Koti on siellä, missä ollaan yli vuosi

Ennen kun me muutettiin tänne Perthiin, me valmistauduttiin henkisesti siihen, että eka vuosi täällä tulee olemaan vähän vaikea. Konalla oli hyvä, eikä sieltä ollut helppo lähteä – olkoonkin, että se oli meidän aivan kaiken kannalta parempi niin. Sydän ei vaan aina kuuntele järjen ääntä, vaikka järki kädenväännössä voittaisikin. En kuitenkaan millään määrää osannut valmistautua siihen, että tämä eka vuosi ihan näin raskas olisi.

Mulla on tässä viime aikoina omat fiilikset muuttuneet yhtä nopeasti kuin koronakevään rajoitukset. Kaksi viikkoa sitten itkin taas tai vielä tai ihan miten sen nyt haluaa nähdä, kun kaipasin Konan parasta ystävääni ja sitä koko sakkia ja rentoa saarikulttuuria ja kaikkea, mitä nyt vaan vaaleanpunaiset lasit silmillä voi Havaijilta kaivata. Koska vähän niin kuin turhan pitkittyneessä, yksipuolisessa erossa, minäkin muistelin vain niitä Konan parhaita puolia ja sehän se ei auta näkemään mitään elämässä alkuunkaan oikeassa valossa.

Meidän lähdöstä tulee kesäkuun lopussa täyteen vuosi. Aika on mennyt yhtä aikaa nopeasti ja hitaasti, siihen on mahtunut paljon ja vähän ja sitten maailma räjähti ja räiskyy edelleen. Ja se on oikein, niin pitääkin. Ja kaikkien mullistusten keskellä mun pääni yrittää saada tolkkua sekä maailman tilasta että omasta paikastani täällä. Olen miettinyt kotia ja sitä, miksi toiset ovat sellaisia, että kokevat jonkun yhden paikan kodikseen ikuisesti eivätkä sieltä ikinä poistu ja me toiset, no, me ei olla sellaisia.

Toisaalta tunnen monet paikat nopeasti kodikseni ja toisaalta en yhtään mitään. En vaadi paljoa enkä edes pysyvyyttä voidakseni hyvin. Vielä joskus haluaisin oman pihan, mutta haluaisinko edes ajatuksena jonkun kodin, jossa vanheta hamaan tappiin, sitä en usko. Ehkä joskus, mutten vielä. Sellaistakin olen miettinyt, että onneksi en jäänyt vaan kotimaahan, koska vuodet ulkomailla ovat muovanneet mua ainoastaan parempaan suuntaan. Olen varma siitä, että joitakin asioita ei vaan voi oppia eikä ymmärtää, jos ei asu jossain vaiheessa maailmalla. En tiedä, onko näillä asioilla sellaista arvoa, että sillä nyt olisi mitään sen suurempaa merkitystä, mutta kyllä tässä ainakin oma maailmankuva ja ihmiskäsitys väkisin positiivisella tavalla venyy.

Näin noin vuoden verran täällä oltuamme olen vihdoin huomannut sellaista mukavaa tottumista asioihin, paikkoihin ja lähiseudun maisemiin, että sitä voisi jo ihan kotiutumiseksi kutsua. Pyörälenkillä tulee nykyään aina fiilis, että onpas meillä nätti kotiseutu nykyään ja näin talven kynnyksellä valtava ilo siitä, että kolmen sateisen kuukauden päästä onkin jo taas kevät ja parinkympin lämpötilat. Elämässä on jo joitakin ihmisiä, joita ilman en enää osaisi ajatella olevani. Mieli on vähemmän Konalla ja enemmän paikalla. Risaisesta alusta huolimatta elämä on paljon rikkaampaa nyt kuin se olisi ollut ilman tätä kokemusta.

Lapset nukkuu välillä torkkupeiton alla, jonka saivat mummiltaan joululahjaksi. Siinä lukee isoin kirjaimin Home is where the heart is. Vaikka noin periaatteessa ajattelenkin asian olevan näin, joskus sydän ei vaan oikein seuraa perässä. Pää tietää, missä mennään ja kroppakin kulkee minne käsketään, mutta sydänparka jää usein eteiseen itkemään, ettei ollut kyllä vielä ollenkaan valmis näihin jäähyväisiin. Niinpä koti toki onkin siellä missä sydänkin, mutta joskus vasta noin vuoden jälkeen. Sanoisin nimittäin, että tällaisen ajan se ottaa, kunnes asettuu. Ja nyt me ollaan täällä, eka vuosi kohta takana ja tuntuu, että aletaan olla aloillamme jo ihan oikeasti sydäntä myöten.

Uuden elämän ensimmäinen päivä

Meni vähän dramaattiseksi tuo otsikointi, mutta menköön, taiteen nimissä. On maanantai ja lapset lähtivät ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon kouluun. Molempia jännitti, kaikki tuntui vähän oudolta, parkkiksella nieltiin kyyneleitä ja sitten vaan sisulla kohti luokkaa. Ulkona oli aamulla lämpöä kokonaista seitsemän astetta ja pitäisi talvikoulupuvut ostaa. Vähän haastavaa ja hidasta aikana, jolloin univormukauppa on virallisesti kiinni. Saimme kuitenkin puolen tunnin ajan putiikkiin torstaille ja sitä odotellessa lapset lähetetään kouluun omissa fleeceissään.

Kun tulimme koululta takaisin kotiin, ekana ajattelin, että onpa täällä hiljaista. Sitten mietin ajan kulua. Kuuden viikon pituus tällaisena erikoisaikana on jotenkin vaikea hahmottaa. Aikana, jolloin ei tapahdu juuri mitään eikä muistoja kerry monipuolisesti, aika tuntuu jälkeenpäin katseltuna lyhyeltä, vaikka olikin sitä elettäessä pitkäveteistä. Normaalisti kuudessa viikossa ehtii tapahtua vaikka mitä ja silloin aika menee nopeammin, mutta tuntuu lopulta pidemmältä, koska muistoja ja tapahtumia on repussa vaikka millä mitalla. Aika, tuo omituinen käsite. Oli aika, jolloin jaksoimme tätä kaikkea hyvin. Oli pyöräretkiä, kävelylenkkejä ja lautapelejä. Sitten tuli aika, jolloin kukaan ei jaksanut enää mitään, etenkään minä ja Kuopus. Lapset kyllä tsemppasivat kotikoulutehtäviensä kanssa aivan hienosti, vaikka oli se nyt rehellisyyden nimissä aivan järkyttävän puisevaa puuhaa. Näitä kun olin ajatellut hetken, väsähdin kaikkiin kotimme ääniin. Pyysin puolisoa laittamaan musiikin pois päältä ja olisin mieluusti toivonut hänen olevan ihan vaikka hengittämättä hetken, niin paljon täyttä hiljaisuutta kaipasin. Tähän en kuitenkaan mennyt, vaan kiipesin yksin yläkertaan, laitoin vastamelukuulokkeet korville ja korviin soimaan ocean wave sounds ylityöllistettyä hermostoani rauhoittamaan. Saa mieskin hengittää ihan rauhassa, siellä alakerrassa. Olen katsomattakin aivan varma, että on nukahtanut sohvalle.

Viimeiset kaksi viikkoa oli mulle hyvinkin raskaita. En ole nukkunut hyvin, leposyke on ollut korkealla, olen ollut rauhaton ja levoton. Kaikki tiedämme syyn tähän ja näin voimme yhdessä vain todeta, että ihmistä ei vaan ole tehty eristykseen. Harvassa ovat ne, joilla tämä ei tunnu missään. Meidän muiden ei kai auta kuin sinnitellä, samalla kun voimme ihan rohkeasti olla tilanteesta juuri sitä mieltä kuin olemme.

Sellaistakin tässä olen ehtinyt miettiä, että meillä ei ollut mitään kovaa tilausta enemmälle perheajalle. Me oltiin jo ennen tätä oikeinkin läheisiä ja paljon yhdessä. Emme ole saaneet mitään ahaa-elämyksiä, että pitäisi olla vähempi kiirettä ja enempi aikaa keskenään, koska sellaista on ollut elämä meillä jo kohta kolmisen vuotta. Ja sellaisena jatkuukin, löyhin aikatauluin ja rennolla otteella juoksemisen sijaan, mutta nyt tätä yhdessäoloa on ollut jo niin paljon, että balanssista ei ole tietoakaan.

Aloitin tämän työpäivän siivoamalla läppärini. Poistin jokaikisen kuvatodisteen tehdyistä koulutehtävistä, heitin roskiin kaikki kaaviot, laskut ja piirustukset. Ne on nyt ehkä toivottavasti lähetetty opettajalle ja tulevat joskus näkymään arvosanoissa. Aamulla muistin, että kolme viikkoa eteenpäin lykkäämäni indonesian tehtävät jäivät nyt sitten molemmilta kokonaan tekemättä. Oh well. Toivottavasti opettaja ei nosta asiaa esiin koko luokan edessä, kuten täällä joskus toimitaan. Muistin, että piti lähettää myös yksi tehtävä eräälle nuorelle, jota tapaan aina tiistaisin. Onhan tässä vielä vähän aikaa. Järjestelin koulutusmateriaaleja kansioihin ja kuuntelin CBT-luentoja, ihan rauhassa kerrankin. Tällä viikolla aloittelen yhtä uutta projektia ja yhtäkkiä siihen onkin taas aikaa ja tilaa.

Eilen sain äitienpäivälahjaksi ihanan parkatakin. Luulin aiemmin, että Perth kuuluu subtrooppiseen ilmastovyöhykkeeseen, mutta kävipä tuossa ilmi, että kyllä se välimerellinen ilmasto täällä onkin. Ja nyt jo alkaa olla taas sisälläkin kylmä. Osa teistä ehkä muistaakin järkytykseni viime vuodelta, kun tärisimme täällä yöt päivät ilman kunnollisia vaatteita – niitä kun ei oikein lopputalvesta enää kaupoista edes löytynyt. No nyt on toisin. Toin Suomesta lapsille kunnon välikausitakit, jotka ovat olleet nyt jo, seitsemäntoista asteen kylmyydessä, ulkona päällä. Täällä kun tuulee talvisin jostain etelänavalta, niin ei vaan pysty, vaatetta on oltava päällä jos ei halua jotain bonuskeuhkokuumetta lopputalveksi. On meillä myös kevytuntsikat kaikilla, joita on jo toki pidetty, kun lämpö on laskenut lähemmäs viittätoista astetta tai jopa sen alle. Villasukat on jaloissa sisällä ja yöt nukumme valtavien fleecepeittojen suojissa. Kannoin kotomaasta myös kunnon vettäpitävät karvalenkkarit ulkoleikkijöille, joten we’ve come prepared. Toisin kuin viime vuonna.

Tällaisin sekavin ajatuksin Perthistä tällä kertaa! Toivottavasti voitte (olosuhteisiin nähden tai muutenkin) hyvin.

 

Pikapaniikki

Viime viikonloppuna upposin kerran ja nopeasti sellaiseen paniikkiin, jollaista en ole aiemmin koskaan kokenut. Ensimmäistä kertaa elämässäni luulin hetken, että toiselle lapsistani on oikeasti käynyt jotain, kun emme löytäneet häntä ulkoa noin kymmeneen minuuttiin. Asiat saivat yllättävän äkkiä mussa aivan massiivisen tunnereaktion, jota on vähän vaikea nyt jälkeenpäin itsekään ihan ymmärtää.

Taustalle pitää vähän kertoa, millaisessa kaupunginosassa ja kulttuurissa me tällä hetkellä asutaan. Meille kerrottiin heti meidän tänne muutettuamme, että Australiassa on laitonta jättää alle 12-vuotias yksin kotiin tai antaa kulkea esimerkiksi kävellen yksin kouluun. Lapsia ei juuri katukuvassa itsekseen näykään, vaan alakoululaiset kulkevat täällä aina aikuisen kanssa. Tarkistin nämä säädökset tosin vasta vähän aika sitten ja tällainen laki on asetettu vain yhteen tämän valtavan maan osavaltioon. Länsi-Australiassa ei virallisia ikärajoja ole, vaan päätökset pohjaavat aikuisen vastuuseen ja harkintaan, kuten Suomessakin. Kulttuuri on silti aivan toinen täällä kuin lintukotoisemmassa kotimaassa ja vasta yläkouluikäisiä näkee omissa porukoissaan ilman aikuisia. Lapsilla oli Suomessa kolme vuotta sitten suurempi reviiri ulkomaailmassa kuin täällä tänä päivänä. Sellaista elämä usein maailmalla vaan on, täällä aidattujen koulunpihojen ja lukollisten muurein suojeltujen kotitalojen valtakunnissa. Meidän lähiömme on kävelymatkan päässä miljoonakaupunki Perthin keskustasta ja vaikka tämä onkin yleisesti ottaen aika rauhallinen ja turvallinen paikka asua, liikuskelee meidän kujillamme useinkin vähän hämärää porukkaa. Huumeet ja kodittomuus ovat ongelmia täälläkin ja näkyvät myös täällä East Perthissä. Meidän kodin ohi kuljetaan keskustaa kohti sekavissa merkeissä vähintään viikottain.

29435F75-4F0A-4101-ACFD-8E06B1BC8106

Meidän tämänhetkinen kotimme on kujalla, josta on muutaman kymmenen metrin matka läheiseen leikkipuistoon. Sinne ei ole nyt menemistä, joten lapset ovat tehneet itselleen leikkipaikan asfaltista. Kotimme edessä parivaljakko skeittailee, skuuttailee ja heittelee palloa yleensä tuntikausia joka päivä. Viime sunnuntaina puoliltapäivin Esikoinen juoksi yhtäkkiä hädissään sisään ja sanoi, ettei löytänyt siskoaan enää mistään. Tytöllä oli ollut skuutti ja Esikoisella skeitti ja molemmat olivat treenanneet temppujaan siihen saakka, kunnes Kuopus oli yhtäkkiä kadonnut isoveljeltään näköpiiristä. Ryntäsin saman tien itkuisen pojan kanssa pihalle ja juoksimme kolmeen eri suuntaan huutaen tytön nimeä niin lujaa kuin keuhkoista lähti. Ei ketään missään. Juoksin sisälle hakemaan puolisoa mukaan, joka säntäsi vielä neljänteen suuntaan lasta etsimään. Oli pyytänyt matkalla naapureita ja vieraita ohikulkijoita apuun sanoen, että nyt on pieni, vaalea seitsemänvuotias kadonnut jonnekin. Ihmiset olivat auttaneet välittömästi. Mulla nousi paniikki päälle varmasti alle minuutissa. Laitoin heti päässäni asiat siihen järjestykseen, että jotain kamalaa on täytynyt tapahtua, koska Kuopus ei koskaan lähde itsekseen karkuteille, ei edes uteliaisuuksissaan seikkailemaan minnekään, vaikka ei luonteeltaan mitenkään arka tai pelokas olekaan. Ei ole lähtenyt edes silloin, kun on kiukuspäissään uhannut muuttaa pois kotoa. Silloinkin karkumatkat ovat pysähtyneet eteiseen, koska kenkiä on ollut typerää laittaa jalkaan vihaisena.

Juoksin itkien ympäri korttelia. Esikoinen ryntäili itään ja länteen kyyneleet silmissä mun vierellä, etsi roskisten takaa, autojen takaa, puskien takaa. Tiesin, ettei Kuopus pysyisi piilossa, jos piiloon olisi jossain älynväläyksessään mennyt, jos olisi kuullut meidän hätääntyneet huutomme. Pelkäsin välittömästi pahinta. Näin, miten ihmisiä juoksi ja pyöräili talomme takaa lasta etsien ja paniikkini yltyi. Kuopus oli hävinnyt aavekaupunkiin kuin tuhka tuuleen.

Ja sitten yhtäkkiä, noin kolmensadan metrin päästä kotoa, löysin tytön yhden tyhjillään olevan teollisuusrakennuksen takaa. Siellä se oli aivan onnellisena ja puhui muurin yli koulukaverilleen. Mulla ei ollut välähtänyt siis kertaakaan, että tytöt ovat mitenkään vielä oikeasti sillä tavalla ystäviä, että Kuopus voisi ikinä milloinkaan suunnata heidän kotinsa lähettyville tekemään yhtään mitään.

12BBD9FF-D1DD-4B88-9144-7BAB8D045EF6

Kuopus näki naamastani heti, että nyt ei pidä paljoa kysymyksiä kysellä. Lähti perässäni välittömästi sanaakaan sanomatta kotiin ja hiljaa seurasi mua ja veljeään, kun me jokseenkin epäuskoisina kävelimme kolmistaan pitkin tyhjää kotikatua. Laitoin puolisolle viestiä, että Kuopus oli löytynyt. Hätä ei silti meinannut laskea mulla heti mihinkään, vaan kyyneleet valuivat vielä hyvän aikaa siitä, kun olimme kaikki taas yhdessä olkkarissa.

Kotona kävimme päivän mittaan keskusteluja rajoista, luvan kysymisestä, siitä, miten nykyisessä kotikaupungissa ollaan ja miksi ja kuinka paljon muut pelästyvät, jos eivät tiedä, missä kaikki ovat. Lähellä kotiamme oleva highway ja sieltä tuleva, jatkuva meteli oli ilmeisesti blokannut kaikki huutomme, eikä Kuopus ollut kuullut kertaakaan, että olimme häntä etsineet. Tytölle koko episodi tuli täytenä yllätyksenä ja koko kuva rakentui lapselle vasta meidän kertoman perusteella. 9-vuotias osoitti taas ihanaa empatiaa, kun tuli mua silittelemään jossain vaiheessa ja sanoi, ettei enää äiti tarvii itkeä, Kuopus löytyi jo.

Jälkeenpäin on vaikea sanoa, mitä koko absurdista tilanteesta ajattelen. Kukaan muu ei voisi ikinä saada mua vastaavaan paniikkitilaan kuin mun omat lapset ja pelko siitä, että heille on käynyt jotain. Näköjään siihen ei tämän kummempia tarvita kuin pieni hetki, jolloin luulen jommankumman olevan jossain missä lie ja paniikkinappula on pohjassa, vaikka en muuten sen kummempaa pelkoa elämästä tunnustakaan tuntevani. Kovasti tämä tilanne muhun osui, vaikka ei näin kerrottuna ja viikon jälkeen mitenkään kamalan järkyttävältä kuulostakaan.

Tätä yhtä turbulenssia lukuun ottamatta meille kuuluu muuten oikein hyvää.