Opintoja ja unelmia

Rakkaat ihmiset, arvon blogini lukijat. Mä olen ollut ihan kamalan huono päivittämään tätä (tai yhtään mitään muutakaan) kanavaa, koska kirjoitan ja opiskelen nykyään kaikki päivät. ”Kaikki päivät” kuulostaa liioitellulta, ja onkin, koska tarkoitan sanoa, että joka päivä sen verran kuin ehdin ja pystyn. Ja kun ilta tulee ja olisi aikaa kirjoittaa blogia, mä olen jo aivan saanut kirjoittamisesta kylliksi. Vaikka en minä aio tätä blogia suinkaan mihinkään hyljätä.

Viime vuoden loppupuoli oli sikäli rajua aikaa, etten voinut kuvitellakaan opiskelevani mitään kaiken sen muutosta selviämisen päälle. Nyt mä olen jatkanut mun TA-opintoja täällä Perthissä ja jos tässä nyt hyvin käy (ja eiköhän käy), saan alle vuoden sisään valmiiksi Advanced Transactional Analysis Practitioner sertifikaatin, sellaisen välietapin matkalla transaktioanalyytikoksi, jos siis sinne olen edes matkalla. En tiedä vielä. Mutta on se kamalan pitkä ja vaikea nimi. Kerron vaan kaikille, että olen ATAP, eiköhän sillä alkuun päästä.

Mä olen lukenut, tutkinut ja oppinut. Opiskellut, miten tulkita ihmisen mieltä ja miten poimia sanoista ja niiden jonoista se, mistä oikeasti on kyse. Välillä en ole edennyt opinnoissa ihan vaan siksi, etten ole tajunnut yhtään mitään (kuten aluksi sitä, miltä näyttää tilanne, jossa asiakas on Vanhemman minätilassaan oman vanhempansa Lapsen minätilassa, nyt tajuan senkin) ja sitten on taas sujunut jouhevammin. Nyt olen ihan lempiaiheessani eli parisuhteiden hoidossa. Olen lukenut ja innostunut lukemastani niin, että olen ollut varma, että osaan tämän jälkeen hoitaa kaikkia ja niin loppuu maailmasta kaikki erot. Kunnes sitten olen taas palannut maan pinnalle.

Mutta olen mä saanut tässä taas uusia unelmiakin. Mä todella ihan kamalasti haluaisin pitää erilaisia workshopeja ja jotenkin uskoisin, että osaisinkin sen homman valmistuttuani ihan hyvin. Musta kaikkien pitäisi saada enemmän tietoa mielestä ja siitä, miten se toimii, jottei enempää sabotoisi, salaa itseltään, omaa elämäänsä. Kaikki me sitä tehdään, mutta vähempi parempi. Vielä mä tarvitsen lisää teoriaa puseroon ja kilsoja taakse harjoitusten kautta, mutta joskus sitten.

Mä joudun välillä ihan pysähtymään ja nipistämään itseäni, että oikeastiko mä olen elämässäni nyt siinä vaiheessa, että monet jo tosi kauan sitten ääneen puhumani haaveet ovat nyt realisoituneet. Ja että mä olen oikeasti nyt matkalla ammattilaiseksi tällä kentällä, joka mua on aina kiehtonut ja kiinnostanut. Mulla meinaa pää välillä räjähtää kaikista ideoista, mitä mulla on ja mähän en millään jaksaisi edes odottaa vaan mieluummin aloittaisin heti huomenna. Englanniksikaan vetäminen ei hirvitä enää juuri yhtään, eikä ihmisten eteen meno eikä mikään, vaikka sitäkin stressasin ihan kamalasti vielä toissasyksynä Konalla. Näköjään olen Kuopukselta ja pakon edessä oppinut jopa odottamaan hetkiä, jolloin pääsen ääneen. Enpä olisi ikinä itsestäni uskonut, mutta niin se kuulkaa Siperia opettaa. Tai lähinnä Amerikka tässä kohtaa.

Mä olen muutenkin oikein sellainen oman elämäni tuhkimotarina siinä mielessä, että ennen luulin olevani ujo niin kuin niin monet muutkin suomalaiset, kunnes muutin maailmalle ja opin, että olinkin vain sosiaalisesti kökkö ja rajoittunut. No se karisi aika nopeaan ja nykyään sujuu jopa small talk. Ehkä teen itsestäni jonkun elokuvan from rags to riches-hengessä tyyliin from Finland to the other side of the world tai jotain muuta yhtä mahtipontista, eli miten yksi pieni nainen löysi todellisen luonteensa joutuessaan ulkomailla prässiin ja sieltä ulos ja mitä sitten tapahtui. Kyllä olisi kiinnostava elokuva se.

No niin, näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Täällä kaikki ihan ookoo.

Kirje rakkaalle 39-vuotiaalleni

En voi uskoa, että taas on kulunut yksi vuosi edellisestä ja vietämme jälleen meidän hääpäivää. Vaikka olemme eläneet nyt jo monta viikkoa ilman normaalia arkea, olet ollut kaikesta huolimatta uskomattoman reipas ja kärsivällinen. Mutta sellainenhan sitä olet, reipas. Ja kärsivällinen.

Olet 39 vuodessa vuodessa oppinut hienosti tunnistamaan, sanoittamaan ja ilmaisemaan tunteitasi. Olet avoin ja rehellinen, etkä kaihda keskusteluja. Osaat taitavasti ottaa muut huomioon – olet aina kiva ja ystävällinen toisille! Sinulla on avarakatseinen suhtautuminen elämään ja armollinen asenne muita kohtaan. Olet vakuuttava, eikä sen oikeastaan väliä että missä aiheessa.

Sinä olet myös lahjakas monessa! Olet esimerkiksi ottanut balettitunteja vähän nuorempana ja pelannut myös jokseenkin tosissaan pöytätennistä joskus ja jonkun aikaa. Nykyään edustat Länsi-Australiaa sen kansallisessa rullakiekkotiimissä. Olet aina tehnyt ihan huviksesi asioita, joita harvalla tulisi edes mieleen kokeilla.

Ihailen taitoasi keventää mitä tahansa tunnelmaa huumorillasi. Olet nokkela ja kekseliäs ja ajatuksesi juoksee nopeasti. Saat jutuillasi muut herkästi nauramaan, minutkin ainakin melkein joka päivä.

Isänä olet ollut alusta saakka melkoinen luonnonlahjakkuus! Olet hienosti ottanut sen vastuun, joka sinulle nyt ihan jo roolienjaossa kuuluukin. Mitäpä meidän perheemme ilman sinua tekisikään, ei mitään.

Vaikka mitä muuta maailmassa tapahtuisi, onneksi on jotain, joka ei muutu koskaan. Hyvää kahdeksattatoista hääpäivää!

Viikon hienoimmat saavutukset ja vähän koronasta

Meidät liitettiin ystävällisesti lasten luokkakavereiden vanhemmille tarkoitettuihin whatsapp-ryhmiin. Olen jo nyt niin kyllästynyt molempiin, että olen laittanut keskustelut mutelle. Ryhmissä puhutaan koronasta, vessapaperigatesta, muistutetaan toisia vanhempia asioista, jotka opettaja ilmoitti sähköpostilla edellisenä päivänä, jaetaan kuvia puolen porukan illanvietosta ja järjestetään uusia. Australiastakin on levinnyt maailmalle uutisia tyhjistä kauppojen hyllyistä ja etenkin tyhjistä vessapaperihyllyistä. Mun on ollut vaikea ymmärtää ihmistä tässä kohtaa. Katukuvassa ei kuitenkaan näy paniikkia eikä täällä vielä olla suljettu kouluja tai muitakaan laitoksia. Vain yli 500 hengen tapahtumat perutaan huomisesta eteenpäin, kuten muuallakin. Lasten koulusta tarttunutta koronapelkoa on taltutettu selittämällä, että tauti on harvoin vaarallinen lapsille tai hyväkuntoisille aikuisille, mutta meidän tehtävämme on nytkin huolehtia heikommista, kuten vaikka lähellä asuvasta Sue-mummosta. Tänä aamuna koko Australiassa oli tilastoitu vasta 197 tartuntaa, joista 14 täällä Länsi-Australiassa.

89714799_524065924959886_6494447892554579968_nOlimme tämän viikon henkilökuntamme kertavuotisella retriitillä, mikä ei kylläkään ollut retriitti ehkä missään määrin. On vain jäänyt kummittelemaan nimenä. Koko viikon ideana oli viettää aikaa yhdessä, oppia tuntemaan enemmän porukkaa samalta baselta (meitä on täällää Perthissä noin 300) ja ottaa taukoa arkisesta aherruksesta. Asuimme vaatimattomasti, mutta samalla komeasti eräässä leirikeskuksessa meren rannalla pienissä huoneissa, joissa oli vain kerrossängyt. Pelailimme pelejä, söimme ulkona nurtsilla, uimme, rakensimme kilpaa hiekkalinnoja (meidän ryhmä ei todellakaan voittanut), etsimme koko jengistä viisi ihmistä, joita emme tunteneet hyvin ja keksimme siltä istumalta laulun kilpailua varten (meidän ryhmä todellakin voitti). Lapset juoksivat keskenään ja kaiken kaikkiaan oli ihan kamalan mukavaa. On jotenkin ainutlaatuista tuntea tai tietää työkaverinsa näin hyvin. Kaikki loppukevään (tai no, täällä syksyn; en vieläkään osaa) ulkomaantyömme Perthistä käsin on koronan takia peruttu. Teemme töitä ainoastaan paikallisesti, mikä toki on tärkeää sekin.

Eilen illalla ajelimme Margaret Riveriltä kolmisen tuntia takaisin tänne Perthiin. Reitillä ei muuta melkein ollutkaan kuin puskaa, kenguruita ja pieniä kyläsiä. Kun Perthin keskustan kerrostalot ja hotellit alkoivat näkyä moottoritielle, tuntui niin kotoisalta, että olisi tehnyt mieli taas vähän itkeä ilosta. Mikä ihana kaupunki tämä onkaan. Laajalle levinnyt kyllä: 125 kilometriä pohjoisesta etelään eli suurimmaksi osaksi yhtä valtavaa lähiötä, jos minulta kysytään. Ja me asetuimme tänne East Perthiin, kahden junapysäkin tai lyhyen kävelymatkan päähän keskustasta. Kaikkien ihanien kahviloiden, klubien, kirjastojen, joenrannan ja puistojen tuntumaan – ja reilun viiden minuutin kävelymatkan päähän toisesta suomalaisesta Anusta, joka myös bloggaa Perthistä (paitsi juuri nyt maailmalta). On sekin melkoista tämän kokoisessa kaupungissa.

BEC411F8-D606-4F8A-BCBF-26E950F0C4D3

No, nyt niihin saavutuksiin, joita niin tuolla otsikossa lupailin. Saimme juurikin tietää, että siippa oli viimeviikkoisen try-outin tuloksena päässyt Länsi-Australian national teamiin rullakiekossa. Tuntuu jotenkin ihan älyttömältä. Ei siksi, etteikö ikänsä lätkää pelannut rullakiekkoakin osaisi, mutta ehkä siksi, että harva menisi uunituoreena maahanmuuttajana edes kokeilemaan. En oikeasti kovin montaa tällaista tyyppiä tunne, jotka vaan menee ja tekee, miettimättä, että mitähän muut mahtaa ajatella tai entä, jos en onnistukaan. Konalla ja täällä liittyi paikalliseen rullakiekkojengiin kaksi viikkoa meidän muuton jälkeen. Myös jääkiekkojengiin. Ja nyt ilmeisesti myös johonkin national teamiin, 39 vuoden iässä. Ja siis ammatikseenhan hän säveltää ja tuottaa musiikkia, että on tuollainen kummallinen, urheilullinen taiteilija.

Itse olen loistanut myös. Eilen illalla osa meistä pelasi lipunryöstöä rannalla auringonlaskun jälkeen pimeässä. Pelialue, lippualue ja vankila oli rajattu erivärisin valotikuin. Kaikkien pelaajien ranteissa oli myös omat, eikä kenestäkään paljoa muuta näkynytkään kuin tikkujen valo. Siellä sitä sitten mentiin, säkkipimeässä, tähtien tuikkiessa taivaalla.

Ja minä juoksin ja minä juoksin ja olin niin nopea, että sain meidän tiimille ekan pisteen.

Meillä kaikilla on omat vahvuutemme. Täytyy pysyä niissä.