Me mennään lomalle ihan vaan Mauille

Ystäväni oli juuri lomalla Roomassa. Reissulta tuli videota ja kuvaa ja kuvailuja ihanasta kaupungista. Kommentoin ystävälleni, jotenkin itseltänikin salaa, että mekin toivotaan, että päästäisiin jossain vaiheessa lomalle, mutta mentäisiin kyllä vaan jonnekin Mauille.

Näemmä unelmieni paratiisikohteesta on tullut mulle joku tavallinen ”vaan”.

26179366_10159748490605203_334165523_o

Älkää ymmärtäkö väärin. Minä rakastan Havaijia. Rakastan asua täällä ja rakastan tätä luontoa. Mutta ihan rehellisyyden nimissä: kuinka erilaista voi Big Islandiin verrattuna rantaviiva olla saarella, joka näkyy tuolla horisontissa?

Rakastan luontoa myös Suomessa. Rakastan eurooppalaisia kaupunkeja, mukulakivikatuja, kahvilakulttuuria, ihmisvilinää. Täällä on kyllä kahviloita, mutta ei vilinää. Paitsi Costcossa perjantaisin. Ei kaupunkielämää, eikä korkeakulttuuria. Asumme nykyään enemmän tai vähemmän puskassa ja tällä hetkellä kyllä nautimme siitä, mutta ei täältä minnekään helposti pääse. Mauille meiltä siirtyminen on vähän sama kuin helsinkiläinen menisi lomalle Tampereelle. Kivaa kyllä, vähän erilaistakin, mutta ei ehkä kuitenkaan mikään suuri, kulttuurinen makumatka.

Meiltä on siis tavallaan reissaamiset reissattu nyt hetkeksi, ellei mennä järjestön mukana jonnekin avustuskohteeseen. Silloin liikutaan vaan aika eri taajuuksilla kuin unelmieni kaupunkiloma-osastolla. Edelliset perheemme matkat, joissa tosin vain puoliso on ollut edustettuna, ovat kaikki suuntautuneet Kaakkois-Aasiaan ja siellä köyhille alueille. Ensi kesänä olisikin hirmu kiva käydä jossain suuremmassa kaupungissa, että pääsisin taas vähän kosketuksiin oman, sisäisen kaupunkilaiseni kanssa.

26179623_10159748586775203_1858310375_o

Mä tykkäsin Helsingissä asuessa siitä, että sekä luonto että pienen pääkaupungin touhut olivat lähellä. Oli merta, metsää ja luonnonsuojelualueita. Harrastusmahdollisuuksia, museoita, kauppoja ja kahviloita. Kaikenlaista monipuolista hallittavan kokoisessa paketissa. Myös tosi kivoja ihmisiä, vaikka jotkut joskus muuta väittää.

Big Islandilla asuu vain vähän alle 200 000 ihmistä, joista reilu 11 000 täällä meidän pikkukaupungissamme. Kona on saaren turismin keskus, joten palveluita on kuitenkin enemmän kuin asukasluku antaisi ymmärtää. Suurin osa Big Islandin väestä asustelee pienissä kyläsissä, jotka on ripoteltu sinne tänne saarta. Vain Hilossa, saaren ainoassa kaupungissa, asuu enemmän ihmisiä kuin Konalla: reilu 43 000.

Kaupunkivilinää täältä ei siis juurikaan saa. Lähimmäksi varmaan pääseekin Konan keskustan kyläraitilla, jossa voi istuskella katukahvilassa turisteja tuijotellen.

Itsehän en eroa tästä joukosta mitenkään.

Sata tapaa saada kyyneleet silmiin

Oikeasti en tule listaamaan teille sataa tapaa, olen vain tällä tavalla taipuvainen liioitteluun. Näin se lässähti tämäkin juttu heti alkuunsa.

Olen kuitenkin viime aikoina ollut sellaisessa kummallisessa tilassa, että vähän kaikki saa kyyneleet kirpoamaan silmiin. En tiedä, miksi. Muuten en ole sen kummemmin draamaillut tai edes kunnolla itkenyt, mutta joku tässä Suomen suvessa on saanut nyt hanat auki.

Yhtenä iltana kuunneltiin lasten kanssa iltasatua satunetistä sadatta kertaa. Sieltä Henkselihousuja. Nyt tuleekin ihan loputon spoiler alert, sillä aion paljastaa teille, kuinka kyseinen tarina kulkee ja päättyy. Siinä nimittäin pieni Matti-poika haluaa henkselihousut. Äidillä on niukasti rahaa, mutta jotenkin hän haluaa kyllä poikaansa auttaa. Lopussa lapsi saa kuin saakin housunsa (mikä yllättävä lopetus lasten sadussa!) ja minä, tarinan jo melkein ulkoa osaava, alan siinä sitten vähän itkeä. Ihan vaan onnesta Matin, tämän fiktiivisen pienen olennon, puolesta. Ei sitä kukaan siinä huomannut onneksi, oli pimeääkin jo huoneessa, mutta itseäni kyllä onnistui tämä jopa vähän nolottamaan.

Screen Shot 2018-07-12 at 15.21.55

Toki itkin myös, kun katsoimme tässä yksi päivä noin parikymmentä vuotta vanhan Matkalla vapauteen-elokuvan. Siinä teinipoika ystävystyy gorillan kanssa ja päätyy pelastamaan tämän rahanahneen bisnesmiehen kynsistä. Lopussa gorilla osasi kuvailla tunteitaan viittomalla! Ja kaikki oikeussalissa hurrasivat!

Ai niin, hurraamisesta puheenollen, minä yleensä aina liikutun kovista aplodeista.

Yhtenä iltana ajattelin, kuinka kivaa olisi laulaa Bruno Marsia. Ja aloin vähän itkeä. Pelkästä ajatuksesta.

Katsoin La La Landin vasta viime viikolla. En yleensä ole mikään musikaalielokuvafani, mutta tämä ansaitsi kyllä jokaisen Oscarinsa ja ylikin. Tarina oli ihana, eikä ehkä tarvitse erikseen mainita, että vähän siinä tippa tuli silmään loppukohtauksessa. Eikä ihan vähääkään: jäin yksin sohvalle itkemään lopputekstien ajaksi.

Nyt joku siellä varmaan jo miettii, että onkohan se Anu raskaana, kun noin herkistelee. Ja nyt minä mietin, että pitäisiköhän asia selventää välittömästi vai jättää vain tähän.

Jätän vain tähän.