Se vanhempi, joka ei selvinnyt etäopetuksesta

Mulla on sellainen olo, että olen elänyt tätä kuluvaa viikkoa nyt neljä kuukautta. On aivan liioittelua, että tulen ensimmäisen etäopetusviikon jälkeen tänne suremaan, miten nyt ei kyllä mennyt oikein putkeen, mutta kerron silti. Viime syksyn kotiopetusjakson jälkeen oltiin ihan koko porukka sitä mieltä, että meille ei vaan sovi tällainen ja että kotikoulua pidetään enää ikinä koskaan vain, jos on ihan pakko. No nyt on ihan pakko ja ihan hyvällä asenteella me kaikki puskettiinkin maanantaihin. Se liito ei kovin kauaa kestänyt.

D80ACF53-1BC5-4679-95F5-2DCBE245366E
Toivoo 7v.

Sana etäopetus ei kuvannut meidän koulun opettajien lähestymistä etäopetukseen, koska kumpikaan opettajista ei opettanut viikon aikana mitään. Kaikki moninaiset tehtävät olivat Officen uumenissa erilaisissa kansioissa. Oli YouTube-videoita, tehtävämonisteita, ohjeita ja sivunumeroita. Kuopuksen tokaluokan opettaja oli tehnyt viikosta odotuksiltaan tosi asiallisen. Päivien aikana piti vain lukea, kirjoittaa ja laskea matikkaa. Ohjeet olivat selkeät, jos nyt joku vanhempi ei osaisi vaikka tokaluokan matikan asioita, ja kaikki hommat oli tehty muutamassa tunnissa. Tähän emme vielä lahonneet kukaan. Nelosluokkalaisella, joka on siis 9-vuotias ja olisi Suomessa kolmannella, odotukset olivat niin järjettömät, ettemme selvinneet edes ekasta päivästä niin, että lapsi olisi saanut kaiken tehtyä.

Neljän koulupäivän aikana Esikoisen olisi pitänyt saada kirjoitettua kaksi erilaista tietotekstiä (muista väliotsikot ja kappalejako!) eri aiheista niin, että olisi ensin katsonut pohjalle YouTube-videot (esimerkiksi elefantista ja sen elämänkaaresta) ja sitten kirjoittanut satasanaiset tiivistelmänsä niiden pohjalta sekä yhden tarinan, jossa käyttäisi apunaan opettajalta saatua adjektiivilistaa, yhden non-fictionin ihan muuten vaan yhteiseksi iloksi ja lopuksi vielä yhden kymmenen kohdan projektin, jossa kuvin ja (omin) sanoin esittelisi jotain kaupunkia Länsi-Australiasta matkaoppaan tyyliin. Esitelmässä tulisi esimerkiksi mainita, minkälainen historia alueella on, onko siellä asunut alkuperäiskansaa, mitä siellä nykyään voi tehdä ja syödä, miten sinne pääsee Perthistä ja miksi kaikkien pitäisi sinne matkustaa. Muista innostava otsikko! Älä plagioi! Tee esityksesi PowerPointilla tai askartele juliste! Ja tässä oli vasta nelipäiväisen kouluviikon kirjoitustehtävät. Tämän lisäksi oli kahta eri matikantehtävää jokaiselle päivälle: päässälaskut ja tehtävämonisteet. Sitten olisi vielä pitänyt kirjoittaa sivun verran erilaisia ruokaan ja syömiseen liittyviä lauseita indonesiaksi, tehdä liikuntatehtäviä ulkona, harrastaa musiikkia ja kuvataidetta ja muistathan ottaa kaikesta kuvat ja lähettää ne opettajille nähtäviksi ja tarkistettaviksi!

65D4AC0C-5501-483B-BA85-86D66F1FA445
Iltapalalla auton takakontissa Trigg Beachilla. Sovussa.

Ahdistuimme määrästä kollektiivisesti. Tunnolliselle lapselle ei alkuun paljon auttanut selittää, että ei tässä ole mitään järkeä ja että me nyt vaan lähetetään nämä tehtävät myöhässä. Opettaja kun on lapsen mielestä aina oikeassa, ei poloisten vanhempien auttanut sanoa, että tässä on nyt vaan yksinkertaisesti liikaa tehtäviä ja että ei kukaan täysijärkinen ja mukamas myös töitä kotoaan tekevä vanhempi pysty ohjaaman lasta tällaisen urakan läpi. Luokan whatsapp-keskustelu lauloi tärähtäneiden vanhempien viestejä ja täyttyi mustahuumorisista meemeistä ja viinilasien kuvista. Osan viesteistä välittyi ihan aito ahdinko, kun joku sai viikon aikana koulu-urakan päälle vielä potkut töistä ja toisen läheinen joutui sairaalaan. Ja sitten, kuten kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina, eräällä ei ollut minkäänlaisia empatiatuntosarvia taas päässä ollenkaan ja hän vastasi kaikille yhteisesti, että vanhempien kannattaa nyt alkaa suunnitella tulevia kotikouluviikkoja paremmin ja asettaa lapsilleen odotuksia. Hän kertoi, kuinka heillä lapset rauhoittuvat tekemään töitä aamulla viidessä minuutissa ja työskentelevät täysin hiljaa ja itsenäisesti lounaaseen saakka. Tämä siksi, että he ovat opettaneet lapsensa kovaan työntekoon, eikä lapsilla ole myöskään lomia, koska silloinkin tehdään töitä. Heillä ei siis ole ollut mitään ongelmia koko viikon aikana.

Eihän omien onnistumisten kertominen toki väärin ole, mutta paljon sitä tärkeämpää olisi ymmärtää, kelle ja milloin puhuu. Omien asioiden jakamisen oikeuden edelle pitäisi aina mennä toisen ihmisen tilanteen ja tuskan ymmärtäminen ja siitä nouseva aito empatia. No nyt ei mennyt, kuten ei usein muulloinkaan maailmassa.

07850CA1-6F8C-44BE-8499-27D5E3BADDC2

Viikkoon mahtui siis monet itkut ja riidat meidän huushollissa. Jokainen päivä päättyi jonkinlaiseen kriisikokoukseen ja sylittelyyn, kun koululaiset olivat purkaneet omaa pahaa mieltään ja ikäväänsä toisiinsa. Anteeksi pyydettiin ahkerasti ja sovussa oltiin aina seuraavaan riitaan saakka. Kaipasimme jokainen ystäviämme niin Suomessa, Konalla kuin täällä, hullua kyllä. Nyt on ihan sama, missä ystävämme asuvat, kaikki ovat meistä yhtä kaukana, vaikka asuisivat naapurissa. Sovimme yhdessä, että kaikista tärkeintä on aina rakentaa perheen keskellä rauhaa, ja lopulta on ihan sama, saako koulutehtäviä tehtyä vai ei. Poikkeusolot vaativat poikkeusjärjestelyjä ja traumojen minimoimisen nimissä yritämme jatkossa paremmin olla toisillemme kivoja (etenkin veljet ja siskot toisilleen) ja tehdä koulutöitä vain, jos ne onnistuvat hyvässä hengessä ilman kriisejä.

Eräs nuori, jonka kanssa olen jatkanut counselingia Zoomissa, sai kuluvalla viikolla valtavan ahaa-elämyksen, kun ymmärsi, ettei tiedä tai tunnista ollenkaan, mitä läheisiltään ihmissuhteissa tarvitsee. Minä voin kertoa, mitä minä nyt tarvitsen ehkä eniten: vertaistukea. Terveisiä Perthistä.

Viikon hienoimmat saavutukset ja vähän koronasta

Meidät liitettiin ystävällisesti lasten luokkakavereiden vanhemmille tarkoitettuihin whatsapp-ryhmiin. Olen jo nyt niin kyllästynyt molempiin, että olen laittanut keskustelut mutelle. Ryhmissä puhutaan koronasta, vessapaperigatesta, muistutetaan toisia vanhempia asioista, jotka opettaja ilmoitti sähköpostilla edellisenä päivänä, jaetaan kuvia puolen porukan illanvietosta ja järjestetään uusia. Australiastakin on levinnyt maailmalle uutisia tyhjistä kauppojen hyllyistä ja etenkin tyhjistä vessapaperihyllyistä. Mun on ollut vaikea ymmärtää ihmistä tässä kohtaa. Katukuvassa ei kuitenkaan näy paniikkia eikä täällä vielä olla suljettu kouluja tai muitakaan laitoksia. Vain yli 500 hengen tapahtumat perutaan huomisesta eteenpäin, kuten muuallakin. Lasten koulusta tarttunutta koronapelkoa on taltutettu selittämällä, että tauti on harvoin vaarallinen lapsille tai hyväkuntoisille aikuisille, mutta meidän tehtävämme on nytkin huolehtia heikommista, kuten vaikka lähellä asuvasta Sue-mummosta. Tänä aamuna koko Australiassa oli tilastoitu vasta 197 tartuntaa, joista 14 täällä Länsi-Australiassa.

89714799_524065924959886_6494447892554579968_nOlimme tämän viikon henkilökuntamme kertavuotisella retriitillä, mikä ei kylläkään ollut retriitti ehkä missään määrin. On vain jäänyt kummittelemaan nimenä. Koko viikon ideana oli viettää aikaa yhdessä, oppia tuntemaan enemmän porukkaa samalta baselta (meitä on täällää Perthissä noin 300) ja ottaa taukoa arkisesta aherruksesta. Asuimme vaatimattomasti, mutta samalla komeasti eräässä leirikeskuksessa meren rannalla pienissä huoneissa, joissa oli vain kerrossängyt. Pelailimme pelejä, söimme ulkona nurtsilla, uimme, rakensimme kilpaa hiekkalinnoja (meidän ryhmä ei todellakaan voittanut), etsimme koko jengistä viisi ihmistä, joita emme tunteneet hyvin ja keksimme siltä istumalta laulun kilpailua varten (meidän ryhmä todellakin voitti). Lapset juoksivat keskenään ja kaiken kaikkiaan oli ihan kamalan mukavaa. On jotenkin ainutlaatuista tuntea tai tietää työkaverinsa näin hyvin. Kaikki loppukevään (tai no, täällä syksyn; en vieläkään osaa) ulkomaantyömme Perthistä käsin on koronan takia peruttu. Teemme töitä ainoastaan paikallisesti, mikä toki on tärkeää sekin.

Eilen illalla ajelimme Margaret Riveriltä kolmisen tuntia takaisin tänne Perthiin. Reitillä ei muuta melkein ollutkaan kuin puskaa, kenguruita ja pieniä kyläsiä. Kun Perthin keskustan kerrostalot ja hotellit alkoivat näkyä moottoritielle, tuntui niin kotoisalta, että olisi tehnyt mieli taas vähän itkeä ilosta. Mikä ihana kaupunki tämä onkaan. Laajalle levinnyt kyllä: 125 kilometriä pohjoisesta etelään eli suurimmaksi osaksi yhtä valtavaa lähiötä, jos minulta kysytään. Ja me asetuimme tänne East Perthiin, kahden junapysäkin tai lyhyen kävelymatkan päähän keskustasta. Kaikkien ihanien kahviloiden, klubien, kirjastojen, joenrannan ja puistojen tuntumaan – ja reilun viiden minuutin kävelymatkan päähän toisesta suomalaisesta Anusta, joka myös bloggaa Perthistä (paitsi juuri nyt maailmalta). On sekin melkoista tämän kokoisessa kaupungissa.

BEC411F8-D606-4F8A-BCBF-26E950F0C4D3

No, nyt niihin saavutuksiin, joita niin tuolla otsikossa lupailin. Saimme juurikin tietää, että siippa oli viimeviikkoisen try-outin tuloksena päässyt Länsi-Australian national teamiin rullakiekossa. Tuntuu jotenkin ihan älyttömältä. Ei siksi, etteikö ikänsä lätkää pelannut rullakiekkoakin osaisi, mutta ehkä siksi, että harva menisi uunituoreena maahanmuuttajana edes kokeilemaan. En oikeasti kovin montaa tällaista tyyppiä tunne, jotka vaan menee ja tekee, miettimättä, että mitähän muut mahtaa ajatella tai entä, jos en onnistukaan. Konalla ja täällä liittyi paikalliseen rullakiekkojengiin kaksi viikkoa meidän muuton jälkeen. Myös jääkiekkojengiin. Ja nyt ilmeisesti myös johonkin national teamiin, 39 vuoden iässä. Ja siis ammatikseenhan hän säveltää ja tuottaa musiikkia, että on tuollainen kummallinen, urheilullinen taiteilija.

Itse olen loistanut myös. Eilen illalla osa meistä pelasi lipunryöstöä rannalla auringonlaskun jälkeen pimeässä. Pelialue, lippualue ja vankila oli rajattu erivärisin valotikuin. Kaikkien pelaajien ranteissa oli myös omat, eikä kenestäkään paljoa muuta näkynytkään kuin tikkujen valo. Siellä sitä sitten mentiin, säkkipimeässä, tähtien tuikkiessa taivaalla.

Ja minä juoksin ja minä juoksin ja olin niin nopea, että sain meidän tiimille ekan pisteen.

Meillä kaikilla on omat vahvuutemme. Täytyy pysyä niissä.

Sulkeutunut ympyrä ja viskiä

Vaikka mä tykkään kirjoittaa vähän kaikkea auki, välillä en kyllä mitenkään löydä sanoja sille, mitä yhden päivän aikana saatan ehtiä tuntemaan kuulostamatta aivan pimeeltä. Jos nimittäin joku asia maailmassa herättää tunteita suuntaan ja toiseen, on se muutos. Ja vaikka tämä meidän muutos oli toivottu ja päätös itse tehty ja hyvä, on tämän iltaiseen hetkeen tultu taas melkoisen kierroksen kautta. Jälleen.

Mulle taitaa tämä kolme kuukautta uudessa maassa olla jonkinlainen rajapyykki ja taitekohta näissä muutoissa (en kyllä haluaisi enää kolmatta kertaa testata, onko näin, joten päätellään näiden kahden perusteella), koska Konallakin juuri näihin aikoihin huomasin, että asiat olivatkin alkaneet rullata jotenkin luontevammin eteenpäin. Ja sen jälkeen pystyin jatkamaan etenemistä vähän enemmän sopuisasti itseni ja uusien ympyröiden kanssa.

E9EEB41D-A83A-4C53-811A-C54C587EDD6E

Meidän kontti saapui tänään. Se seilasi maailman meriä kolmen ja puolen kuukauden ajan, mikä jo itsessään on ihan hieno saavutus. Oikeasti se siis lähti myöhässä, pysähteli pitkiksi ajoiksi eri satamissa ja jatkoi verkkaisesti matkaansa kohti Perthiä. Aivan ei pitänyt arvioitu 6-8 viikon matka-aika paikkansa.

Rekan ajettua tänään puoliltapäivin meidän pihaan puoliso apureineen tyhjäsi nopeasti pienen omaisuutemme ovesta sisään ja lähti saman tien viemään osaa tavaroista varastolle. Lapset olivat ulkona kavereidensa kanssa ja mä seisoin parin laatikkopinon välissä yksinäni kyyneleitä nieleskellen. Se on jännä, mihin sitä sydän näköjään kiintyy silloin, kun kaikki taas ympäriltä vaihtuu. Availin laatikoita yksi kerrallaan ja nostelin tuttuja tavaroita esiin. Esimerkiksi raastinraudan, jonka otin lapsuudenkodista mukaani, kun muutin sieltä omaan kotiin melkein 20 vuotta sitten. En koskaan raasta mitään, mutta rakastan pitää sitä näkösällä keittiössä, aina. Kakkuvuoan, jonka ostin vuosia sitten, kun halusin oppia leipomaan aurinkokakkua. Tuoksukynttilän, jonka sain yhdeltä nuoreltani lahjaksi viime keväänä ja jota poltin Havaijilla paljon. Parhaalta Kona-ystävältäni saamani lahjapussin, jonka kyljessä luki Friends forever. Aloin itkeä. Kodissa tuoksui yhtäkkiä Konalle ja ympärillä oli laatikoittain tuttuja tavaroita. En osaa selittää, mitä kaikkea siinä tulvi kerralla päälle, mutta siinä sotkun keskellä seisoessani tiesin, että meidän Havaijin ajasta on nyt jotain tallessa täälläkin, sieltä lähdettiin ja tänne tultiin ja nyt se ovi on hyvällä tavalla ehkä suljettu ja tästäkin kodista tehdään vielä oikea koti. Löysin myös Konalta ostamani pienen taulun, jossa luki Life is better in Hawaii, enkä enää tiennyt, mitä sen kanssa tekisin.

E95C6ECF-55E3-4C7E-9F8E-3CB55FAAB9E8

Puoliso tuli kotiin ja alkoi purkaa laatikoita. Kantoi aika pikaisesti meidän oman televisiomme paikoilleen sen hassun ilmaiskappaleen tilalle ja asensi kaiuttimet kiinni. Istuin olkkarin lattialla ja tuijottelin tavaravuorta, kun mies laittoi Spotifyn soimaan. Kaiuttimista kaikui Tennessee Whiskey ja mietin, kuinka me Konalla kuunneltiin Chris Stapletonia just tosi usein aina silloin, kun pakattiin laatikoita. Tarkistin tämän sattuman yhdestä mun stooristakin: 18.6., päivälleen tasan neljä kuukautta sitten olin kuvannut klipin meidän edellisestä kodista, jossa oli ympäriinsä matkalaukkuja, laatikoita ja teippirullia ja kajareissa soi Stapleton.

Itkin taas ihan vähän, mutta salaa muilta. Kukapa olisi etukäteen uskonut, mitä kaikkea tähän neljään kuukauteen taas mahtuukaan. Mikä älytön ponnistus tämä taas on ollut ja miten paljon tässä on pitänyt jälleen mennä päin tuulta. Neljän kuukauden sisään olemme jättäneet lopullisilta tuntuneita hyvästejä, viettäneet kuukauden Manilassa ja yrittäneet asettua taas uuteen kotiin. Toisaalta olemme myös tavanneet ihania ihmisiä, joita emme koskaan olisi muuten tavanneet ja nähneet paikkoja, jotka ovat nostaneet upeudellaan niskakarvat pystyyn. Mutta nyt mä kuuntelin taas Tennessee Whiskeya ja suljin jonkun ympyrän mielessäni. Me nimittäin lähdettiin Konalta tietämättä taas yhtään, mihin me saavuttaisiin, mutta nyt saatiinkin purkaa nämä jo aika kauan sitten pakatut laatikot kauniissa kodissa, joka tuntuu jo nyt aika hyvin omalta. Tänään olin ihan tosi onnellinen, että olemme nyt nimenomaan täällä.

3A48DEBF-7F3D-4F58-9929-886C80537AB5

Esikoinen ihmetteli, miksi me heitetään kaikki pahvilaatikot tällä kertaa suoraan roskiin. Eikö niistä pitäisi joitain säästää, jos me kohta taas muutetaan? Kaikkien perheenjäsentemme suureksi helpotukseksi me ei tällä kertaa muutetakaan minnekään heti vuoden päästä, ei toiseen asuntoon tai toiseen maahan tai edes Suomeen, vaan voidaan olla tässä ja täällä ainakin nyt kaksi vuotta ihan rauhassa. Ja se on meidän nykyisessä tarinassa ihan juhlimisen arvoinen välivoitto se.