Telttaretkeilyä havaijilaisittain

Olin lapsena tottunut teltassa asuja, kuten puolisokin. Vaikka siitä aina kovasti puhuttiin, emme kertaakaan saaneet aikaiseksi tehdä telttaretkeä lasten kanssa ennen tänne muuttoa. Niinpä, jos meidän lapsilta kysytään, on telttailu heidän päissään vähän erilaista kuin hyttysten ja havupuiden alla hengailua.

Havaijilla ei saa telttailla muualla kuin niille erikseen merkityillä paikoilla ja luvan kanssa. Camping permit maksaa alle 10 dollaria per teltta ja sen saa ihan suht kätevästi osavaltion virallisilta sivuilta. Big Islandilla camping siteja on 16 ympäri saarta, joista muutama tulivuorten rinteillä. Kaikilla alueilla on vähintään vessat, joillakin myös suihkut ja grillipaikat, viidellä näistä on vieressä meri.

52344284_1980405908752147_4354753979494694912_n

Me olemme aina käyneet vain Kohanaiki Beach Parkissa, tuttavallisemmin Pine Treesilla telttailemassa. Se on tässä sopivan lähellä, 15 minuutin ajomatkan päässä kotoa, ja on meidän kavereiden suosikkisurffiranta. Pinesilla ei tarvitse muuta kuin ajaa perille ja alkaa pystyttää omaa pientä telttakylää lähelle vettä.

Kuten ehkä jo huomasitte, telttailu ei ole täällä perinteisesti mitään varsinaista eräjormailua. Vähän vähemmänkin seikkailunhaluinen pärjää Havaijin telttailukulttuurissa oikein hyvin. Kyytiin pakkaamme aina telttojen lisäksi matkagrillin, kasattavan katoksen sekä aurinkotuolit ja paikan päällä lähinnä vain sitten istutaan menemään. Retkeily ei siis seikkailunhalun lisäksi vaadi edes suurta aktiivisuutta ja onkin siksi jotenkin erityisen rentouttavaa jopa tällaisen mukavuudenhaluisen perheellisen näkökulmasta. Me piipahdetaan aina matkan varrella Costcosta hakemassa valmiiksi grillattua kanaa tai pizzaa ruuaksi, ja kokkaaminen tarkoittaa korkeintaan valmiiksi marinoitujen lihojen paistamista pannulla. Suurissa kylmälaukuissa kannetaan mukana maitoa, voita, munia, pekonia, pannariaineksia, vaahterasiirappia ja kahvia aamuksi sekä tietysti kaiken maailman snackseja lähinnä pienemmälle väelle. Telttaillessa mennään virallisesti ilman ruoka-aikoja ja kukin syö milloin nyt saattaa sattua jotakin haluamaan.

 

 

Telttakylän keskiössä ovat aina tuolit, joissa istuen käydään ystävien kesken kaikki kuulumiset läpi ja tuijotellaan merta. Aina välillä joku muistaa vilkaista, minne pieni lasten armeija on mahtanut milloinkin seikkailla. Tällä kertaa meidän seurueemme oli kolmen teltan vetoinen: kuusi aikuista ja yhdeksän lasta ikäjakaumalla 3kk ja 8 vuotta. Lapset elävät elämänsä parasta aikaa aina retkillä eikä laavakiviluolista/ puiden alta/ merestä kertaakaan kuulunut, että ei ole mitään tekemistä.

51600772_237999400421984_8689872214620635136_n

51754571_613156702458949_7989922966349545472_n

51622241_234445730830568_8328630834705727488_n

51596680_292493464774714_5299556122150043648_n

Illalla aurinko laskee täällä puolen seitsemän aikaan. Nopeasti sen jälkeen laskeutuva pimeys on saarilla ihan mahdottoman syvää – ajattele sellaista Suomen keskitalven pimeintä pimeyttä landella ilman lunta. Näen muutenkin hämärässä huonosti, täällä en sitten juuri mitään. Sain tästä ihanan muistutuksen, kun hukkasin yhden katraamme nelivuotiaista vessareissullamme. Lähdimme puolison kanssa yhdessä etsimään poikaa, mutta siippa ehti taskulamppunsa kanssa vähän liikaa mun edelle. Suuruuteni tunnossa kuvittelin, että osaan kyllä telttakylästämme tielle ilman valoa ja tiedän, missä laavakivijärkäleet ennen parkkipaikkaa suurin piirtein sijaitsevat. Etenin tosi hitaasti, etten paljaita varpaitani kiveen loukkaisi. No, arvannette jo, että törmäsin yhteen järkäleeseen, mutta sitä ette ehkä vielä tiedä, että en ainoastaan kaatunut sen päälle vatsalleni, vaan pyörähdin siitä vielä jollain viehkolla kiepillä asfaltille. Harmi, että oli niin pimeää, ettei kukaan nähnyt. Mutta kyllä ottaa laavakivi muuten kipeää! Se on sellaista karheaa, jalkojen alla vähän terävää eikä edes märkänä liukasta ja sattuu ihan tajuttomasti, kun sen päälle mätkähtää. Nyt sen tiedän.

Olemme aina laittaneet lapset ajoissa illalla telttoihin, jotta saamme nukutusrituaalien jälkeen keskittyä ihan rauhassa ystäviin. Ei lapsia toisaalta päivälläkään ihan hirveästi näe, kun kuljeksivat keskenään puiden alta etsimään rapuja ja siitä löytämäänsä luolaan, mutta on sillä iltaistunnolla silti oma merkityksellinen paikkansa. Kuopuksella oli tällä kertaa vähän vaikeuksia nukahtaa, koska rannalla tuuli enemmän kuin koskaan. Teltta piti jo pystytysvaiheessa sitoa kiinni puihin ja kiviin, ettei lähde pauhussa lentoon, mutta pitivät kyllä kankaat melkoista mekkalaa mennessään. Itsehän heräsin yöllä ainakin neljästi, kun puhuri tarttui rajusti telttamme sadesuojaan yrittäen repiä sitä irti kiinnikkeistään.

51810465_331766084109580_2382093075448070144_n

51951395_2375770939313430_8694990320988848128_n

Joskus jaksan valvoa pitkään, tällä kertaa en. Istuin ulkona viileässä tuulessa niinkin pitkään kuin kymmeneen saakka tähtitaivasta tuijotellen. Sysimustaa taustaansa vasten tähdet näkyvät täällä kirkkaampina ja monilukuisempina kuin kaupungissa ja saa huokailemaan ääneen. Sitä mä nyt teen tietysti muutenkin.

Parasta telttailussa on mun mielestä silti varhaiset aamut. En vielä kertaakaan ole retkeillessä osannut nukkua puolta seitsemää pidemmälle ja kömmin tälläkin kertaa lasten kanssa teltasta ylös juuri ennen auringonnousua. Istuin puunrungolle rannalle kahvikuppi kädessä merta katselemaan ja mietin elämää. Onpa ollut taas käänteitä. Aurinko alkoi nousta Hualalai-vuoren takaa ja tulinpa taas ajatelleeksi, miten me ollaankin aika hyvin jo opittu elämään epävarmuudessa. Mistään ei taas oikein tiedä mitään (kuten viisumeista, kodista tai muista tällaisista asioista), mutta kysymysten keskellä rauhallisuuden löytäminen on jo taito sinänsä. On sitä siis ainakin jotain täällä asuessa opittu, ainakin vähän paremmin.

52011306_553921165127040_5007350594852093952_n

51351602_1296822643783245_5758657687659216896_n

Mielen maailmoissa

Olen nyt useamman viikon ajan säännöllisesti tavannut kampuksen nuoria oppilaita, joilla monilla yhteisenä nimittäjänä on menneitä, käsittelemättömiä suruja suhteellisen valmiina avattaviksi, masennusta, ahdistusta ja riippuvuuksia. Kuten kesällä kerroin, työparini on minua huomattavasti pidemmällä urallaan. Tässäpä sitten vaan yllättäen kävikin niin, että hän on joutunut olemaan sivussa työstään nyt reilun kuukauden – eli juurikin sen ajan, kun oltiin juuri hommat aloitettu ja ensimmäiset oppilaat alkoivat virrata ovista sisään. Jouduinkin yhtäkkiä ajajan paikalle. Tällä hetkellä kanssani tapaamisissa on aina mukana joku meidän harjoittelijoista, joka on oppimassa minulta. Pieni käänne juonessa.

Terapiaa emme lupaa, mutta työkaluja kyllä, ja sitä, että meille voi kertoa ihan mitä vaan ja kuinka paljon vaan, ja että mikään nuorten kipu ei meitä kaada. En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen jo kuullut, että ’en ole kertonut tätä koskaan ennen kenellekään’ ja nähnyt, miten jo yksin tämä sulattaa jotain kertojan harteilta. Kun lyhyen esittelyn jälkeen kysyn nuorelta what can I do for you, alkaakin useimmiten välittömästi ihan mahdoton virta kaikkea: kyyneliä, tarinaa, muistoja, pelkoja. Ja minä kuuntelen, kysyn lisää, pyrin suoraan sinne ongelman ytimeen. You guys don’t beat around the bush, meillä käyvät nuoret sanovatkin. Well, that never helped anyone, me vastaamme.

45278538_517936865284548_3804860159717539840_n

Me tapaamme aina pienessä ulkorakennuksessa kampuksen kahvilan pihanurmen reunoilla. Siinä ei lähellä pyöri juuri koskaan muita ihmisiä, eikä tätä pientä gazeboa käytä juuri kukaan. Meille se toimii hyvin. On meille tarjottu käyttöön ihan oikeaa työhuonettakin, mutta sisällä tulisi liian lämmin kuitenkin. Matkaa kahvilaan on kopistamme sen verran, etteivät äänemme kuulu sinne saakka millään, eikä kukaan oikein edes kiinnitä huomiota pikkuiseen majaseemme palmujen alla. Pienessä, omalla tavallaan hyvin tunnelmallisessa kopperossamme on turvallista vuodattaa verta, hikeä ja kyyneleitä, ja tehdä uusia, parempia päätöksiä jatkoa ajatellen. Kaikki lähtevät käynneiltä pois aina jonkun kotitehtävän kanssa.

Nuorten edistymistä on ollut ihan uskomatonta seurata. Samalla mulle on kuitenkin noussut ihan uudelle levelille omasta jaksamisesta huolehtiminen. Olen laittanut ylärajan sille, kuinka monta tapaamista otan viikossa ja tätä en ylitä, vaikka tarvetta olisikin. Olisi ihan hulluutta kuvitella, että jokaisen kärsivän kohtalo olisi minun käsissäni. Perjantaisin lapset pääsevät jo puoliltapäivin koulusta, joten haluan pitää perjantain puolikkaana itsekin. Viikonloput olen aina vapaalla.

45452577_320361365223500_7574584914268389376_n

Tähän itsestä huolehtimisen teemaan osuikin sopivasti silmään kaimani Anun teksti mielen hyvinvoinnin ylläpitoon liittyen: Anu kirjoittaa, että tutkimusten valossa ”näyttää siltä, että ollakseen elämäänsä tyytyväinen ja pysyäkseen hyvässä mielen- ja ruumiinterveydessä, ihminen tarvitsee riittävästi ihmettelyä ja lumoutumisen kokemuksia.” Luulen, että sain jälleen jollain lailla eri tavoin kiinni siitä, miksi viihdyn täällä niin hyvin. Mä todella tylsistyn ilman tällaisia ihmettelyn tunnehuippuja ja tunnen eläväni enemmän täysillä nyt, kun voin säännöllisesti huokailla vaikka sen kauniin auringonlaskun perään.

Tänään pakkasimmekin nelivetojeeppimme jo aamusta ja suuntasimme kohti Waipio Valleya, Havaijin entisten kuninkaiden kotiseutua sekä Waterworld-elokuvankin lopusta tunnettua aluetta. Sää oli lämpimän kostea, mutta tumman pilvinen ja toivoimmekin koko päivän, ettei pikku retkellämme alkaisi sataa. Big Islandin jyrkimmän tien ajaminen laaksoon ja takaisin olisi ollut sateella vaarallista. Lähdimme iltapäivällä laaksosta pois sateen jo ripsotellessa ja saimme radion kautta myöhemmin varoituksen äkillisen tulvan vaarasta alueella. Huomenna suuntaamme hyvän ystävämme synttäreille Waikoloan Hiltoniin, jossa vietimme reilu vuosi sitten myös puolison synttäreitä silloisten uunituoreiden ystäviemme kanssa. Nyt nämä uunituoreet ystävät ovat jo ulkosuomalaisen näkökulmasta vanhoja ystäviä, paikalla huomennakin, ja läheisiä kuin perheenjäsenet.

45317755_1694342464005051_7123327732863205376_n

45296875_174272570183832_1167853594066550784_n

45361706_2261991810751062_5924095240876064768_n

Tämä viikonloppu, jos mikä, on auttanut saamaan ajatukset pois työviikosta. Olo on levännyt ja latautunut. Maanantaiaamuna ei todennäköisesti ahdista, vaan luulen olevani taas valmis, mitä sitten vastassa mahtaa tällä kertaa ollakaan.

Tropiikissa alkoi arki

Tällä kertaa emme ehtineet juurikaan lomailla Konalla, vaan hyppäsimme hurrikaaniviikonlopusta kylmiltään suoraan arkeen. Muutamat asiat ovat värittäneet tätä ensimmäistä arkiviikkoa ihan erityisesti:

1. Käveleminen helteessä

Tänä iltapäivänä olin kävellyt 10 000 askelta jo puoleen neljään mennessä. Kuopuksen päiväkoti on alamäkeen ja yksin mennessä noin kymmenen, ylämäkeen ja lasten kanssa tullessa noin kahdenkymmenen minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Sairaan kuuma on, tietenkin. Kaikki arkitouhut ovat kuitenkin edelleen sen verran lähellä kotia, että hulluna suomalaisena valitsen itsestäänselvänä vaihtoehtona auton sijaan kävelemisen. Olemme niitä harvoja kummallisia yksilöitä, jotka täällä ihan kuulkaa jalkaisin paikkoihin tarpovat ja aivan vapaaehtoisestikin vielä.

2. Jet lag

Tänään on viikko Havaijia takana ja viime yönä nukuttiin ekan kerran aamukuuteen. Ekana yönä nousimme viisivuotiaan kanssa kahdelta. Söimme kännykän valossa aamupalaa puoli kolmelta pimeän keittiön lattialla toisillemme kuiskien. Oma viehätyksensä se on aikaerosekoilussakin, tavallaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

3. Ihana tavallisuus

Kona tuntuu tutulta. Hyvällä tavalla tavalliselta, ja arki on alkanut ilman suurempia tunnekuohuja. Kerrankin.

4. Koulu alkoi

Puoliso lähti jo sunnuntaina, syntymäpäivänään, järjestön reissulle Kaakkois-Aasiaan, joten me aloitimme lasten koulupolun täällä maanantaiaamuna ihan keskenämme. Vanhasta tottumuksesta pyöräytin välipalaa ja lounasta mukaan molemmille siinä aamupuuhien yhteydessä. Jännä, että jopa kouluruokailumattomuuteen voi näin helposti tottua. Tai lähinnä siihen, että aamulla ennen kouluunlähtöä pilkkoo pilteille purkkeihin porkkanaa, kurkkua ja omenaa ja lämmittää pannulla makaronia ja täyttää vesipullot. Kuopusta itketti toisen päivän aamuna, kun ei kuulemma selviä elämästä ilman äitiä. Dramaattinen tyttäreni. En tiedä, mistä on piirteensä perinyt. Esikoinen sen sijaan, kaikille suurena yllätyksenä, solahti takaisin kouluun kuin ei olisi ikinä sieltä lähtenytkään.

5. Yhteisö

Kampuksella on yhtä leppoisaa kuin aina ennenkin. Huomasin uudestaan ensimmäisenä kouluaamuna, miten paljon mukavia ihmisiä täällä asuukaan ja miten kiva kaikkia oli kesän jälkeen taas nähdä. Useita halauksia, kuulumisia, kiitoksia edellisestä kouluvuodesta, tsemppejä tuleviin työkuvioihin. Sellaista amerikkalaista kohteliaisuutta, joka lämmittää sisuskaluja.

6. Työt

Lupauduin keväällä avustamaan koululla tunnin päivässä ensimmäiset kuusi viikkoa ennen muutaman opettajan saarelle saapumista. Olen ollut ihan yllättynyt, miten leppoisaa opettaminen tauon jälkeen taas olikaan. Tällä hetkellä selvittelen aikataulujani ja muita yksityiskohtia uusien työkuvioiden osalta. Kaikki vähän hakee vielä, kun uutta tehdään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

7. Koti

Saimme kotoisan kolmen makuuhuoneen vuokra-asunnon edellisen kotimme vierestä. Asunto on toisessa kerroksessa ja pysyy huomattavasti viileämpänä kuin edellinen. Tämä on ihana koti. Toki kalusteet nyt ovat taas mitä ovat, mutta tässä elämäntilanteessa ja vuoden viisumeilla valmiiksi kalustetussa kämpässä asuminen on ainoa järkevä ratkaisu. Täällä päin maailmaa kukaan harvemmin kalustaa kotinsa skandinaavisen hillitysti – asia, joka tullee kaikille suurena yllärinä.

8. Asioiden hoito

Ennen matkalle lähtöään puoliso hoiti kotiin taas netit ja systeemit pystyyn, kuten hänellä tapana on. Nettiyhteys maksaa täällä 62$ kuussa ja siihen kuului kaupantekijäisinä lankapuhelin. Siis lankapuhelin, kuten vuonna -88 tietysti kuuluukin. Mun kontolle jäi käydä hoitamassa meille sähkösopimus. Juuri kotipihalla toimistolle lähteissä (koska puhelimessa tai netissä asiaa ei tietenkään voi hoitaa) törmäsin sattumalta sähköyhtiön työntekijään, joka oli tulossa katkaisemaan asunnostamme sähköt edellisen asukkaan sopimuksen päätyttyä. Mainitsin, että olen juuri matkalla tekemään meille sopparia, johon hän, että onpa hyvä kun nähtiin, hän jättää sitten vaan sähköt päälle. Aloha! Toimistolla menin ensin tiskille, josta mut ohjattiin aulaan soittamaan asiakaspalveluun. Puhelimessa kerroin osoitteemme ja sain ohjeeksi odottaa aulassa. Siitä sitten joku tuli noutamaan passini ja otti siitä kopion. Toi passini takaisin ja sanoi että you’re all set. Ei nimiä alle mihinkään, ei oikeaa sopimusta, ei muita kysymyksiä. Aloha!

9. Auringonlaskut

Koska Kona on rakentunut Hualalai-vuoren juurelle, näkyy täältä melkein joka paikasta ja joka ikkunasta merelle. Meidän jokailtainen huvimme (sen jälkeen, kun iltakuuden nukahtamisista päästiin) on ollut taivaankannen vuolas ihainnointi. Olen vähän sitä mieltä, että luonnon ihmeellisyyteen ei voi koskaan tottua tai kyllästyä ja siksipä olenkin aivan erityisen fiiliksissä tästä kauneudesta. Sisäinen eräjormani on löytänyt Tyynellämerellä ihan uusia ulottuvuuksia.

Arki on alkanut täällä siis ihan mukavasti. Asiat toimivat hitaasti ja maksavat paljon. Ensimmäinen ruokalaskumme Costcon tiskillä melkein itketti ja sai kaiholla muistelemaan Lidlin hintatasoa. Kuitenkin mun sielu lepää täällä. Ainakin nyt, ainakin vielä. Toinen vuosi Konalla on alkanut huomattavasti pienemmillä kasvukivuilla kuin ensimmäinen.