Toiseen maailmaan

Se on kyllä jännä, miten mieli tekee työtä silloinkin, kun sitä ei itse huomaa. Mä en oikeasti olisi vielä alkukeväästä uskonut, että voisin olla näin valmis lähtemään Konalta, mutta niin sieltäkin vaan poistuttiin loppujen lopuksi enemmän innoissaan kuin surullisena. Lähteminen hyvästä on kyllä aina vaikeaa ja viime viikkoina on tullut taas ihan riittävästi itkettyä. Kaikkien älyttömien säätöjen jälkeen me vihdoin saatiin kontti liikkeelle ja koti kiiltävääkin kiiltävämmäksi. Matkalaukuissa ei ollut edes ylikiloja, mikä on kyllä melkoinen ihme.

Lähtöpäivän aamuna meidän naapuriystävät lähettivät meidät matkaan ja parkkipaikalla vuodatettiin vielä viimeiset kyyneleet. Lentokoneessa lähtöstressi alkoi yllättävän nopeasti sulaa ja aloin taas itsekseni pirskahdella uuden seikkailun tuomaa intoa, joka oli siihen saakka pysynyt jossain tiskirättien ja muuttolaatikoiden takana piilossa. Kun kone nousi ilmaan, kaikki se mikä oli voitu tehdä, oli tehty. Jos jotain unohtui (kuten ruuat jääkaappiin), sille ei nyt enää mitään voinut.

45042919_2258572471051086_7129938052603969536_n

Lennämme yleensä aina pidemmät matkat osissa. Pidämme kunnon layoverit ja nukumme yhden yön, jos mahdollista, lentokenttähotellissa. Ei vaan pysty kaikkeen kerralla vielä, nälkäiset ja väsyneet lapset kun ovat sen verran ankeaa seuraa. Konalta sujautimme yhdeksässä tunnissa ensin Tokioon, nukuimme alle kuudenkympin hinnalla kaikki vierekkäin pienessä, siistissä huoneessa ja jatkoimme aamulla reilun viiden tunnin lennolla Manilaan. Kun Kuopus itki ekan lennon jälkeen juuri ennen nukahtamistaan Konan aikaa klo 23:00 sitä, ettei kukaan häntä tässä perheessä ymmärrä, olimme ihan tyytyväisiä, ettemme olleet juuri silloin astumassa Manilan koneeseen.

Olimme puolison kanssa vuosia sitten Osakassa pari kuukautta ja Tokiossa kävimme samalla reissulla olemassa viikon. En osaa kuvitella, millaista Japanissa olisi asua, mutta rakastan maassa kaikkea sitä, mitä siitä nyt tiedän. Jopa Narita on ihan käsittämättömän rauhallinen lentokenttä. Ihmisiä vilistää ohi minkä ehtii, mutta kenttä on hiljainen. Otimme aamulla ennen koneen lähtöä lepotuolit turvatarkastuksen lähettyviltä ja siinä tulin maatessa miettineeksi, että tunsin oloni tasaisemmaksi kuin hetkeen. Taustalla soi joku meditaatiomusiikki ja tuijottelin melkein ääneti kulkevaa ihmismassaa. Jopa japanilainen kiire näytti siitä kulmasta katseltuna lempeältä. Kuulutukset tulivat jonkun ystävällisen plimplomin perään pehmoisella naisäänellä, eivätkä siten nekään häirinneet tätä eteeristä tunnelmaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni tulin ajatelleeksi, että jopa tietynlaiset kuulutukset voivat nostaa verenpainetta. Tiedättekö sellaiset, jotka alkavat jollain järkyttävällä pärähdyksellä ja luetaan aivan liian kuuluvasti tylyn kylmällä puheäänellä mikkiin niin, ettei viestistä saa edes mitään selvää. Siinä sitä sitten jokainen juuri nimensä kuullut juoksee ympäri kenttää aivan paniikissa tietämättä, mitä tuutista juuri kuulutettiin.

Juttelimme siinä hetken myös viereisiin lepotuoleihin asettuneen perheen kanssa. Tässä nyt on viime aikoina lyöty kaikenlaisia todennäköisyyslaskelmia muutenkin, niin pitihän se taas tehdä (aivan kuin minulla olisi tämän tai yhtään minkään kanssa mitään tekemistä): viereinen perhe oli australialainen ja matkalla Helsinkiin. Tokihan sitä tällaisen perheen omissa muuttopuuhissa Tokion kentällä tapaa ihan minä päivänä tahansa.

8D89F534-FB28-4478-BEB1-940C5067F339.jpeg

Nyt me olemme tulleet aivan toiseen maailmaan. Mun piti meidän kahta vapaana kasvanutta villivarsaakin ohjeistaa uusiksi Manilan kentällä, ettei täällä ole ollenkaan niin turvallista kuin Konan lintukodossa oli ja että seuraavat viikot pitää kaikkialla kulkea lähellä.

Filippiineillä on kaikenlaista minulle vielä tuntematonta, mutta ensimmäisten päivien aikana vastaan on lyönyt myös köyhyys, joka on syvää ja monitasoista. Olemme täällä osittain järjestön hommissa tämänkin kuukauden, mutta pidämme ensimmäiset kaksi viikkoa kesälomaa. Otimme minimaalisen pienen AirBnB-asunnon paikalliselta omistajalta aidoin turvatusta, suuresta kerrostalokompleksista ja olemme täällä kuin suojassa maan toiselta todellisuudelta. Ihmisoikeuksia poljetaan Filippiineillä niin oman hallinnon kuin muidenkin maiden puolesta eikä tavan ihmisillä ole juurikaan mahdollisuuksia kiivetä ylös köyhyyden kuilusta. Noin joka viides filippiiniläinen elää köyhyysrajan alapuolella ja lapsityövoimaa käytetään mm. näillä laittomilla kaivauksilla aivan järkyttävissä oloissa. Olen taas jo ehtinyt käydä sen ahdistuksen kautta, että ne omat pikku ponnistukset eivät vaikuta isossa kuvassa yhtään mihinkään siihen, että ei tätä yhden ihmisen kuulukaan ratkaista taikka harteillaan kantaa, mutta aina voi edes jotain jonkun hyväksi tehdä.

4AA73641-23DB-436E-BD17-0A325E40AAEE

Loma on mennyt tähän saakka kuitenkin oikein hyvin. Havaijilla hukuimme kaikkien tuhansien turistien sekaan, täällä olemme nyt tämän kompleksin suurten uima-altaiden ainoat valkoihoiset. Suurin osa näistä asunnoista on yksityisasuntoja ja melkein jokaikinen asunnon täällä omistava on ilahduttavasti filippiiniläinen. Havaijilla kaikenkokoiset naiset pukeutuivat kaikilla rannoilla ihanan anteeksipyytelemättä bikineihin; täällä taas en halunnut olla ainoa vatsani paljastava, joten hankin UV-paidan. Se nyt on tietysti fiksu ostos muutenkin, vaikka järjettömän epämiellyttävä päällä onkin.

Tärkeimmältä tuntuu nyt kuitenkin kaiken tämän selittelyn jälkeen kertoa, että meillä on ollut ihan kamalan kivaa yhdessä.

Tällaisin ajatuksin saasteisesta Manilasta tällä kertaa.

Näin sitä hullu(nrohkea)t muuttaa

Ai kamala. Viime viikot ovat olleet kyllä sellaisia, joita en ihan hetkessä unohda. Mä aina yritän näissä teksteissäni paketoida pidemmätkin tapahtumat ja omat tuntemukseni jotenkin muutamaan kompaktiin lauseeseen ja luulen, että tulen tekemään sen nytkin. En tiedä, miksi toimin aina näin. Haluaisin kertoa nyt tässä kuulkaa aivan kaiken, mutta itse kyllästyn omien tarinoideni puolessa välissä ja pyrin jo seuraavaan asiaan elämässä. Viime viikkoina en ole ehtinyt kirjoitella, koska olen sukeltanut tunteesta toiseen ja lähinnä siivonnut ja pakannut.

Tuo otsikossa oleva leima, jonka otsaamme nyt löin, ei muuten ole kehu. Elämästä voisi selvitä vallan helpommallakin, mutta mä en tiedä, osaisimmeko elää mitenkään muuten kuitenkaan. En silti ollenkaan suosittele tekemään perässä.

Ihan jo yksinään se, että muuttaa ulkomailta ulkomaille, on iso juttu. Siihen ei tarvittaisi mitään sen kummempia lisämausteita, haasteita, esteitä tai vaikeuksia, joiden kanssa lisäksi painia. Nyt tuntuu, että me otimme tällä kierroksella vastaan kaiken kuran kerralla ja tämä tarina, jonka nyt teille kerron (hah), on jo melkein ehkä vähän uskomaton. Mutta just sen verran, että sen täytyy olla totta.

65197568_474091033339250_7093754933115092992_n

Kuten blogia seurailleet tietävätkin, olemme lähdössä nyt sunnuntaina, kolmen päivän päästä, Filippiineille kuukaudeksi. Nämä liput me ostimme helmikuussa viisumeidemme takia, jolloin meidän oli pakko osoittaa Yhdysvaltain suurlähetystölle, että olemme poistumassa ajallaan maasta. Päätimme silloin, että teemme seuraavan reissun Suomeen jouluksi, joten kesäreissu Filippiineille (osin töitä, osin lomaa) kuulosti oikein passelilta. Kun tämä Perth-kuvio alkoi kevään mittaan syntyä ja selkiytyä, saimme taas samoja ohjeita kuin normaalistikin viisumeiden haun yhteydessä: älkää ostako lippuja Perthiin ennen kuin teillä on viisumit Australiaan. Tämä selvää.

Filippiineille ei saa kuitenkaan mennä kuin 30 päiväksi ilman viisumia (ja sinne emme olleet aikomassa mitään viisumeita hakea) ja silloinkin pitää olla paluu- tai jatkolento kourassa, kun maahan menee, jos sinne mielii päästä.

No, aikaahan vielä oli ja oli meillä suunnitelmakin. Laitoimme Jeeppimme hyvissä ajoin myyntiin ja aloimme etsiä muuttofirmoja. Suomesta lähteissä maksoimme pienen omaisuutemme (12 laatikkoa sekalaista sekä stuodiokamat) muutosta 3500 euroa ja kaikki järjestelyt kävivät helposti suomalaisella tehokkuudella. Ja rehellisyydellä. Olemme tässä viimeisen kahden vuoden aikana huomanneet, että jos tekee bisnestä saarella keskellä merta eikä asiakkaalla ole vaihtoehtoja eikä valinnan varaa, lafkat voivat veloittaa palveluistaan ihan mitä tahansa. Ensinnä emme millään meinanneet löytää muuttofirmaa, joka olisi ottanut tavaramme täällä satamassa vastaan ja kiikuttanut ne, ihan sama mitä reittiä, laivalla Perthiin. Tai lentokoneella, kunhan nyt jollain. Ei tällaisia palveluita oikein tarjoiltu vaikka netissä niin lupailtiin, liian hankalaa oli vähän joka toiselle ja liian moni vähän laiskasti työhönsä suhtautuva lupasi palailla myöhemmin asiaan, mutta katosi sitten taivaan tuuliin. Sitten löysimme kaksi firmaa, joista molemmista iloksemme ilmoitettiin, että muutto saataisiin kyllä onnistumaan. Saimme kaksi tarjousta saman päivän aikana: ensimmäinen muutto olisi maksanut meille 9000 dollaria ja toinen 19 000 dollaria. Meinasin repiä hiukset päästäni. Niinpä jatkoimme etsimistä.

Samaan aikaan meidän oli pakko saada auto myytyä, jotta voisimme kustantaa tämän muuton. Eikä sitä meinannut kukaan ostaa, hyvää autoa. Sen sijaan meitä yritettiin kyllä ukottaa muutamaankin otteeseen esimerkiksi kuuluisalla PayPal-huijauksella, jossa ostaja ei tule edes katsomaan ajoneuvoa, vaan laittaa ’agentin’ sen hakemaan. Yleensä ostaja jää näissä tapauksissa ilman sekä autoa että rahojaan. Ainakin yhden kerran hyvin mukavan oloinen ostajaehdokas sopi myös koeajosta, mutta ei koskaan saapunut paikalle, eikä enää vastannut puhelimeen. Käytettyjen autojen liike olisi maksanut nelivedostamme 1500 dollaria. Vain, koska voivat. Ihan pikkusen liian vähän.

Jossain vaiheessa saimme hyvän muuttotarjouksen Matsonilta, mutta emme Perthiin saakka, vaan Melbourneen, vain noin 3400 kilometrin päähän kohteesta. Kunnes he peruivat tämänkin mahdottomana muutaman päivän jälkeen.

65817129_599847323871440_8853769364931870720_n

Hyvät ystäväni, kun tämä viikko alkoi, meillä oli edelleen auto, ei viisumeita, ei jatkolentoja Filippiineiltä eteenpäin, ei muuttofirmaa eikä rahaa muuttoon. Suurimman osan aikaa pystyin hengittelemään, että ei tässä mitään, mitään ihan kamalaa ei tässä kuitenkaan pääse tapahtumaan ja tämä on vaan tavaraa, olemme kaikki hengissä ja niin edelleen, mutta välillä kyllä itkeä ryystin ahdistuksissani niin etten meinannut eteeni nähdä. Toisinaan päivät meni sellaisessa ahdistavassa sumussa, kun tuli taas yksi ei jostain ja toinen muualta, ja tuntui siltä kuin mitä tahansa olisimme yrittäneet, joku heitti eteen jonkun älyttömän betonijärkäleen, jonka ohi ei päässyt mitenkään. Puoliso sattuu taas olemaan aivan ylimaallisen rauhallinen aina, joten hän vaan toisteli lakonisesti, että kyllä kaikki järjestyy. Tiistai-iltana viisi päivää ennen muuttoa, kyllä kaikki järjestyy.

Olimme jossain vaiheessa tätä hullunmyllyä asettaneet omaksi deadlineksemme keskiviikkoillan. Siis kyllä, keskiviikon neljää päivää ennen muuttoa. Miksi niin lähelle lähtöpäivää, kysytte? En todellakaan osaa vastata. Mutta me päätettiin, että jos keskiviikkoiltaan mennessä kaikki asiat eivät ole järjestyneet, muutamme suunnitelmiamme. Sitten vaan ei mennä Perthiin ja elämä jatkuu jossain muualla jollain muulla tavoin kuin kuvittelimme.

Kun keskiviikko valkeni, meillä oli edelleen auto, ei viisumeita, ei jatkolentoja Filippiineiltä eteenpäin, ei muuttofirmaa eikä rahaa muuttoon. Tässähän on vielä aikaa, totesi mies lakoninesti. Kyllä kaikki järjestyy.

Ensimmäinen iso askel tapahtui aamulla aikaisin viisumeiden kanssa ja saimme eteenpäin asioita, jotka olivat viikkoja seisoneet. Kymmenen maissa saimme yllättäen viestin Matsonilta, että he voisivat sittenkin muuttaa meidät, eivätkä vain Melbourneen asti, vaan ihan perille Perthiin saakka. Hintaakaan ei ollut kuin 5600 dollaria, mikä oli verrattain jo ihan hyvä ja aivan helposti hoidettavissa, jos vain saisimme automme myytyä. Ja kuulkaa, illalla klo 22 saimme viestin, että aiemmin saman päivän aikana autoa koeajanut nuorimies haluaisi ostaa sen. Keskiviikkoahan oli vielä ruhtinaalliset kaksi tuntia jäljellä.

En meinannut uskoa itsekään.

Tänään on silmiin puskenut taas kyyneleitä, tällä kertaa helpotuksesta. Koti on melkein kokonaan pakattu ja siivottukin niin puhtaaksi, ettei täällä uskalla melkein olla. Asunnon kunnon kävi tarkistamassa vähäeleinen vanha korealaisnainen, mukanaan vähän nuorempi korealaisnainen, joka anteeksipyytelevästi otti kuvia ties sun mistä nurkasta tädin tuiman katseen alla. Parivaljakko lähti mitään sen kummempaa sanomatta ovesta ulos. En nyt sitten tiedä, että menikö tarkastus läpi vai ei. Loput kirjeessä.

Illalla ostamme liput ihan rohkeasti nyt vaan perille Perthiin asti, vaikka viisumeitamme ei ole ihan vielä myönnetty, koska kuten sanottu, muuten ei ole Filippiineillekään menemistä. Eiköhän me ehditä ne meidän viisumitkin ajoissa saada, koska kyllä kaikki järjestyy.

 

Ilmastovaalit tropiikista käsin

Meillä oli eilen taas jokalauantaiseen tapaan rantapäivä. Poikkeuksellisesti menimme uiskentelemaan vain oman perheen voimin. Ajelimme Kuki’o Beachille, jonne jaetaan portilla passeja. Niinpä ranta on aina mukavan hiljainen, eilen jopa melkein autio. Pelasimme itsemme näännyksiin vedessä kelluvien ponttoonien päällä ja tuijottelimme pientä merikilpikonnaa, joka kävi elämänsä taistelua: pyrki sinnikkäästi laavakivien yli takaisin mereen vain huuhtoutuakseen kivien yli jälleen rannalle lillumaan. Kyllä se kiviä kiertämään sitten lähti, vain huuhtoutuakseen seuraavan aallon mukana kivien yli rannalle lillumaan. Kovaa on elämä.

Siitä puheen ollen, tilasimme Konalle kirjeäänestyslipukkeet. Ne tulivat tänne sen verran kauan, että vähän jännitän, ehtivätkö äänemme ajoissa takaisin Suomeen, mutta kuitenkin. Tämä systeemi on nyt kokeilussa ensimmäisen kerran ja ainakin meille se on aivan mahtava, sillä läheisin äänestyspaikka on lentomatkan päässä Honolulussa.

56757343_265701561041713_7012424440260591616_n

Olen seurannut kohtuullisen tiiviisti vaalien ympärillä käytyä keskustelua ilmastonmuutoksesta ja miettinyt, miten eri tavoin asioihin suhtaudutaankaan muualla maailmassa. Täällä ilmastonmuutoksesta ei puhuta juuri yhtään. Viime vuonna, kun vielä opetin kolmatta luokkaa, mua pyydettiin tuomaan aihetta keskusteluun vain harvoin ja harkiten, sillä asia on niin controversial. Multa on useamman kerran muutaman ihan ajattelevan aikuisen toimesta kysytty, että uskonko ilmastonmuutokseen. Yhden kerran olen joutunut myös melkein ahdistavaan väittelyyn aiheesta, sillä vastapuolen mukaan ilmasto on muuttunut kautta aikain, eikä mitään näyttöä ihmisen osuudesta nykyiseen muutokseen ole. Kyseessä on vain salaliittoteoria, johon me aivopestyt eurooppalaiset sokeasti uskomme. Ahdistavaksi väittelyn teki nimenomaan faktojen puute, eikä mikään sanomani muuttanut mitään – olenhan vain aivopesty eurooppalainen.

Ja tämän asenteen näkee sitten tietysti kulutustottumuksista. Keskivertoamerikkalainen, jota ei ole vielä tällaisella humpuukilla aivopesty, ajaa autolla vaikka sadan metrin matkan, ostaa surutta kertakäyttöä eikä välitä kierrättämisestä. ( Voi kuulettehan sarkastisen kärjistykseni tässä, koska totta kai tiedän, että mahtuu sitä tämän suuren kansan sekaan muutakin.) Meidän lähipiirissä ei kuitenkaan melkein kukaan puhu ilmastonmuutoksesta, omasta osuudesta siihen tai lapsillemme jäävästä maailman tilasta. Meidän eskarilainen ja tokaluokkalainen eivät ole kuulleet koulussa kertaakaan puhuttavan aiheesta. Heille ei opeteta vihreistä arvoista, kierrättämistä, jätteiden vähentämisestä tai hiilijalanjäljestä. Ei yhtään mistään.

Eikä tämä ole maailman mittakaavassa mikään harvinainen esimerkki. Ja mun on ihan suoraan sanottava, että täällä on vaikea olla kyynistymättä: mitä ihmeen hyötyä on jonkun pienen Suomen pienillä, yksittäisillä teoilla, kun jättivallat tekevät samalla ihan mitä lystäävät? Ja tietenkään tämä ei anna oikeutta liittyä joukon jatkoksi kuluttamaan miten sattuu, mutta maailmaa ei kyllä muuteta pienillä teoilla vaan suurilla päätöksillä. Siksi tietenkin vaalit ovat erityisen tärkeät juuri nyt, mutta ihan pikkuisen ahdistaa sekin, että Suomen osuus koko maailman tilasta, nykyisestä ja tulevasta, on melkoisen pieni.

No, jostain se on kai täälläkin lähdettävä. Me katsoimme lasten kanssa aamulla Netflixin One Planet-sarjaa ja keskustelimme pidempäänkin omien valintojen tärkeydestä maapallon tilaa autettaessa. Kuopus alkoi itkeä pienen flamingonpoikasen kuoleman tähden ja Esikoista puhutteli nälkäänäkevät jääkarhut ja mereen hajonneet jäälohkareet. Omia se on täälläkin koulutettava ja mietittävä yhdessä, miten me hoidamme oman osuutemme, vaikka olisimme lähipiirimme ainoat, jotka niin tekevät.