Myanmar, joka taisi muuttaa minua

Muistatteko, kun joskus kerroin, että mietin aina kroonisesti matkoilla, että voisinko asua kyseisessä maassa? Listalle on näemmä tulleet paikat, joihin haluaisin jäädä ainakin aina kuukaudeksi kerrallaan, koska pari viikkoa ei tunnu riittävän mihinkään. Olemme olleet Myanmarissa nyt viikon. Aika on tuntunut kyllä pidemmältä, sellaisella hyvällä tavalla, kun päiviin mahtuu paljon uutta ja erilaista ja tärkeää, eikä mikään hetki toista edellistä. Vajaaksi jää silti täällä oleminen. Myanmar on ihan rehellisesti sanottuna vienyt palan mun sydäntä ja toivoisin voivani jäädä vielä hetkeksi ja ensi kerralla tuoda myös kaikki mun ystävät mukana.

EFF77A34-D67C-4C1C-B4CC-2079718C5EEFDD727A40-936D-4D2C-B303-F33419D559FF

Järjestömme on tehnyt Myanmarissa töitä nyt muutaman vuoden. Puolisoni on täällä jo viidettä kertaa. Hän on mm. konsultoinut yrityksiä ja rakentanut jo pidempään hedelmällistä yhteistyötä eri tahojen kanssa ja kiertänyt useammissa pienissä kylissä ihmisiä tapaamassa. Minä ja lapset ollaan Myanmarissa nyt ensimmäistä kertaa ja olen ollut vaikuttunut, millaiset verkostot tuttumme ovat tiimiensä kanssa tänne jo luoneet. Olemme viikon sisällä tavanneet monien eri kehitysapujärjestöjen sekä lähetystyöläisten väkeä ja kuulleet paikallisia päättäjiä sekä kontakteja ja jokainen tapaamamme henkilö on jättänyt muhun jonkunlaisen jäljen. Parasta on ollut nähdä, kuinka täällä tehdään töitä nimenomaan paikallisten kanssa rinnakkain. Viime viikolla kuuntelin maan varapresidentin vaimon pitämää puhetta, jossa hän toiveikkaana kuvasi, kuinka maan vapautuminen on heihin vaikuttanut (mm. niin, että hän voi chin-naisena puhua nykyään julkisesti pelkäämättä kuolemaa) ja kuinka paljon töitä tehdään demokraattisen tulevaisuuden puolesta. Vaikka tässä upeassa maassa on edelleen käynnissä valtavia ihmisoikeusrikkomuksia, palaa täällä myös toivo paremmasta.

Myanmariin matkailusta on keskusteltu aika paljon, kuten pitääkin. Tämä köyhä maa tarvitsee tuloja, mutta tämä kulttuuri ei tarvitse rellestäviä länsimaalaisia pikkiriikkisissä vaatteissaan. Mun näkökantani olisi se, että Myanmariin matkaavan olisi hyvä ymmärtää, mihin tulee. Myanmaria repii edelleen sisällissota, vaikka sitä ei useimmilla alueilla enää näekään ja kansa toipuu vielä pitkään kohtaamastaan diktatuurista. Olen lukenut mainintoja myös siitä, että omien varojen ohjautumisesta yksityisille tahoille armeijan sijaan kannattaa pitää mahdollisuuksien mukaan huolta – tämä tosin vaatii asioihin perehtymistä ennakkoon eikä välttämättä ole mikään helppo tehtävä meille tavan kansalaisille. Pukeutuminen on täällä kautta linjan konservatiivista ja on ainoastaan viisasta ja kunnioittavaa pitää itsekin yllä samaa linjaa, eli pukeutua vain nilkkapituisiin housuihin tai hameisiin sekä t-paitoihin.

CFF4DE4C-CF60-4422-ABED-13EEB3C59587
D37749A8-62A7-406A-A1CA-0DE5E746861E

Me olemme nyt Taunggyissä, kaupungissa ylempänä vuorilla Yangonista pohjoiseen. Ihmiset ovat olleet kaikkialla ystävällisiä, mutta eivät tunkeilevia. Vain muutama on eksynyt ottamaan kuvia sinisilmäisistä lapsinähtävyyksistämme. Ajelimme eilen kaupungista vajaan tunnin matkan pieneen kylään tapaamaan perhettä, joka oli kutsunut meidät luokseen. Noin ehkä meidän ikäinen pariskunta asui itse rakentamassaan kodissa, jonka olohuoneen kulmia tukivat bambunoksat, seininä toimivat kontin osat ja kattona pressut. Kodissaan heillä asui kolme omaa lasta ja 23 orpolasta. Näin talvella lämpötila laskee öisin alle kymmeneen ja joskus lähelle nollaa, joten kylmyys kalvaa pieniä nukkujia näin tammikuussa. Mies kertoi, että kyläläiset kivittävät heitä ja heidän taloaan usein, koska he ovat alueen ainoat kristityt ja se on monille täällä uhkaavaa ja järkyttävää. Perheellä on pulaa ruuasta, eikä heillä ole autoa, joten he kulkevat lasten kanssa usean kilometrin matkat kouluun ja takaisin päivittäin kävellen. Minä ja puoliso toisiimme katsomatta menimme lopuksi miehen luo ja yhdestä suusta kerroimme, että haluamme alkaa tukea tätä perhettä kuukausittain. Kulttuuriin kuuluen mies ensin kieltäytyi avustamme ja kertoi juuri saaneensa kertalahjoituksen joltain. Sanoin uudelleen, että haluamme lasten saavan ruokaa joka päivä ja meillä olisi mahdollisuus heille jotain antaa ja myös kutsua ystäviämme tukijoukkoihin mukaan, jolloin mies puhkesi itkuun ja meitä halaamaan.

Olen tästä asti ollut sisuskalujani myöten jonkinlaisessa turbulenssissa. Olen tehnyt järjestötyötä nyt kaksi ja puoli vuotta, mutta ei tällaiseen voi mitenkään täysin tottua. Mietin taas, miten etuoikeutettuja me ollaan, kun satuimme syntymään maahan, jossa lähtöviiva on aivan toisessa kohtaa kuin vaikka näillä lapsilla täällä. Mietin, miten pienellä avustuksella päästään täällä pitkälle. Me ei jouduta luopumaan yhtään mistään, ehkä muutamasta take away-kahvista kuussa jos siitäkään, ja voidaan omalla pienellä summalla tehdä isoa muutosta 26 lapsen ja heidän vanhempiensa elämässä. Musta se on lopulta hyvin yksinkertaista matikkaa, että jos meillä on antaa ja heillä tarve, niin silloin tehdään mitä voidaan. Ei siksi että itsellä olisi sitä myöten parempi omatunto ja kuviteltu sädekehä loistaisi kirkkaampaa kilometrien päähän vaan siksi, että pienikin apu voi oikeasti muuttaa jonkun toisen ihmisen arkea ihan massiivisella tavalla. Tällä ei tietenkään koko maailmaa muuteta, mutta eipä sellaista voi keltään odottaakaan. Olisi se vaan ollut silti niin eri asia kävellä pois tekemättä mitään sen jälkeen, kun hätä oli saanut ihan oikeat nimet ja kasvot.

DEBA3A05-4C93-4AF8-94F5-553F67CB7A60
Poikien makuutila.

F8E520A5-B4A7-414A-85A6-D6D798F85C24844FF226-9CD7-4265-BF65-62DA688AF3DBOlen aina välillä kuullut, että me asumme nykyään kuplassa (Marju kirjoitti tästä aiheesta juuri hyvän tekstin) ja tottahan se tietysti on. Me asumme Australiassa ollessamme kuplassa. Mutta niin asuvat kaikki muutkin maailman ihmiset. Suomessa asutaan sellaisessa kuplassa, jossa hanasta tulee puhdasta vettä, sisällä on talvisinkin lämmin, koulu on ilmaista ja siellä saa syödä, on harrastuksia, terveydenhuolto, hammaslääkärit ja synnytyssairaalat. Suomi on oma kuplansa ihan siinä missä mikä tahansa muukin. Ulkomaille muutto pakottaa siihen, että se edellinen kupla puhkeaa ja luulen, että tästä tulee myös monille meille se tuttu kulttuurishokin kokemus. Sovinto uuden maan kanssa lienee sitten sitä uuden kuplan rakentamista uuteen paikkaan ja tämän jälkeen se Suomi-kupla tuntuukin itselle vieraammalta ja etäisemmältä kuin ennen.

Myanmar on taas puhkonut jotain aiemmin rakentamaani, koska olen ajatellut näitä ihmisiä ja tätä ihanaa kansaa koko ajan meidän täällä ollessamme. Näitä lähtökohtia, köyhyyttä, kansanmurhia. Tämä maa on täynnä ihan mieletöntä kauneutta ja koskematonta luontoa, palvelualttiutta ja mykistävää arkkitehtuuria. Sanoisin, että kaikkien pitäisi päästä käymään Myanmarissa, mutta ei vain niissä tunnetuimmista turistikohteissa. Lupaan sydämentykytyksiä ja ainakin hetkeksi maahan kaadettuja omia murheita, jos joskus saatte mahdollisuuden päästä näihin kyliin jonkun vieraaksi. Vapaaehtoiseksi pääsee kyllä useammankin järjestön matkaan, jos tämän sorttinen maailman lähestyminen kiinnostaa.

55450253-CA7E-450F-B4D7-C60ADB8C4F33

Täällä on tapahtunut paljon muutakin hienoa, myös sellaista, mistä en voi blogissa kertoa. Ihan mieletön maa, joka on jo nyt jättänyt muhun pysyvän jäljen. En tiedä olenko yhtään sen parempi ihminen nyt kuin tänne tullessa, tuskin, mutta jotenkin sinne sydämeen on taas tullut raivattua lisää tilaa ja oma maailmankuva on laajentunut ainakin muutamalla askeleella. Ja se on aina arvokasta joka tapauksessa.

Elämäni villein vuosi – luetuimmat postaukset vuonna 2019

Sillä laillahan tämä vuosi ei ole ollut villi, mutta muuten kyllä täynnä tunnetta ja tapahtumia laidasta laitaan. Paljon hienoja duunijuttuja ja yksi iso muutto. Kuukausi Filippiineillä ja nyt kuutisen viikkoa Suomessa. Havaijia ja Australiaa. Te lukijat olette kulkeneet ja eläneet uskollisesti näissä käänteissä mukana – kiitos. Olette myös lukeneet eniten mulle itselleni tärkeimpiä tekstejä, joten kiitos siitäkin. Tässä tämän vuoden viisi luetuinta!

896149A3-F6FE-4CA7-9F42-7406C3D26E6F

Sijalla 5: Kaverisuhteiden anatomiaa

”Aika monet ystävyyssuhteet ovat meillä jämähtäneetkin sellaiselle tasolle, että on kivaa ja helppoa olla yhdessä sillon kun ollaan, mutta kauheasti vaivaa kukaan ei jaksa suhteiden eteen nähdä. Ja mä en vaan ole sellainen. Mä en jaksa pidemmän päälle sellaista oh my gosh I love you so much let’s have coffee soon-jollotusta, joka ei monien kohdalla tarkoita lopulta yhtään mitään.

Huhtikuussa mua mietitytti kaverisuhteet, kun tajusin, etten ollutkaan osannut lukea amerikkalaista kulttuuria täysin oikein. Suomalainen voi lähteä pohjoisesta, mutta pohjoinen ei suomalaisesta. Tämän postauksen prosessin takana oli myös jo se salaisuus, että tiesimme olevamme lähdössä Konalta.

71332513_244613633081285_2004820575482019840_n

Sijalla 4: Näin sitä hullu(nrohkea)t muuttaa

Hyvät ystäväni, kun tämä viikko alkoi, meillä oli edelleen auto, ei viisumeita, ei jatkolentoja Filippiineiltä eteenpäin, ei muuttofirmaa eikä rahaa muuttoon.

Muutto Konalta Manilan kautta Perthiin oli kyllä yksi oma näytteensä siitä, miten omituisia me ollaan. Selvisin kuitenkin ilman yhtään harmaata hiusta. Kyllä kaikki järjestyy.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sijalla 3: Etuoikeutettu luopumaan

Mä tiedän, että olen puhunut meidän tänne tulon kohdalla paljon unelmista ja siitä, miten meidän unelmat on alkaneet toteutua täällä. Mä olen silti vähemmän puhunut siitä, että oikeasti todella harva vaihtaisi paikkoja meidän kanssa – harva unelmoi tällaisesta.

Työn kautta kipu ja köyhyyskin ovat olleet kasvoilla melkein päivittäin ja mä jäin roikkumaan jonnekin valkoisen etuoikeutetun naisen mielen välitilaan. Tiedän edelleen koko ajan, että voisin koska vaan kääntyä takaisin ja palata asumaan kotimaahan, ja nauttia kaikista meille kuuluvista eduista. Aika harvalla on koko maailman mittakaavassa tällaista mahdollisuutta.

76263808_553195991922951_2540986936751816704_n

Sijalla 2: Ensimmäinen Australiasta

Muuten noin puolen tunnin ajomatka kentältä tänne oli kuin oltaisiin Suomeen tultu: kuin yhtä isoa Vantaata olivat meidän raadin silmiin maisemat siinä ajellessa, ihan kuin joku loputon Askisto olisi ikkunoista vallan auennut.

Ihanaa, että teitä kiinnosti meidän ekat fiilikset Perthistä – ja nehän eivät lopulta ihan kovin lähelle totuutta edes osuneet, mutta ei sen väliä. Perth osoittautui syksyn mittaan vähän monipuolisemmaksi kuin alkuun väsypäissäni ajattelin.

6602374D-E24F-49C3-AA34-5FB882DF5756

Sijalla 1: Hyvästit Konalle

Ja, hyvät ystävät, me emme muuta takaisin Suomeen. Me muutamme täältä Perthiin, Australiaan. Teemme toisen kansainvälisen muuton kahden vuoden sisään, emmekä käy tässä välissä kotimaassa edes käväisemässä. Lähdemme Konalta ensi kuussa Filippiineille ja Perthiin saavumme näillä näkymin heinäkuun lopussa.

Ylivoimaiseen voittoon ylsi yllättävä ilmoituksemme lähteä Konalta. Kyllä muutto meitäkin vähän yllätti, mutta todellisuudessa sitä myös taustoissa pohdittiin ja mietittiin paljon enemmän kuin ehkä arvaattekaan. Askelmerkit olivat lopulta tosi selkeät ja edelleen olemme sitä mieltä, että kyllä kannatti.

Nyt yritän tässä joulun päivinä paketoida tätä elämäni tapahtumarikkainta vuotta. Uudelle vuosikymmenelle lähden oikeasti aika täynnä intoa siitä, että meidän elämä on just näin kreisiä ja vähän vähemmän tasaista, aivan älytöntäkin välillä. Olenpahan elänyt.

Hyvää Joulua kaikille!

Mitäs me huomauttelijat

Me käytiin sunnuntaina kuuntelemassa Hoosiannaa yhdessä kirkossa ja törmäsin siellä yllättäen hyvään ystävääni, joka oli paikalla kummipoikamme, kehitysvammaisen 8-vuotiaansa kanssa. Poika istui tapansa mukaan omassa kuplassaan ihan nätisti ja kuunteli tarkkaavaisesti puhetta kommentoiden sitä hiljaa kaikuna itselleen. Kiitos Herralle, niin. Syntyi seimeen, Jeesus-lapsi. Kato äiti, tuolla istuu Suomen presidentit, kertoi osoittaen pukuihin sonnustautunutta orkesteria.

Mulla on tosi korkea toleranssi kaikenlaisille lasten äänille, myönnetään, mutta silläkin uhalla sanon, että mun korviin lapsi ei pitänyt meteliä tai ollut mitenkään häiriöksi. Kunhan mutisi siinä itsekseen. Kuitenkin hetken päästä puheen aloituksesta eräs ihminen lähestyi ystävääni ja kertoi, että lapsi häiritsee muita ja pyysi parivaljakkoa vaihtamaan paikkaa. Vastaavia tilanteita jo sata kertaa aiemminkin kokenut ystäväni pakkasi välittömästi kamansa ja marssi salista ulos. Menimme koko sakki tilanteesta aulaan, jossa turhautumisesta nousevat kyyneleet puskivat sekä pojan äidin että isoäidin silmiin. Tämä oikeasti aivan ihmeellisen kärsivällinen ystäväni on saanut huomautuksia lapsensa käytöksestä tai vaan olemisesta ohikulkijoilta niin kaupoissa, julkisissa kulkuvälineissä kuin kirkoissakin ja väkisinkin välillä kokee, ettei sovi lapsineen minnekään. Huomasin, miten taas meinasin vetää yhden ihmisen kommenttien perusteella nopeita johtopäätöksiä. Ensimmäisenä sen, miten Suomessa ei siedetä lapsia äänineen, kun ne aina vaan jotakuta häiritsee ja toisena sen, että vammaiset eivät tässä maassa mahdu edes kirkkoon.

Totta eivät lopulta varmaan ole kumpikaan näistä ajatuksista, vaikka äitini on aikoinaan kokenut tismalleen samaa isosiskoni kanssa. Niissä määrin, ettei enää halunnut viedä häntä tiettyihin paikkoihin muiden rauhaa rikkomaan.

E88869DA-2D8E-467C-85D4-82E3B333B283.jpeg

Haluan silti voida itselleni edelleen kertoa, että negatiiviset ihmiset ovat kuitenkin vain yksilöitä, eivät koko totuus kaikesta. Minä tasan tiedän, että kaikki suomalaiset eivät ärsyynny lapsista tai koe vaikeaksi olla samassa tilassa vammaisen kanssa. Olen ihan varma, että kirkkosalissakin oli ihmisiä, joita pojan mutina ei häirinnyt ollenkaan. Tällaisissa hetkissä sen joksikin ajaksi meinaa vaan unohtaa. Kaksi tai kolmekin ikävää kertaa kun on vastaanottavassa päässä jo vähän liikaa.

Kun isäni kuuli sunnuntaisesta tapauksesta, hänkin liikuttui kyyneliin. Muisti varmaan elävästi omat taistelunsa tuulimyllyjä vastaan ja sen, miten meidän perheessä ratkaistiin se, kun ihmiset tuijottivat ja moittivat. Vammaista. Sitä, ettei se osaa olla hiljaa. Vanhempiaan, jotka eivät saa lasta kuriin. Äitini päätti jonkun aikaa yritettyään, ettei pysty enää ottamaan vastaan ilkeitä huomautuksia, vaan jää lapsen kanssa mieluummin kotiin, kaikesta.

Kaikki me ollaan joskus aivan käsittämättömän itsekeskeisiä. Niin olevinaan tärkeitä, että minun rauhani vaaliminen ajaa kaiken muun edelle. Myös sinun tunteidesi ja terveen järjen edelle. Meillä kaikilla on tähtihetkemme, jolloin ei osata asettua toisen asemaan yhtään, vaan kerrotaan mielipiteemme, vaikka kukaan ei kysy ja arvostellaan, vaikka siihen ei olisi omien syntien valossa varaa yhtään. Sellaisia me ihmiset välillä ollaan. Enkä tarkoita nyt puolustella huonosti käyttäytyviä tai riehumista tai sanoa, etteikö olisi hetkiä, jolloin täytyy osata olla hiiskumatta – joku kuitenkin haluaa lukea tämän niin – vaan haluan puolustaa ihmisyyttä ja sitä, että osaisimme vähintään sietää, mieluusti arvostaa toista ihmistä julkisissa, yhteisissä tiloissa liikuskellessamme. Että tänne maailmaan saisi oikeasti mahtua kaikki ihmiset omine keskeneräisine taitoineen. Hienoa olisi voida elää niin, että yleinen ystävällisyys olisi useammin lähtökohta kaikelle kommunikoinnille.

1CAAD06B-A6A4-4524-A3D1-F4C49921A73C.jpeg

Jos nyt jotain tässä joulun aikaan, niin jälkimmäistä toivoisin tänne pohjoiseen enemmän. Ei asiat ole niin justiinsa, että niistä on aivan pakko heti toiselle huomauttaa. Voi myös antaa olla, ihan vaan yhteisen hyvän nimissä. Koskaan kun ei tiedä, millaisia sotia vastapuoli on elämässään jo taistellut ja minkälaisten soiden läpi saappaat jaloissaan pusertanut. Ja etenkin erityislapsia kasvattavilla on jo lautasellaan ihan tarpeeksi ilman sitä sosiaalista painetta, jota lisäksi tuupataan ulkopuolelta. Tue mieluummin ja yritä ymmärtää. Ja jos ei ole mitään ystävällistä sanottavaa, on parempi olla hiljaa – ja sitten voi itse siirtyä vähin äänin muualle kirkkosaliin kuuntelemaan puhetta, jota pieni kommentaattori ja hänen äitinsä olisivat myös mielellään kuunnelleet.