Jääkaapin vihreät pampulat ja muut kuulumiset

Olo on sen verran jäsentymätön, että tällä kertaa vuorossa tajunnanvirtana lisää Suomi-loman aikaisia kuulumisiani, olkaa hyvät:

Kävimme lapsuudenystäväni mökillä. Se oli ihana. Kaksivuotiaansa lauloi toistolla kaikkien lastenlaulujen parhaimmistoa Limpsin, lampsin, kakkapatikalla sekä joka joulun suosikkia Joulupukki, Joulupukki, kakkaparta, pissa, pieru. Mökillä ollessa mulla häivähti hetken olo, että haluan asua Suomessa ja vähän landella ja just jossain pienessä töllissä, mutta olen sittemmin palannut takaisin alkuperäiseen suunnitelmaan ja tullut todenneeksi, etten ehkä selviäisi hengissä siellä töllissä ja on vaan turvallisempi palata takaisin nykyiseen kotiimme sinne Perttiin.

CF6B50A7-D56C-4BCB-BF71-17768CB41884.jpeg

Eräät lomani odotukset täyttyivät tänään, kun kävimme äitini kanssa Ateneumissa Schjerfbeckin näyttelyssä ja sen jälkeen Tuomaan markkinoilla ja Vanhan Joulutorilla. Näyttely oli upea ja suomalainen käsityö ihanaa, sää ei niinkään. Ajattelin lähteissä, että laitan päälle sellaisen vähän niin kuin kevyttoppiksen, että kyllä se pientä ripsottamistakin kestää. Toki sitten markkinoilla ollessamme alkoi sataa kaatamalla. Siinä matkalla, kun talvisessa kaatosateessa kävelimme ympärillemme katsomatta sateenvarjoa ostamaan, pääsi kaikki maailman sade takistani läpi ja lävisti myös hupparin ja aluspaidan. Kohtuu kylmä oli. Ihan tästä en lähteissä unelmoinut.

Sellaistakin olen tullut tässä ajatelleeksi, että suomalainen tarvitsee tilaa, paitsi ruuhkassa ja silloin, kun pitää päästä Sokoksen ovista ulos. Niistä sitä nimittäin mennään, yhtä aikaa kaikkien muidenkin kanssa kohteliaasti runnoen, oikein sillä lailla massan mukana työntötekniikalla, koska on nimittäin mahdollista, että jos ei nyt heti pääse ovesta ulos niin jää Sokokselle ikiajoiksi. Ja minähän menen siellä ihan onnellisesti muiden mukana. En sano kiitos tai anteeksi tai saisinko tai voisinko, minä kun osaan olla niin hilpeä versio itsestäni täällä Suomessa. Junassakin etuilin erään suloisen mummon eteen vahingossa, kun en nostanut katsettani huppuni alta ehkä kertaakaan keskustan ja oman pysäkkini välillä.

9226DF2D-2E2E-4787-BA21-99757E562958.jpeg

Muuten menee ihan hyvin. Oodi oli aivan mahtava, siis ihan mieletön. Kuopus pyysi tänä iltana niitä vihreitä pampuloita jääkaapista ja tarkoitti rypäleitä. Elämä kaksikielisten lasten kanssa on ihanaa. Elämä kahdessa maassa on myös aika ihanaa. Tai no, elämä on siellä yhdessä ja me vaan käymme täällä toisessa. Ja tätä helpottaa kovasti se, etten minäkään ole kova ikävöimään. Pystyn elämään ilman saunaa ja karjalanpiirakoita, vaikka nautin niistä suuresti nyt täällä ollessani. Ihmisiä ikävöin tuulahduksittain, mutta ystävien kanssa tasan tiedän, että kaikki tulee säilymään ennallaan, vaikka harvoin nykyään nähdäänkin. Joidenkin kanssa pystytään järjestämään vain yhdet treffit koko tälle ajalle nyt kun ollaan täällä ja niin se vaan on luotettava, että ystävyys silti kantaa seuraavaan visiittiimme saakka ja siitä yli. Ja kun tulee aika palata Perthiin, vien sinne myös keskittymiseni. Fomoiluun ei ole ulkosuomalaisella minkäänlaista varaa.

Mutta nyt ollaan vielä täällä ja hyvä niin! Kohti mustaa joulua!

Takatukka ja sivulta kalju: ojaan mennyt kampaamokäynti

Me kaikki tiedetään, miten kamalan vaikeaa voi olla löytää hyvä kampaaja uudesta asuinkaupungista. Tämä oma maantieteellinen sijoittuminen ei auta tässä nyt myöskään, koska pohjoismainen hius on meillä joillakin lotossa voittaneille niin ohut ja vaikea leikata. Sitten tuossa päivänä eräänä minä, vanha kunnon tarjoushaukka, löysin Grouponista diilin, jonka kautta sain leikkauksen 60 euron sijaan 25 eurolla. Ja 25 euron leikkuu siitä sitten tulikin. Nyt mennään myös euron kuvilla, koska kaikki kuvitus on kopsattu mun Instagram stooreista.

Menin kampaamoon tämän linkin takana olevan kuvan kanssa, koska saman kielen (enkä nyt edes tarkoita englantia) puhuminen kampaajan kanssa on joskus vaikeaa. Olen aika monisanainen näin ihmisenä, mutta leukalinja tai korvan taakse voi aivan hyvin olla tulkinnanvaraista sekin. En odottanut ollenkaan, että tulos olisi aivan kuin alkuperäisellä mallilla, jolla hiusta on ehkä neljä kertaa enemmän kuin mulla, mutta jotain sitä edes etäisesti muistuttavaa toivoin kuitenkin. Aivan maaliin ei tällä kertaa päästy.

Kävin Helsingissä vuosia kampaajalla, joka oli aivan uskomaton. Hän ymmärsi, mitä hain ja osasi tehdä, mitä toivoin. Ja korjasi, jos joskus näin ei käynyt. Ja tällaista ammattitaitoahan me asiakkaat toivotaan silloin, kun annetaan hiuksemme toisten käsiin. Muuten leikattaisiin itse.

4F6C8B4A-7497-4D9A-B58A-B04C64437CC7
Terveisiä stooreista. Tässä hiukset jo malliin leikattu. Valitse kuvista oma suosikkisi! Omani on keskimmäinen ylärivissä.

Mulla vähän ehti ylikasvaa tämä kampaukseni nyt tässä muuttohässäkän keskellä. Pidin sellaista pientä, säälittävää ponnaria päässä ehkä kaksi kuukautta putkeen, kun tämä hiirenhäntä ei näytä pidempänä ja varsinkaan pidempänä auki yhtään miltään. Nyrkkisääntö kun kaikille meille ohuthiuksisille on yleensä se, että kuontalo näyttää paksummalta lyhyenä ja malliin leikattuna. Kun hiuksen pinta on lasinen ja materiaalia vähän, luotetaan optiseen harhaan ja luodaan kerroksia ja pöyheyttä hiuksia pätkäisemällä.

Siinä minä sitten istuin ja ihmettelin. Kampaaja oli oikein ihanan oloinen tyyppi, mutta ei ollut kertomansa mukaan tottunut leikkaamaan näin ohutta hiusta. Mukanani tuomaa kuvaa omalla tavallaan seuraten multa lähti sitten vasemmalta ohimolta kaikki hiukset pois, kun pituus muuten jäi vähän liian pitkäksi, ja niin minä sitten takatukka lepattaen, tuulen tuivertaessa päänahkaa, kävelin kotiin.

D0AA2532-774E-4719-8FFF-0B01FD3947A2
Voittaja jälleen keskellä, ylärivissä.

Parasta tässä tukkagatessa oli kuitenkin se, että aloin jostain itselleni tuntemattomasta syystä kertoa tätä kriisiä stooreissa ja palaute olikin yhtäkkiä runsas ja lämmin. Melkein kaikilla meillä on joku oma jäätävä hiuskokemus, kun joko ihan itse tehtynä tai kampaamosta poistuessa kampaus ei ole ollut ihan sitä, mitä haettiin. Kaikki me yhdessä sitten henkeä pidätellen seurasimme tämän jupakan lopputulemaa. Näin siis tietenkin itselleni kerroin. Tällainen keski-ikäistyvän äidin viikonlopun mittainen jännitysnäytelmä oli tämä.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Yksi kavereistani täällä Perthissä on ammatiltaan kampaaja ja vaikka hän ei just nyt paljoakaan näitä töitä tee, korjasi ystävällisesti kampaukseni kuntoon kotonaan eilen illalla. Palasin myös raitoihin, minä kun en ole yli vuoteen hiuksiani värjännyt. Halusin nimittäin tässä tietää, mikä on nykyään oikea hiusteni väri ja sehän on kaikille meille yllätykseksi sellainen maantienruskea. Täällä päin maailmaa kylläkin kuulemma blondi, mutta minusta – ja oikeasti – vaaleanruskea. Nyt raitoja laitettiin tähän oman värin päälle ihan muutama vaan ja kyllä kuulkaa kivasti kirkasti kauhtunutta ilmettäni.

2DC06337-5777-4DBC-B6AF-9598E38E372A

Tässä alimpana tämän tukkasaagan huipentuma, valmis lopputulos. Lähti takafleda, peittyi kalju. Ja kuten näette, vasemmassa kuvassa ’blondi’ pohjavärini tuossa niskassa, päällä raitaa.

Otin tästä keissistä mukaani nyt muutamankin asia. Ensinnäkin, etukäteen kannattaa tehdä vähän tutkimustyötä, että mihin paikkaan mahdollisesti kannattaa mennä hiuksiaan leikkelemään. Pohjoismainen hius on maailman mittakaavassa todella erikoinen, ja vaatinee siihen tottuneen tekijän. Toisekseen, ihmiset internetissä ovat viime päivinä piristäneet suuresti tätä vielä paikkaansa etsivää sieluani ja ymmärtäneet erinomaisesti tätä kummallista huumorintajuani. Aina on ihanaa löytää yhtä omituisia ihmisiä maailmasta, vaikka löytyisivätkin sitten stooreja tehdessä.

Kohti parempia kampauksia!

Se aika, kun Pertin kanssa on vähän vaikeeta

Me kaikki täällä Konalla-blogin piirissä hyvin tiedetään, että tunnelma on yleensä aika positiivinen, mutta nyt ajattelin vähän marista. Sä voit kuule ottaa siinä nyt hyvän asennon ja hengähtää syvään, tässä saattaa nimittäin mennä hetki.

Muuttamisen tämä vaihe osaa olla nimittäin aivan kamala.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen niin väsynyt. Herään väsyneenä, mutta liian aikaisin, selviän päivät läpi hieman sumuisasti, illalla olen hyvin nopeasti pois pelistä. Tiedätkö, ketkä myös ovat tosi väsyneitä? Lapset! Ja arvasit oikein, kyllä ovat olleet sitten myös tasaisen vihaisia viime päivät ja kyllä, lähinnä minulle.

Mä tiedän, että on aivan liian aikaista kitistä sitä, ettei meillä ole vielä juurikaan kavereita saati ystäviä, mutta kitisen silti. Katsos kun minustahan jo tässä vaiheessa (kaksi viikkoa muutosta), pitäisi olla löytynyt se oma vastakappale täältä, joka on minua suorastaan odottanut, että koska saavun. Mutta kun ei. Ei ole kukaan odottanut.

Ja siis mitä on tämä kylmyys? Miten voi olla mahdollista, että mittari näyttää 16 astetta ja minä tärisen kerrosteni alla? Kosteus tunkeutuu ytimiin samalla kun tuulee jostain Etelämantereelta. Pahinta on, kun sisälläkin on joku 10 astetta päivin öin, paitsi niissä huoneissa, joihin Perthin talviaurinko paistaa sisään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aivoni ylikuumenevat liikenteessä. En siis edelleenkään tiedä, mistä suunnasta autot täällä mutkien takaa tulevat, kun ajavat väärällä puolella tietä. Katua ylittäessä katson siis varulta aina kaikkiin suuntiin. Neljästi.

Ja siis mulla on myös sydänsuruja. Olen itkenyt syvältä ja huolella sitä, että jouduin eroamaan Konan ajan parhaasta ystävästäni. Jottei mene liian paatokselliseksi, jätän tämän surun kuvailun nyt tähän ja yritän ryhdistäytyä.

Toisaalta sitten kyllä olen välillä nauranutkin. Viimeksi tänä aamuna Antti Holman kuvaukselle, kuinka suomalainen matkustaa. Mikään ei ole hauskempaa kuin maaliin osuneet stereotypiat. Nauroin itselleni vedet silmiin niin vahvasti, että menneet päivät huomioon ottaen puoliso-parka luuli vaimonsa taas itkeneen.

9E1355B2-2069-4D11-9026-417FB495D038.jpeg
Terveisiä storyista. Täällä tulin ensi kerran lausuneeksi Perthin vahingossa Perttinä. Siitä se sitten lähti.

Kotona on myös autiota ja tyhjää. Oikeiden huonekalujen löytäminen lyömättömällä hinnalla on hidasta. Mutta täällä sitä ollaan. Meidän Pertin kodissa.