Levittelin iltapäivällä kolmatta pyykkikoneellista ulos kuivumaan ja silittelin aiemmin aamulla pesemiäni lakanoita ja peittoja suuren ilon vallitessa: ne olivat jo kuivat! Aamulla pesemäni lakanat olivat jo kuivat! Keräilin kaikki kuivuneet pyykit pussiin ja suoristelin juuri asettelemani kuivaustelineelle niin, että kesätuuli pääsisi niitä optimaalisesti tuivertamaan. Ajattelin, kuinka ehtisin vielä laittaa yhden koneellisen tulemaan, kun näin näppärästi täällä kesällä kuivuvat. Sitten mietin, kuinka kuulostin päässäni aivan äidiltäni. Äiti aina fiilistelee just jotain pyykin kuivumista ja erityisesti ulkona, ettei tarvitsisi kuivausrumpua käyttää, kun on aurinkokin. Ja sitten tajusin, että kaikki keski-ikäiset ajattelevat just jotain tällaista. Jos olisin tämän vuosia sitten tiennyt, olisin ampunut itseäni jalkaan ja kieltänyt keski-ikäistymästä. Nyt kuitenkin laitoin tosiasiat hyväksyneenä neljännen koneellisen pyykkiä tulemaan.

Suihkuttelin sohvanpäälliselle esipesuainetta ja heitin päällisen, yhden niistä, koneeseen. Muistin onnekseni, että meillähän oli sieltä homepyykkiajoista myös jotain desinfioivaa ainetta kaapissa. Olin asiasta niin onnellinen, että menin olkkariin kehumaan puolisoa, joka aineen oli (vahingossa) kotiin ostanut. Hän katsoi minua alta kulmainsa. Tajusin, miten typerästä asiasta olin ihan liioitellun innoissani, mutta en antanut sen häiritä. Koneen pyöriessä ajattelin, kuinka sieltä poistuivat nyt kaikki virukset sun muut tahrat, joita ei tässä tarvinne erikseen mainita ja kuinka varmasti pysytään kaikki muut nyt terveinä. Löysin muuten valtavan käsidesipullonkin, joka vuoden 2020 maaliskuussa ostettiin ja lotrasin sillä kuin ei huomista olisi.

Ihastelin hetken pöydällemme ilmestynyttä kahvikonetta. Saimme sen kaverilta toissapäivänä lahjana ihan muuten vaan, hän kun sai sen aiemmin joltain maastamuuttajalta jäämistönä. Tämä kone tekee maailman ihaninta kahvia. Jauhoin hartaasti kahvipavut, painelin vastajauhetun kahvin siihen johonkin, jota en osaa millään nimellä kutsua, tökkäsin jutun sisään, valutin espresson kuppiin. Keitin erikseen vettä, kaadoin espresson päälle. Olen oppinut, että tämä juoma on Americano. Ajattelin hetken, kuinka ällöttävää latte minusta onkaan. Se määrä maitoa, vaikka olisikin kasvimaitoa, on aivan liikaa aikuiselle. Koskaan muulloin ei aikuinen ihminen juo valtavaa mukillista lämmintä maitoa, paitsi lattessa espresson päällä. Onneksi on Americano. Se on helppo ja yksinkertainen, se on meidän koneesta ihanin, yksi espressoshotti ja kuuma vettä päälle. No lisään minä siihen kyllä vähän maitoakin, sillä tavalla kun juon kahvini. Istuin autuaan onnellisena parvekkeelle ryystämään juomaani ja luin kirjaa. Kieltäydyin ajattelemasta, että sisällä saattaa olla vielä ovenkahvoja, joita en ole desinfioinut.

Päätin ihan yhtäkkiä, että tarvitsen DropBoxiini lisää tilaa. Löysin sieltä kaiken maailman vanhoja kuvia. Tunsin itseni niitä katsoessa hetken vanhaksi. Muut väittävät, etteivät huomaa ikääntymistäni, mutta en voi uskoa sen olevan totta. Tai ehkä eivät huomaa, koska eivät katso kunnolla. Mietin, millä nämä jäädäkseen tulleet silmäpussit saisi pois. Onko ihmeaineita? Paljonko maksaa? Kuvissa ei näy silmäpusseja. Ei, on vain nuoruuden kirkas katse ja nopea aineenvaihdunta.

Esikoinen tuli viereen pyörimään. Ihmeen hyvin on jaksanut siskon sairastellessa tylsien vanhempiensa kanssa kotona. Kertoi, että on nälkä. Justhan se söi. Nopeasti laskettuna lapsi oli tämänkertaiseen pyyntöönsä mennessä syönyt noin seitsemän kertaa enemmän kuin minä ja ainakin kolme kertaa useammin kuin isänsä. Mutta se on tietysti hyvä vaan, minähän saan suurimmat onnistumisen kokemukseni äitinä, kun lapseni ovat syöneet ja nukkuneet hyvin. Kuulostaa keksityltä, mutta ei valitettavasti sitä ole.

Aloin keittää pastaa. Nousin lasten muoviselle keittiöjakkaralle kurkottamaan kuivakaapin perukoille ja nostin yhtä pastapussia. Kuulin, kuinka auki olleesta pussista naputteli pastoja pitkin hyllyä. Astuin alas ja hetken jo suunnittelin leikkiväni, etten huomannut mitään. Tulin pian katumapäälle ja päätin seurata ohjetta, jota toistelen lapsille noin seitsemänsataa kertaa päivässä: jos sinä et sitä itse nyt heti siivoa, jälkesi joutuu siivoamaan joku muu. Ja tämähän ei ole edes totta, koska lapset joutuvat aina siivoamaan jälkensä, vaikka siinä menisi koko ilta. Luulen, että mulla oli tuossa joskus joku kasvatuksellinen pointti, jotain siihen suuntaan, että muutkin pitää ottaa huomioon, kun alkaa paikkoja sotkemaan, mutta tällä hetkellä tosiasia on kyllä niin, että valehtelen lapsilleni. Nostelin siis nöyränä pastat takaisin pussiin, koska itse täällä on sotkunsa siivottava ja tiputin samalla muutaman lattialle. Huomasin, että kaapissa oli ainakin neljä avattua pastapussia ja mietin, kuka ihme täällä näin epäjärjestelmällisesti elää. Tiesin koko ajan, että se olen minä, mutta hetken aikaa voi aina taivastella. Kuopus tilasi pieniä makaroneja, mutta niitä ei ollut enää. Jostain syystä ne maistuvat mustakin kaikista parhaimmalle, vaikka aivan takuuvarmasti ovat ihan samaa kamaa kuin kaikki muutkin makaronit. Ovat pieniä vaan. Sujautin suolaa keitinveteen. Se oli havaijilaista. Hetken aikaa tunsin syvää yhteyttä pastani kanssa, vaikka se olikin kooltaan kookkaampaa.

Kaadoin itselleni ruuanlaittoviiniä, punaista. Pyykkäysviiniä ei pystynyt tänään pyykin luonteen tähden laittamaan, mutta tämä oli hyvä.

Yhtäkkiä alkoi tehdä ihan älyttömästi mieli karkkia. Mun ei koskaan tee mieli karkkia. Etsin kaapista jostain pienen suljettavan pussin, jonka sisällä avatut karkkipussit ovat. Kun näitähän suojellaan, ei ainoastaan siksi, etteivät leviäisi pitkin kaappeja vaan siksi, ettei tulisi eläimiä. Torakoita, muurahaisia, kärpäsiä ja sen sellaisia, ei kuitenkaan mitään hiirtä suurempaa. Täällä on myös sellaisia jotain tosi ällöjä kaappiperhosia, en siis tiedä miksi niitä kutsutaan eivätkä ne perhosiltakaan näytä, mutta niiltä nyt eniten kyllä suojelisin kaikkea. Yritin ottaa karkkia suuhuni niin, etteivät lapset huomaa. Himoissani tungin suuhuni ehkä viisi kerrallaan, varmaan jonkun viinikumikäärmeen siellä joukossa. Ei varmasti huomaisi kukaan mitään, jos minut nyt löytäisivät. Onneksi ketään ei kiinnosta. Kuopus kuunteli äänikirjaa ja Esikoinen kertoi pelaavansa huoneessaan. Eli hän leikki. Veikkasin Kuopuksen nukahtaneen.

Lapset esittivät ryokapöydässä jotain teiniä, jolla ei koskaan ilmekään värähdä, kun se puhuu. Sanoin, että teininäkin voi kyllä aivan hyvin edelleen itseään avoimesti ilmaista, ettei tarvitse yrittää olla aina niin viilee. Että älkää tekään yrittäkö, ei teidän äitinnekään ollut koskaan mikään viilee.

Ja se on kyllä totta, jos joku. Tähän ajatukseen jätän teidät tänä taivaan päivänä tammikuun kahdestoista.