Se aika, kun Pertin kanssa on vähän vaikeeta

Me kaikki täällä Konalla-blogin piirissä hyvin tiedetään, että tunnelma on yleensä aika positiivinen, mutta nyt ajattelin vähän marista. Sä voit kuule ottaa siinä nyt hyvän asennon ja hengähtää syvään, tässä saattaa nimittäin mennä hetki.

Muuttamisen tämä vaihe osaa olla nimittäin aivan kamala.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen niin väsynyt. Herään väsyneenä, mutta liian aikaisin, selviän päivät läpi hieman sumuisasti, illalla olen hyvin nopeasti pois pelistä. Tiedätkö, ketkä myös ovat tosi väsyneitä? Lapset! Ja arvasit oikein, kyllä ovat olleet sitten myös tasaisen vihaisia viime päivät ja kyllä, lähinnä minulle.

Mä tiedän, että on aivan liian aikaista kitistä sitä, ettei meillä ole vielä juurikaan kavereita saati ystäviä, mutta kitisen silti. Katsos kun minustahan jo tässä vaiheessa (kaksi viikkoa muutosta), pitäisi olla löytynyt se oma vastakappale täältä, joka on minua suorastaan odottanut, että koska saavun. Mutta kun ei. Ei ole kukaan odottanut.

Ja siis mitä on tämä kylmyys? Miten voi olla mahdollista, että mittari näyttää 16 astetta ja minä tärisen kerrosteni alla? Kosteus tunkeutuu ytimiin samalla kun tuulee jostain Etelämantereelta. Pahinta on, kun sisälläkin on joku 10 astetta päivin öin, paitsi niissä huoneissa, joihin Perthin talviaurinko paistaa sisään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aivoni ylikuumenevat liikenteessä. En siis edelleenkään tiedä, mistä suunnasta autot täällä mutkien takaa tulevat, kun ajavat väärällä puolella tietä. Katua ylittäessä katson siis varulta aina kaikkiin suuntiin. Neljästi.

Ja siis mulla on myös sydänsuruja. Olen itkenyt syvältä ja huolella sitä, että jouduin eroamaan Konan ajan parhaasta ystävästäni. Jottei mene liian paatokselliseksi, jätän tämän surun kuvailun nyt tähän ja yritän ryhdistäytyä.

Toisaalta sitten kyllä olen välillä nauranutkin. Viimeksi tänä aamuna Antti Holman kuvaukselle, kuinka suomalainen matkustaa. Mikään ei ole hauskempaa kuin maaliin osuneet stereotypiat. Nauroin itselleni vedet silmiin niin vahvasti, että menneet päivät huomioon ottaen puoliso-parka luuli vaimonsa taas itkeneen.

9E1355B2-2069-4D11-9026-417FB495D038.jpeg
Terveisiä storyista. Täällä tulin ensi kerran lausuneeksi Perthin vahingossa Perttinä. Siitä se sitten lähti.

Kotona on myös autiota ja tyhjää. Oikeiden huonekalujen löytäminen lyömättömällä hinnalla on hidasta. Mutta täällä sitä ollaan. Meidän Pertin kodissa.

Ummikkolapsi unohtaa suomen kielen – osa I

Jotkut teistä saattavat muistaa, että aloin heinäkuussa 2017 seurailla ummikolastemme englannin oppimista ja jatkoin kyseistä sarjaa seitsemän postauksen verran. Olemme nyt juhlallisesti saapuneet siihen kyseenalaiseen vaiheeseen, jolloin voinkin alkaa pitää kirjaa lasteni suomen kielen taidon heilahtelusta – tämä siitäkin huolimatta, että puhumme kotona aina vain suomea ja luemme heille joka päivä. Luottavaisesti olemme nyt siis uuden juttusarjan osassa yksi; eiköhän näitä esimerkkejä riitä myöhemmäksikin. Erityisesti tällä alueella on loistanut tänne nelivuotiaana muuttanut Kuopus, jolla mielenkiintoisia ilmauksia riittää enemmänkin kuin tähän hätään muistin. (Tässä vaiheessa lapsi kysyisi, että kenellä on hätä? Ja minkälainen hätä? Miksi?)

0b1e2921-b318-4fca-8797-a073b96968a5

Kuten tuossa yllä vähän niin kuin mainitsin, lapsille tuntuvat olevan hyvin outoja useimmat sanonnat ja sananlaskut, joita tulen viljelleeksi siellä täällä vähän jopa vahingossa. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa ei tarkoita mitään lapselle, joka on nähnyt routaa viimeeksi melkein kaksi vuotta sitten, eikä silloinkaan millään tavoin tiedostaen. Enkä minä nyt todellakaan juuri tuota sananlaskua koskaan viljele, mutta esimerkki antanee kuitenkin käsityksen siitä, mitä haen takaa. Tällainen keksitty elävän elämän esimerkki. Vähän vaikeita ovat pienemmälle myös joidenkin sanojen taivutukset, kun ei korva niitä koko ajan täällä kuule.

Nyt jouluna, aatonaattona, seisoimme kuusivuotiaani kanssa hänen vaatekaapillaan mekkoja katselemassa. Totesin siinä ihan ohimennen, että huomenna laitetaan päälle sitten juhlavammat vaatteet. Lapsi tähän tyylilleen uskollisesti (eli dramaattisesti): ”Mitä?! Mikä on juhla-vamma?!”

Kun tämä samainen yksilö haluaa kertoa, että hän pitää huolta pehmoeläimistään, hän sanoo, että ottaa niistä huolta. Samaa englannista suoraan kääntämisen makua on myös siinä, kun hän kutsuu krokotiiliä krokotaaliksi ja patonkia paketiksi. Myös Esikoinen totesi juuri yhtenä iltana Unoa pelatessamme, että mun olisi pitänyt nähdä tuon tulevan.

a30247b3-980c-401e-b210-ee5896b511e8

Muutama viikko sitten kuuntelin näiden kahden nykyään melkein kaksikielisen lapsen keskustelua:

– Tähän tulee sellanen…

– Hyppyri.

– Ei se oo varmaan hyppyri.

– Kyllä mä luulen että se on hyppyri.

Kyseessä oli uimahyppylauta. Close enough.

 

Kylmiltään syvään päähän

Päivät ovat olleet täysiä viimeiset kaksi viikkoa. Nyt ollaan muuten töissä ja tekemässä uutta. Sen tuntee väsymyksen ja innostuksen sekalaisena soppana pääkopassa ja kysymysten yliampuvan suuresta suhteesta vastauksiin nähden. Kyllä tästä jotenkin vielä luovitaan kohti jotain. Jouluun mennessä on varmaan jo jonkinlainen paketti kasassa. Tällä hetkellä nukahdan iltaisin yleensä jo ennen yhdeksää.

Mun on pitänyt tässä viime viikkojen aikana olla aivan uudella tavalla valmiina vähän kaikkeen. Amerikkalaiset kun ovat sillä tavalla kummallisia, että heistä jokaisesta näyttäisi olevan ihan helppoa hypätä mikkiin puhumaan ihan vaikka kutsumattakin ja vaikka kylmiltään kertoa niitä mielen päällä olleita. Ja koska mä olen nyt tiiminvetäjä ja tämän upouuden työmuodon toinen aloittaja, olen joutunut muutamankin kerran ihan ykskaks tilanteeseen, jossa mut on kutsuttu lavalle asiaa eri kokoisille ryhmille valottamaan. Ah mikä painajainen.

25344617_10159674809970203_335855059_o

Esiintymiskulttuuriin kasvattaminen alkaa täällä jo varhain ja etenkin meidän nuorempi, tänne Konalle herkässä neljän vuoden iässä muuttanut Kuopuksemme on päässyt jo ihan jutun juureen kiinni. Hän nimittäin kertoi mulle juuri viime viikolla, että eskarissa saa aina aamuisin vastuutehtäviä, kullekin jotain vähän vuorollaan. Ruokajonon johtajan pesti on se toivotuin, koska silloin saa laulaa ruokalaulun kaikille ihan yksin.

Pyysin toistamaan.

Ja todella: ruokajonon johtaja kääntyy ennen ruokailua muihin päin ja siinä sitten ilman säestystä, taustamölyä tai kitaran kolmisointuja laulaa muulle ryhmälle ja opettajille ruokalaulun. Yksin.

Kehoitan jokaista teitä heti ensi viikolla tätä kokeilemaan. Kuulkaa jossain työpaikkaruokalan aulassa otatte asiaksenne laulaa kaikille jonkun kivan pienen värssyn, koska se on niin ihanaa. Ihmettelijöitä pyydätte vain pysymään nätisti jonossa, koska sekin kuuluu jonovastaavan vastuullisiin hommiin. Innokkaita laulajia voitte rauhassa hyssytellä, koska tämä esitys on soolo.

Nyt mä toivon, että olisin itsekin kasvanut tähän samaan häpeämättömään kulttuuriin, jossa pienestä asti viikottain pitää jollain tavalla esiintyä luokkakavereille ja jossa lähtöoletuksena on, että jokainen varmaan haluaa kuunnella, mitä minulla on sanottavana. Toisin kuin minulla, joka kyllä onnistumisensa tunnistaa, mutta vähän kehnomman esityksen jälkeen piehtaroi häpeässä. Lähtökohtaisesti valmistautumattomana puhumaan meneminen on mulle edelleen tosi vaikeaa. Englanniksi kaiken hoitaminen lisää haastetta ei suinkaan kivalla tavalla, vaan ehkä vähän liikaakin. Yhtäkkiä siinä mikissä ollessa olen aivan liian tietoinen aksentistani ja siitä, etten ole natiivi. En minä sitä nyt muutenkaan unohtamaan täällä koskaan pääse, mutta en myöskään juuri muulloin asiaa aktiivisesti ajattele. Englanti soljuu pääosin ihan hyvin, paitsi silloin, kun pitää julkisesti puhua.

Mutta nyt ollaan täällä ja se on vain hypättävä syvään päähän. Kai tähänkin tottuu, kun tätä nyt joutuu vaan tekemään. Toivotaan näin. Kerron vaikka joulun alla, miten kävi.