain muualla jollain muulla tavoin kuin kuvittelimme.

Kun keskiviikko valkeni, meillä oli edelleen auto, ei viisumeita, ei jatkolentoja Filippiineiltä eteenpäin, ei muuttofirmaa eikä rahaa muuttoon. Tässähän on vielä aikaa, totesi mies lakoninesti. Kyllä kaikki järjestyy.

Ensimmäinen iso askel tapahtui aamulla aikaisin viisumeiden kanssa ja saimme eteenpäin asioita, jotka olivat viikkoja seisoneet. Kymmenen maissa saimme yllättäen viestin Matsonilta, että he voisivat sittenkin muuttaa meidät, eivätkä vain Melbourneen asti, vaan ihan perille Perthiin saakka. Hintaakaan ei ollut kuin 5600 dollaria, mikä oli verrattain jo ihan hyvä ja aivan helposti hoidettavissa, jos vain saisimme automme myytyä. Ja kuulkaa, illalla klo 22 saimme viestin, että aiemmin saman päivän aikana autoa koeajanut nuorimies haluaisi ostaa sen. Keskiviikkoahan oli vielä ruhtinaalliset kaksi tuntia jäljellä.

En meinannut uskoa itsekään.

Tänään on silmiin puskenut taas kyyneleitä, tällä kertaa helpotuksesta. Koti on melkein kokonaan pakattu ja siivottukin niin puhtaaksi, ettei täällä uskalla melkein olla. Asunnon kunnon kävi tarkistamassa vähäeleinen vanha korealaisnainen, mukanaan vähän nuorempi korealaisnainen, joka anteeksipyytelevästi otti kuvia ties sun mistä nurkasta tädin tuiman katseen alla. Parivaljakko lähti mitään sen kummempaa sanomatta ovesta ulos. En nyt sitten tiedä, että menikö tarkastus läpi vai ei. Loput kirjeessä.

Illalla ostamme liput ihan rohkeasti nyt vaan perille Perthiin asti, vaikka viisumeitamme ei ole ihan vielä myönnetty, koska kuten sanottu, muuten ei ole Filippiineillekään menemistä. Eiköhän me ehditä ne meidän viisumitkin ajoissa saada, koska kyllä kaikki järjestyy.