Sulkeutunut ympyrä ja viskiä

Vaikka mä tykkään kirjoittaa vähän kaikkea auki, välillä en kyllä mitenkään löydä sanoja sille, mitä yhden päivän aikana saatan ehtiä tuntemaan kuulostamatta aivan pimeeltä. Jos nimittäin joku asia maailmassa herättää tunteita suuntaan ja toiseen, on se muutos. Ja vaikka tämä meidän muutos oli toivottu ja päätös itse tehty ja hyvä, on tämän iltaiseen hetkeen tultu taas melkoisen kierroksen kautta. Jälleen.

Mulle taitaa tämä kolme kuukautta uudessa maassa olla jonkinlainen rajapyykki ja taitekohta näissä muutoissa (en kyllä haluaisi enää kolmatta kertaa testata, onko näin, joten päätellään näiden kahden perusteella), koska Konallakin juuri näihin aikoihin huomasin, että asiat olivatkin alkaneet rullata jotenkin luontevammin eteenpäin. Ja sen jälkeen pystyin jatkamaan etenemistä vähän enemmän sopuisasti itseni ja uusien ympyröiden kanssa.

E9EEB41D-A83A-4C53-811A-C54C587EDD6E

Meidän kontti saapui tänään. Se seilasi maailman meriä kolmen ja puolen kuukauden ajan, mikä jo itsessään on ihan hieno saavutus. Oikeasti se siis lähti myöhässä, pysähteli pitkiksi ajoiksi eri satamissa ja jatkoi verkkaisesti matkaansa kohti Perthiä. Aivan ei pitänyt arvioitu 6-8 viikon matka-aika paikkansa.

Rekan ajettua tänään puoliltapäivin meidän pihaan puoliso apureineen tyhjäsi nopeasti pienen omaisuutemme ovesta sisään ja lähti saman tien viemään osaa tavaroista varastolle. Lapset olivat ulkona kavereidensa kanssa ja mä seisoin parin laatikkopinon välissä yksinäni kyyneleitä nieleskellen. Se on jännä, mihin sitä sydän näköjään kiintyy silloin, kun kaikki taas ympäriltä vaihtuu. Availin laatikoita yksi kerrallaan ja nostelin tuttuja tavaroita esiin. Esimerkiksi raastinraudan, jonka otin lapsuudenkodista mukaani, kun muutin sieltä omaan kotiin melkein 20 vuotta sitten. En koskaan raasta mitään, mutta rakastan pitää sitä näkösällä keittiössä, aina. Kakkuvuoan, jonka ostin vuosia sitten, kun halusin oppia leipomaan aurinkokakkua. Tuoksukynttilän, jonka sain yhdeltä nuoreltani lahjaksi viime keväänä ja jota poltin Havaijilla paljon. Parhaalta Kona-ystävältäni saamani lahjapussin, jonka kyljessä luki Friends forever. Aloin itkeä. Kodissa tuoksui yhtäkkiä Konalle ja ympärillä oli laatikoittain tuttuja tavaroita. En osaa selittää, mitä kaikkea siinä tulvi kerralla päälle, mutta siinä sotkun keskellä seisoessani tiesin, että meidän Havaijin ajasta on nyt jotain tallessa täälläkin, sieltä lähdettiin ja tänne tultiin ja nyt se ovi on hyvällä tavalla ehkä suljettu ja tästäkin kodista tehdään vielä oikea koti. Löysin myös Konalta ostamani pienen taulun, jossa luki Life is better in Hawaii, enkä enää tiennyt, mitä sen kanssa tekisin.

E95C6ECF-55E3-4C7E-9F8E-3CB55FAAB9E8

Puoliso tuli kotiin ja alkoi purkaa laatikoita. Kantoi aika pikaisesti meidän oman televisiomme paikoilleen sen hassun ilmaiskappaleen tilalle ja asensi kaiuttimet kiinni. Istuin olkkarin lattialla ja tuijottelin tavaravuorta, kun mies laittoi Spotifyn soimaan. Kaiuttimista kaikui Tennessee Whiskey ja mietin, kuinka me Konalla kuunneltiin Chris Stapletonia just tosi usein aina silloin, kun pakattiin laatikoita. Tarkistin tämän sattuman yhdestä mun stooristakin: 18.6., päivälleen tasan neljä kuukautta sitten olin kuvannut klipin meidän edellisestä kodista, jossa oli ympäriinsä matkalaukkuja, laatikoita ja teippirullia ja kajareissa soi Stapleton.

Itkin taas ihan vähän, mutta salaa muilta. Kukapa olisi etukäteen uskonut, mitä kaikkea tähän neljään kuukauteen taas mahtuukaan. Mikä älytön ponnistus tämä taas on ollut ja miten paljon tässä on pitänyt jälleen mennä päin tuulta. Neljän kuukauden sisään olemme jättäneet lopullisilta tuntuneita hyvästejä, viettäneet kuukauden Manilassa ja yrittäneet asettua taas uuteen kotiin. Toisaalta olemme myös tavanneet ihania ihmisiä, joita emme koskaan olisi muuten tavanneet ja nähneet paikkoja, jotka ovat nostaneet upeudellaan niskakarvat pystyyn. Mutta nyt mä kuuntelin taas Tennessee Whiskeya ja suljin jonkun ympyrän mielessäni. Me nimittäin lähdettiin Konalta tietämättä taas yhtään, mihin me saavuttaisiin, mutta nyt saatiinkin purkaa nämä jo aika kauan sitten pakatut laatikot kauniissa kodissa, joka tuntuu jo nyt aika hyvin omalta. Tänään olin ihan tosi onnellinen, että olemme nyt nimenomaan täällä.

3A48DEBF-7F3D-4F58-9929-886C80537AB5

Esikoinen ihmetteli, miksi me heitetään kaikki pahvilaatikot tällä kertaa suoraan roskiin. Eikö niistä pitäisi joitain säästää, jos me kohta taas muutetaan? Kaikkien perheenjäsentemme suureksi helpotukseksi me ei tällä kertaa muutetakaan minnekään heti vuoden päästä, ei toiseen asuntoon tai toiseen maahan tai edes Suomeen, vaan voidaan olla tässä ja täällä ainakin nyt kaksi vuotta ihan rauhassa. Ja se on meidän nykyisessä tarinassa ihan juhlimisen arvoinen välivoitto se.

Uusi koti Perthissä

Me ollaan tässä pikkuhiljaa laitettu uutta kotiamme kuosiin ja ajattelin, että voisin antaa teille täälläkin pienen kierroksen. Kävihän teistä monet meidän molemmissa Konan kodeissakin. Keskeneräistä on vielä, mutta ei anneta sen haitata.

Tämä asunto on sisustettu melkein kokonaan nettikirppareiden antimilla. Uutta täällä taitaa olla vain olohuoneen matto sekä sohvan peitot ja tyynyt. Kun joutuu sisustamaan alusta loppuun pienellä budjetilla, joutuu väkisin tekemään kompromisseja. Tämä koti on silti meistä aivan ihana ja kompromissitkin kevyitä. Viihdytään täällä oikein hyvin.

70908137_364943317715557_5595397081566019584_n

70828983_2975310345872220_2528644454873563136_n

Olohuoneen vasemmalla puolella on pieni eteinen ja lasiovi ulos. Minimaalisen pieni etupiha on aidattu, joten kävelytieltä ei onneksi näe ilman verhojakaan ovesta sisään. Olohuoneen korkeaan ikkunaan olisi tarkoitus asentaa verhot, jotta portaissa viuhahtelijat eivät järkytä ohikulkijoita. Ylimmässä kuvassa näkyvän television saimme kaupan päälle, kun puoliso osti työhuoneelleen (joka sijaitsee heti tuossa eteisen vieressä) 60 eurolla pienen sohvan – sarjassamme ihmeellisiä sattumuksia siipan shopatessa. Kuvan kaikki huonekalut löytyivät paikallisen nettikirpparin kautta eri puolilta Perthiä. Koko olohuoneen sisustus maksoi meille n. 200 euroa.

Olohuoneen yhteydessä, sohvan takana, on ruokailutila ja keittiö. Alakerran erikoisuus on tuo keittiössä oleva ikkuna, joka jatkaa matkaansa tuosta lastenhuoneeseen. Niinpä äänet kantautuvat tässä asunnossa ala- ja yläkerran välillä melkein kuin vieressä puhuisi. Vielä olemme osanneet asennoitua. Keittiön vieressä on suurehko kylppäri, jossa on suihkun lisäksi pyykinpesukone ja kuivausrumpu. Ruokapöytä, tuolit ja matto kustansivat käytettyinä yhteensä satasen. Huomaattehan tärkeimmän: ympäri alakertaa tarpeen mukaan liikuteltavan pienen patterin.

71234841_2389599451288629_1812267424846708736_n

Meidän makuuhuoneessakin on ihastuttavia leikkauksia, mutta jatkaa äänen kulkemisen kannalta haastavaa linjaa. Verhoja on myös hankala miettiä tähän tilaan. Muuten olen kyllä aivan rakastunut makkarin meininkiin. Yläkerrassa on lasten pienen, yhteisen huoneen lisäksi myös madaltuva aula, joka annettiin heti junioreiden käyttöön. Kaapisto odottaa konttia ja sieltä saapuvia leluja, tilassa oleva kattoikkuna antaa lisää valoa. Kylppärit seurailevat vanhaa, englantilaista tyyliä. Kuten huomaatte.

Kaiken kaikkiaan tämä koti on ollut heti jotenkin oman oloinen ja tänne on ollut helppo asettua. Rakastan tämän kodin ikkunoita ja noita kauniita kierreportaita. Vaikka asunto on pieni, tuntuvat tilat riittävän meille nyt aivan hyvin.

Kiva, kun kävitte!

Ensimmäinen Australiasta

Olemme virallisesti muuttaneet Perthiin. Istun toista aamua meidän kylmässä (totta se on, täällä päin maailmaa asunnot osaavat olla tosi viileitä näin talvisin) olohuoneessa säkkituolissa tossut jalassa siirreltävän vanhan patterin vieressä. Toisella puolellani on vielä avaamaton pienen säilytysjärjestelmän laatikko, joka toimii pöytänä kahvikupilleni. Vähän pahaa pikanescafea, kun muuta ei olla vielä saatu ostettua. Ihka uusi pressopannu meillä kyllä on, koska eilen kuulimme, että this is the way Australians do it, kun etsimme kaupasta kahvinkeitintä. Sieltä ei nimittäin löytynyt ainoatakaan ja toiseen emme jaksaneet mennä. Kunnon kahvia ei kuitenkaan muistettu samalla hankkia.

Mun pitää jossain vaiheessa vielä palata teksteissäni Manilaan, jos vain ehdin. En saanut sieltä kirjoitettua loppukuusta enää mitään, koska meillä ei ollut wi-fiä kahteen viikkoon, eikä muuten aina myöskään juoksevaa vettä tai toimivia vatsoja. Viimeisellä viikolla en juuri muuta syönyt kuin riisiä ja mysliä, ja vähän kuihtuneina sitä sitten matkattiin tänne uuteen kotiin. Saimme Manilan kentällä (päivää ennen kun meidän piti astua maahan, kuinkas muuten) tietää, että kahden ja puolen vuoden Aussi-viisumimme olivat menneet läpi.

3184E8DE-FCBA-41A5-B222-19609DCAC6E6.jpeg
Manila

Emme voineet uskoa silmiämme, kun astuimme keskiviikkona uuden kotimme pienestä portista sisään. Blogini lukijat tietävätkin meidän Konan aikamme upeista kodeista; ensimmäinen oli se kaunis keltuainen ja toinen koristeellisen korealainen. Tästä kodista emme tienneet yhtikäs mitään ennen meidän tänne saapumista, järjestö vain ilmoitti hoitavansa asian ja antoi vuokran hinnan (joka on muuten melkein puolet siitä, mitä Konalla piti asunnoista maksaa) meille etukäteen. Retkihengessä, mietimme, ja että kyllähän me taas selviäisimme melkein missä vaan.

Tällä kertaa ei kuulkaa tarvitse selvitä. Tämä koti on aivan uskomattoman suloinen. Pienenä yllärinä, iloisena, tuli myös se, että täällä ei ollut mitään muuta kuin sängyt meidän tänne toissapäivänä sisään muuttaessa. Ei edes jääkaappia, mikä kuskimme mukaan on aika tyypillistä täällä päin maailmaa. Aika villiä on kyllä aloittaa aivan alusta tässä vaiheessa elämää, kun me omistamme tasan muutaman keittiöpyyhkeen, juustohöylän ja leikkuulaudan ja nekin ovat vielä jossain kellumassa Konan ja Perthin välillä, eivätkä saavu tänne ainakaan seuraavaan kuukauteen. Saimme ensimmäisenä iltana lainaan peitot, tyynyt ja lakanat, ja uunituoreelta työkaveriltamme ilmaiseksi pienen jääkaapin. Puoliso lähti heti saavuttuamme kauppaan ostamaan jotain tärkeimpiä ja palasi kotiin vedenkeittimen, leivänpaahtimen, vitamiinien ja iltapalatarpeiden kanssa. Muutossamme jeesannut kampuksen työntekijä kantoi meille kotiin tajuttoman hyvän illallisen, jonka söimme juhlallisesti yhtä matkalaukkuamme ruokapöytänä käyttäen. Eilen aamulla saimme lainaan sekä pari apuria että kampuksen auton, jolla lähdimme ensimmäisille ostoksille. Budjettimme on pieni kuin mikä, mutta kaikki pitäisi tänne saada nyt nollasta rakennettua: sohva, ruokapöytä, tuolit, matot, vaatekaapit, kupit, kipot, pannut, kattilat, laatikot leluille ja niin edelleen. Taloudellisesti saamme rutistaa nyt jonkun aikaa sen minkä pystymme, mutta ainakin saamme ensimmäisen kerran kahteen vuoteen lähemmäksi meidän näköistä.

539D58B5-6566-41B4-9AD6-0A0E85E63A5B.jpeg

Itse kaupungista en osaa sanoa vielä mitään. Asumme East Perthissä, yhdessä kaupungin yli 300 lähiöstä. Internetin mukaan tämä on yksi mukavimpia Perthin lähiöitä asua – mä en ole nähnyt vielä tästäkään juuri muuta kuin meidän asunnon turvaympyrän sisään kuuluvat asiat, eli mitä nyt sattuu löytymään tästä ihan kotimme ympäriltä (kahvila, kirppari ja kampus). Muuten noin puolen tunnin ajomatka kentältä tänne oli kuin oltaisiin Suomeen tultu: kuin yhtä isoa Vantaata olivat meidän raadin silmiin maisemat siinä ajellessa, ihan kuin joku loputon Askisto olisi ikkunoista vallan auennut. Aivan valtavan kotoista oli se. Tarkemman arvion Perthistä voin antaa sitten ajan kanssa, kun vaikka tulee keskustaan päästyä.

Sopeutumisasioihin palaan varmaan jo ensi jaksossa. Monin tavoin olemme palanneet taas lähtöruutuun. Emme tunne täältä ketään, lapsilla ei ole kavereita, en hahmota kaupunkia yhtään. Suru ja tämä melkoinen väsymys otetaan prosessiin kuuluvana.