Kirje rakkaalle 39-vuotiaalleni

En voi uskoa, että taas on kulunut yksi vuosi edellisestä ja vietämme jälleen meidän hääpäivää. Vaikka olemme eläneet nyt jo monta viikkoa ilman normaalia arkea, olet ollut kaikesta huolimatta uskomattoman reipas ja kärsivällinen. Mutta sellainenhan sitä olet, reipas. Ja kärsivällinen.

Olet 39 vuodessa vuodessa oppinut hienosti tunnistamaan, sanoittamaan ja ilmaisemaan tunteitasi. Olet avoin ja rehellinen, etkä kaihda keskusteluja. Osaat taitavasti ottaa muut huomioon – olet aina kiva ja ystävällinen toisille! Sinulla on avarakatseinen suhtautuminen elämään ja armollinen asenne muita kohtaan. Olet vakuuttava, eikä sen oikeastaan väliä että missä aiheessa.

Sinä olet myös lahjakas monessa! Olet esimerkiksi ottanut balettitunteja vähän nuorempana ja pelannut myös jokseenkin tosissaan pöytätennistä joskus ja jonkun aikaa. Nykyään edustat Länsi-Australiaa sen kansallisessa rullakiekkotiimissä. Olet aina tehnyt ihan huviksesi asioita, joita harvalla tulisi edes mieleen kokeilla.

Ihailen taitoasi keventää mitä tahansa tunnelmaa huumorillasi. Olet nokkela ja kekseliäs ja ajatuksesi juoksee nopeasti. Saat jutuillasi muut herkästi nauramaan, minutkin ainakin melkein joka päivä.

Isänä olet ollut alusta saakka melkoinen luonnonlahjakkuus! Olet hienosti ottanut sen vastuun, joka sinulle nyt ihan jo roolienjaossa kuuluukin. Mitäpä meidän perheemme ilman sinua tekisikään, ei mitään.

Vaikka mitä muuta maailmassa tapahtuisi, onneksi on jotain, joka ei muutu koskaan. Hyvää kahdeksattatoista hääpäivää!

Viikon hienoimmat saavutukset ja vähän koronasta

Meidät liitettiin ystävällisesti lasten luokkakavereiden vanhemmille tarkoitettuihin whatsapp-ryhmiin. Olen jo nyt niin kyllästynyt molempiin, että olen laittanut keskustelut mutelle. Ryhmissä puhutaan koronasta, vessapaperigatesta, muistutetaan toisia vanhempia asioista, jotka opettaja ilmoitti sähköpostilla edellisenä päivänä, jaetaan kuvia puolen porukan illanvietosta ja järjestetään uusia. Australiastakin on levinnyt maailmalle uutisia tyhjistä kauppojen hyllyistä ja etenkin tyhjistä vessapaperihyllyistä. Mun on ollut vaikea ymmärtää ihmistä tässä kohtaa. Katukuvassa ei kuitenkaan näy paniikkia eikä täällä vielä olla suljettu kouluja tai muitakaan laitoksia. Vain yli 500 hengen tapahtumat perutaan huomisesta eteenpäin, kuten muuallakin. Lasten koulusta tarttunutta koronapelkoa on taltutettu selittämällä, että tauti on harvoin vaarallinen lapsille tai hyväkuntoisille aikuisille, mutta meidän tehtävämme on nytkin huolehtia heikommista, kuten vaikka lähellä asuvasta Sue-mummosta. Tänä aamuna koko Australiassa oli tilastoitu vasta 197 tartuntaa, joista 14 täällä Länsi-Australiassa.

89714799_524065924959886_6494447892554579968_nOlimme tämän viikon henkilökuntamme kertavuotisella retriitillä, mikä ei kylläkään ollut retriitti ehkä missään määrin. On vain jäänyt kummittelemaan nimenä. Koko viikon ideana oli viettää aikaa yhdessä, oppia tuntemaan enemmän porukkaa samalta baselta (meitä on täällää Perthissä noin 300) ja ottaa taukoa arkisesta aherruksesta. Asuimme vaatimattomasti, mutta samalla komeasti eräässä leirikeskuksessa meren rannalla pienissä huoneissa, joissa oli vain kerrossängyt. Pelailimme pelejä, söimme ulkona nurtsilla, uimme, rakensimme kilpaa hiekkalinnoja (meidän ryhmä ei todellakaan voittanut), etsimme koko jengistä viisi ihmistä, joita emme tunteneet hyvin ja keksimme siltä istumalta laulun kilpailua varten (meidän ryhmä todellakin voitti). Lapset juoksivat keskenään ja kaiken kaikkiaan oli ihan kamalan mukavaa. On jotenkin ainutlaatuista tuntea tai tietää työkaverinsa näin hyvin. Kaikki loppukevään (tai no, täällä syksyn; en vieläkään osaa) ulkomaantyömme Perthistä käsin on koronan takia peruttu. Teemme töitä ainoastaan paikallisesti, mikä toki on tärkeää sekin.

Eilen illalla ajelimme Margaret Riveriltä kolmisen tuntia takaisin tänne Perthiin. Reitillä ei muuta melkein ollutkaan kuin puskaa, kenguruita ja pieniä kyläsiä. Kun Perthin keskustan kerrostalot ja hotellit alkoivat näkyä moottoritielle, tuntui niin kotoisalta, että olisi tehnyt mieli taas vähän itkeä ilosta. Mikä ihana kaupunki tämä onkaan. Laajalle levinnyt kyllä: 125 kilometriä pohjoisesta etelään eli suurimmaksi osaksi yhtä valtavaa lähiötä, jos minulta kysytään. Ja me asetuimme tänne East Perthiin, kahden junapysäkin tai lyhyen kävelymatkan päähän keskustasta. Kaikkien ihanien kahviloiden, klubien, kirjastojen, joenrannan ja puistojen tuntumaan – ja reilun viiden minuutin kävelymatkan päähän toisesta suomalaisesta Anusta, joka myös bloggaa Perthistä (paitsi juuri nyt maailmalta). On sekin melkoista tämän kokoisessa kaupungissa.

BEC411F8-D606-4F8A-BCBF-26E950F0C4D3

No, nyt niihin saavutuksiin, joita niin tuolla otsikossa lupailin. Saimme juurikin tietää, että siippa oli viimeviikkoisen try-outin tuloksena päässyt Länsi-Australian national teamiin rullakiekossa. Tuntuu jotenkin ihan älyttömältä. Ei siksi, etteikö ikänsä lätkää pelannut rullakiekkoakin osaisi, mutta ehkä siksi, että harva menisi uunituoreena maahanmuuttajana edes kokeilemaan. En oikeasti kovin montaa tällaista tyyppiä tunne, jotka vaan menee ja tekee, miettimättä, että mitähän muut mahtaa ajatella tai entä, jos en onnistukaan. Konalla ja täällä liittyi paikalliseen rullakiekkojengiin kaksi viikkoa meidän muuton jälkeen. Myös jääkiekkojengiin. Ja nyt ilmeisesti myös johonkin national teamiin, 39 vuoden iässä. Ja siis ammatikseenhan hän säveltää ja tuottaa musiikkia, että on tuollainen kummallinen, urheilullinen taiteilija.

Itse olen loistanut myös. Eilen illalla osa meistä pelasi lipunryöstöä rannalla auringonlaskun jälkeen pimeässä. Pelialue, lippualue ja vankila oli rajattu erivärisin valotikuin. Kaikkien pelaajien ranteissa oli myös omat, eikä kenestäkään paljoa muuta näkynytkään kuin tikkujen valo. Siellä sitä sitten mentiin, säkkipimeässä, tähtien tuikkiessa taivaalla.

Ja minä juoksin ja minä juoksin ja olin niin nopea, että sain meidän tiimille ekan pisteen.

Meillä kaikilla on omat vahvuutemme. Täytyy pysyä niissä.

Jääkaapin vihreät pampulat ja muut kuulumiset

Olo on sen verran jäsentymätön, että tällä kertaa vuorossa tajunnanvirtana lisää Suomi-loman aikaisia kuulumisiani, olkaa hyvät:

Kävimme lapsuudenystäväni mökillä. Se oli ihana. Kaksivuotiaansa lauloi toistolla kaikkien lastenlaulujen parhaimmistoa Limpsin, lampsin, kakkapatikalla sekä joka joulun suosikkia Joulupukki, Joulupukki, kakkaparta, pissa, pieru. Mökillä ollessa mulla häivähti hetken olo, että haluan asua Suomessa ja vähän landella ja just jossain pienessä töllissä, mutta olen sittemmin palannut takaisin alkuperäiseen suunnitelmaan ja tullut todenneeksi, etten ehkä selviäisi hengissä siellä töllissä ja on vaan turvallisempi palata takaisin nykyiseen kotiimme sinne Perttiin.

CF6B50A7-D56C-4BCB-BF71-17768CB41884.jpeg

Eräät lomani odotukset täyttyivät tänään, kun kävimme äitini kanssa Ateneumissa Schjerfbeckin näyttelyssä ja sen jälkeen Tuomaan markkinoilla ja Vanhan Joulutorilla. Näyttely oli upea ja suomalainen käsityö ihanaa, sää ei niinkään. Ajattelin lähteissä, että laitan päälle sellaisen vähän niin kuin kevyttoppiksen, että kyllä se pientä ripsottamistakin kestää. Toki sitten markkinoilla ollessamme alkoi sataa kaatamalla. Siinä matkalla, kun talvisessa kaatosateessa kävelimme ympärillemme katsomatta sateenvarjoa ostamaan, pääsi kaikki maailman sade takistani läpi ja lävisti myös hupparin ja aluspaidan. Kohtuu kylmä oli. Ihan tästä en lähteissä unelmoinut.

Sellaistakin olen tullut tässä ajatelleeksi, että suomalainen tarvitsee tilaa, paitsi ruuhkassa ja silloin, kun pitää päästä Sokoksen ovista ulos. Niistä sitä nimittäin mennään, yhtä aikaa kaikkien muidenkin kanssa kohteliaasti runnoen, oikein sillä lailla massan mukana työntötekniikalla, koska on nimittäin mahdollista, että jos ei nyt heti pääse ovesta ulos niin jää Sokokselle ikiajoiksi. Ja minähän menen siellä ihan onnellisesti muiden mukana. En sano kiitos tai anteeksi tai saisinko tai voisinko, minä kun osaan olla niin hilpeä versio itsestäni täällä Suomessa. Junassakin etuilin erään suloisen mummon eteen vahingossa, kun en nostanut katsettani huppuni alta ehkä kertaakaan keskustan ja oman pysäkkini välillä.

9226DF2D-2E2E-4787-BA21-99757E562958.jpeg

Muuten menee ihan hyvin. Oodi oli aivan mahtava, siis ihan mieletön. Kuopus pyysi tänä iltana niitä vihreitä pampuloita jääkaapista ja tarkoitti rypäleitä. Elämä kaksikielisten lasten kanssa on ihanaa. Elämä kahdessa maassa on myös aika ihanaa. Tai no, elämä on siellä yhdessä ja me vaan käymme täällä toisessa. Ja tätä helpottaa kovasti se, etten minäkään ole kova ikävöimään. Pystyn elämään ilman saunaa ja karjalanpiirakoita, vaikka nautin niistä suuresti nyt täällä ollessani. Ihmisiä ikävöin tuulahduksittain, mutta ystävien kanssa tasan tiedän, että kaikki tulee säilymään ennallaan, vaikka harvoin nykyään nähdäänkin. Joidenkin kanssa pystytään järjestämään vain yhdet treffit koko tälle ajalle nyt kun ollaan täällä ja niin se vaan on luotettava, että ystävyys silti kantaa seuraavaan visiittiimme saakka ja siitä yli. Ja kun tulee aika palata Perthiin, vien sinne myös keskittymiseni. Fomoiluun ei ole ulkosuomalaisella minkäänlaista varaa.

Mutta nyt ollaan vielä täällä ja hyvä niin! Kohti mustaa joulua!