Homekoti

Viime viikot ovat olleet intensiivisyydessään taas ihan omaa luokkaansa, etenkin tämä viikko, jonka rippeitä nyt väsyneinä elämme. Olemme voineet muuten ihan hyvin, mutta olemme sairastelleet, paljon. Erinäisten käänteiden takia tarkistin juuri tarkat statistiikat ja Esikoinen on ollut tukkoinen, yskäinen ja räkäinen maaliskuusta asti. Neljästi kuumeessa. Välillä kokee terveempiä päiviä, kunnes taas sama köhiminen jatkuu. Puolisolla, joka on allerginen kaikelle, mikä kukkii ja pölyttää, tilanne on ollut samanlainen. Allergiaoireiden päälle on ollut kipeänä nyt jo ties kuinka monta kertaa, olen seonnut laskuissa, koska niitä ei ole kukaan kysellyt. Minä ja Kuopus, jotka harvemmin sairastetaan, ollaan oltu flunssaisia useampaan otteeseen myös. Päänsärkypäiväkirjan mukaan mulla on ollut särkyjä keskimäärin viikottain vuoden alkupuolesta saakka.

Lääkäri ylenkatsoi kuin hysteeristä äitiä – tällainen on ihan normaalia, common colds, sellaista se on kun muuttaa uuteen maahan. Vaatimalla sain nelosluokkalaiselle lähetteen allergiatesteihin.

Viime sunnuntaina huolella rakentamamme korttitalon ensimmäinen kerros pölisi armottomasti maahan, kun avasin makuuhuoneessamme olevan vaatehuoneen oven. Vastaan pöllähti vahva maakellarin tuoksu. Aloin maski naamalla tyhjentää lähinnä varastona toiminutta vaatehuonetta parvekkeelle ja löysin homehtunutta kenkää, laukkua ja vaatetta toisensa perään. Kaikki säilytyslaatikot heitin roiskiin, samoin pahiten pilaantuneet tavarat saman tien. Kenkälaatikon alla oleva lattian kohta oli litimärkä ja seinä reunasta kuprullaan. Vieressä kulkee vesiputki. Hyllyjen alla oli mustaa homeläiskää.

Vaatehuoneen alapuolella olevan lämpimän varaston (joka toimii työhuoneena) katossa ja ikkunan pielissä oli mustia homepilkkuja. Samoin kylppärin katossa ja kaapiston takaseinässä. Seinälaatat ovat alkaneet jossain tämän viikon aikana halkeilla.

Olemme siivonneet ja lukeneet, lukeneet ja siivonneet. Siis lukeneet homeesta: mikä osuus tästä on ihan vaan sellaista pintahometta, jota maailmalla tietyissä ilmastoissa märkiin tiloihin helposi tulee ja milloin pitää juosta (nyt pitää). Olen myös itkenyt, sen ehkä arvaatte. Olemme tutkineet lausuntoja siitä, mitä kankaita voimme ehkä pestä ja mikä kaikki pitää heittää heti pois. Kuinka nopeasti saamme tutkittua tilat ja miten kauan kestää remontti. Olemme saaneet viikon aikana mm. sellaisia kommentteja, että tuleva, kuuma kesä kyllä kuivaa kämpän ja korjaa ongelman tai että pieni pintahome ei ketään sairastuta. Myös monia täysin päinvastaisia. Villiä on täällä suhtautuminen homeeseen ja mielipide usein löytyy, vaikka tarkempaa tietoa ei olisikaan.

Me emme ole asunnon vuokralaisia, järjestö on. He ovat hoitaneet osuuttaan meidän apuna hienosti ja käyneet tekemässä listaa nykyisistä ongelmista ja korjaustarpeista. Yksi probleemamme tällä hetkellä on asunnon omistajan vaihdos. Edellinen omistaja ei ollut ollenkaan kiinnostunut korjaamaan täällä sattuneita, useita vesivahinkoja, joista en ole vielä tainnut blogissa huudellakaan. Täällä on esimerkiksi vuotaneet suihkuvedet yläkerrasta alakerran keittiöön, on satanut sadevedet moneen kertaan kylppärin ikkunasta lattialle ja ilmastointilaite on tiputellut vettä olohuoneeseen. Olemme kuvanneet ja raportoineet kaiken ja korjauksia on tehty hitaasti ja vähän sinne päin. Nyt omistaja on vaihtumassa, mutta kaupat eivät ole vielä menneet läpi. Tällainen vesivahinkoinen koti ei liene innostava sijoituskohde ihmiselle, joka tuskin tiesi tästä kaikesta ennen ostotoiveitaan.

Heinäkuussa kirjoitin näin: ”Blogiani alusta asti lukeneet tietävätkin kaikki kommelluksemme, mutta ihan näin muistin virkistykseksi voidaan yhdessä ottaa pieni kertaus: kesäkuussa 2017 olimme juuri saaneet pakettiin Helsingin talomme, jonka olimme aiemmin siinä keväällä myyneet ja muutimme silloin Havaijille vuoden viisumilla. Kesäkuussa 2018 pakkasimme Konalla kaiken omaisuutemme uudestaan laatikoihin, laitoimme laatikot varastoon ja lähdimme Suomeen uusimaan viisumeitamme. Palasimme Konalle uuteen asuntoon elokuussa 2018, jälleen vuoden viisumeilla. Viime vuoden keväällä siirtomme Australiaan alkoi näyttää todennäköiseltä ja päätimme tarttua mahdollisuuteen – ja pakkasimme jälleen omaisuutemme laatikoihin ja muutimme Konalta kesäkuussa 2019. Toki menimme Perthiin Manilan kautta, jossa vietimme siinä välissä kuukauden. Ja tämän ekan Australian vuoden aikana olemme ehtineet käydä sekä Suomessa että Myanmarissa ja elää tätä kummallista koronavuotta ja kotikoulua ja uutta koulua ja uusia ihmisiä ja töitä ja mitä lie. Ei mitään järkeä missään.”

Tämän jälkeen jatkoin, että muutoksia on viime vuosina ollut yksinkertaisesti liikaa ja etten ehkä kestäisi niitä nyt enempää ja että olen onnellinen, ettei meidän tarvinnut tämän vuoden kesäkuussa muuttaa. Jatkoin, ettemme haluaisi muuttaa tulevankaan vuoden kesäkuussa, vaan tehdä tänne kodin. Enpä olisi arvannut, että muutto olisi edessä kuitenkin vielä tänä taivaan vuonna 2020 ja olen tästä kyllä tosi surullinen. Näiden viime syyskuisten kuvien jälkeen tähän kotiin on tullut enemmän lämpöä ja elämää, on kasveja, kaloja ja säkkituoleja ja asunto näyttää ja tuntuu meiltä. Me siis oikeasti ihan tosissaan tykätään tästä kodista, etenkin näistä ikkunoista, portaista ja sisään tulvivasta valosta. Ei auta, nyt on pakko poistua takavasemmalle. Pahimmassa tapauksessa joudumme taas aloittamaan ikään kuin alusta ja heivaamaan taas tämän maallisen omaisuutemme ties minne. Elämämme peruspalaset pysyvät onneksi edelleen paikoillaan, mutta muuten ei ole kyllä kestävää mikään.

Tällaista tänne. Kyllä me tästä taas noustaan, mutta nyt harmittaa kyllä rajusti.

Se vanhempi, joka ei selvinnyt etäopetuksesta

Mulla on sellainen olo, että olen elänyt tätä kuluvaa viikkoa nyt neljä kuukautta. On aivan liioittelua, että tulen ensimmäisen etäopetusviikon jälkeen tänne suremaan, miten nyt ei kyllä mennyt oikein putkeen, mutta kerron silti. Viime syksyn kotiopetusjakson jälkeen oltiin ihan koko porukka sitä mieltä, että meille ei vaan sovi tällainen ja että kotikoulua pidetään enää ikinä koskaan vain, jos on ihan pakko. No nyt on ihan pakko ja ihan hyvällä asenteella me kaikki puskettiinkin maanantaihin. Se liito ei kovin kauaa kestänyt.

D80ACF53-1BC5-4679-95F5-2DCBE245366E
Toivoo 7v.

Sana etäopetus ei kuvannut meidän koulun opettajien lähestymistä etäopetukseen, koska kumpikaan opettajista ei opettanut viikon aikana mitään. Kaikki moninaiset tehtävät olivat Officen uumenissa erilaisissa kansioissa. Oli YouTube-videoita, tehtävämonisteita, ohjeita ja sivunumeroita. Kuopuksen tokaluokan opettaja oli tehnyt viikosta odotuksiltaan tosi asiallisen. Päivien aikana piti vain lukea, kirjoittaa ja laskea matikkaa. Ohjeet olivat selkeät, jos nyt joku vanhempi ei osaisi vaikka tokaluokan matikan asioita, ja kaikki hommat oli tehty muutamassa tunnissa. Tähän emme vielä lahonneet kukaan. Nelosluokkalaisella, joka on siis 9-vuotias ja olisi Suomessa kolmannella, odotukset olivat niin järjettömät, ettemme selvinneet edes ekasta päivästä niin, että lapsi olisi saanut kaiken tehtyä.

Neljän koulupäivän aikana Esikoisen olisi pitänyt saada kirjoitettua kaksi erilaista tietotekstiä (muista väliotsikot ja kappalejako!) eri aiheista niin, että olisi ensin katsonut pohjalle YouTube-videot (esimerkiksi elefantista ja sen elämänkaaresta) ja sitten kirjoittanut satasanaiset tiivistelmänsä niiden pohjalta sekä yhden tarinan, jossa käyttäisi apunaan opettajalta saatua adjektiivilistaa, yhden non-fictionin ihan muuten vaan yhteiseksi iloksi ja lopuksi vielä yhden kymmenen kohdan projektin, jossa kuvin ja (omin) sanoin esittelisi jotain kaupunkia Länsi-Australiasta matkaoppaan tyyliin. Esitelmässä tulisi esimerkiksi mainita, minkälainen historia alueella on, onko siellä asunut alkuperäiskansaa, mitä siellä nykyään voi tehdä ja syödä, miten sinne pääsee Perthistä ja miksi kaikkien pitäisi sinne matkustaa. Muista innostava otsikko! Älä plagioi! Tee esityksesi PowerPointilla tai askartele juliste! Ja tässä oli vasta nelipäiväisen kouluviikon kirjoitustehtävät. Tämän lisäksi oli kahta eri matikantehtävää jokaiselle päivälle: päässälaskut ja tehtävämonisteet. Sitten olisi vielä pitänyt kirjoittaa sivun verran erilaisia ruokaan ja syömiseen liittyviä lauseita indonesiaksi, tehdä liikuntatehtäviä ulkona, harrastaa musiikkia ja kuvataidetta ja muistathan ottaa kaikesta kuvat ja lähettää ne opettajille nähtäviksi ja tarkistettaviksi!

65D4AC0C-5501-483B-BA85-86D66F1FA445
Iltapalalla auton takakontissa Trigg Beachilla. Sovussa.

Ahdistuimme määrästä kollektiivisesti. Tunnolliselle lapselle ei alkuun paljon auttanut selittää, että ei tässä ole mitään järkeä ja että me nyt vaan lähetetään nämä tehtävät myöhässä. Opettaja kun on lapsen mielestä aina oikeassa, ei poloisten vanhempien auttanut sanoa, että tässä on nyt vaan yksinkertaisesti liikaa tehtäviä ja että ei kukaan täysijärkinen ja mukamas myös töitä kotoaan tekevä vanhempi pysty ohjaaman lasta tällaisen urakan läpi. Luokan whatsapp-keskustelu lauloi tärähtäneiden vanhempien viestejä ja täyttyi mustahuumorisista meemeistä ja viinilasien kuvista. Osan viesteistä välittyi ihan aito ahdinko, kun joku sai viikon aikana koulu-urakan päälle vielä potkut töistä ja toisen läheinen joutui sairaalaan. Ja sitten, kuten kaikissa kansoissa ja kaikkina aikoina, eräällä ei ollut minkäänlaisia empatiatuntosarvia taas päässä ollenkaan ja hän vastasi kaikille yhteisesti, että vanhempien kannattaa nyt alkaa suunnitella tulevia kotikouluviikkoja paremmin ja asettaa lapsilleen odotuksia. Hän kertoi, kuinka heillä lapset rauhoittuvat tekemään töitä aamulla viidessä minuutissa ja työskentelevät täysin hiljaa ja itsenäisesti lounaaseen saakka. Tämä siksi, että he ovat opettaneet lapsensa kovaan työntekoon, eikä lapsilla ole myöskään lomia, koska silloinkin tehdään töitä. Heillä ei siis ole ollut mitään ongelmia koko viikon aikana.

Eihän omien onnistumisten kertominen toki väärin ole, mutta paljon sitä tärkeämpää olisi ymmärtää, kelle ja milloin puhuu. Omien asioiden jakamisen oikeuden edelle pitäisi aina mennä toisen ihmisen tilanteen ja tuskan ymmärtäminen ja siitä nouseva aito empatia. No nyt ei mennyt, kuten ei usein muulloinkaan maailmassa.

07850CA1-6F8C-44BE-8499-27D5E3BADDC2

Viikkoon mahtui siis monet itkut ja riidat meidän huushollissa. Jokainen päivä päättyi jonkinlaiseen kriisikokoukseen ja sylittelyyn, kun koululaiset olivat purkaneet omaa pahaa mieltään ja ikäväänsä toisiinsa. Anteeksi pyydettiin ahkerasti ja sovussa oltiin aina seuraavaan riitaan saakka. Kaipasimme jokainen ystäviämme niin Suomessa, Konalla kuin täällä, hullua kyllä. Nyt on ihan sama, missä ystävämme asuvat, kaikki ovat meistä yhtä kaukana, vaikka asuisivat naapurissa. Sovimme yhdessä, että kaikista tärkeintä on aina rakentaa perheen keskellä rauhaa, ja lopulta on ihan sama, saako koulutehtäviä tehtyä vai ei. Poikkeusolot vaativat poikkeusjärjestelyjä ja traumojen minimoimisen nimissä yritämme jatkossa paremmin olla toisillemme kivoja (etenkin veljet ja siskot toisilleen) ja tehdä koulutöitä vain, jos ne onnistuvat hyvässä hengessä ilman kriisejä.

Eräs nuori, jonka kanssa olen jatkanut counselingia Zoomissa, sai kuluvalla viikolla valtavan ahaa-elämyksen, kun ymmärsi, ettei tiedä tai tunnista ollenkaan, mitä läheisiltään ihmissuhteissa tarvitsee. Minä voin kertoa, mitä minä nyt tarvitsen ehkä eniten: vertaistukea. Terveisiä Perthistä.

Viikon hienoimmat saavutukset ja vähän koronasta

Meidät liitettiin ystävällisesti lasten luokkakavereiden vanhemmille tarkoitettuihin whatsapp-ryhmiin. Olen jo nyt niin kyllästynyt molempiin, että olen laittanut keskustelut mutelle. Ryhmissä puhutaan koronasta, vessapaperigatesta, muistutetaan toisia vanhempia asioista, jotka opettaja ilmoitti sähköpostilla edellisenä päivänä, jaetaan kuvia puolen porukan illanvietosta ja järjestetään uusia. Australiastakin on levinnyt maailmalle uutisia tyhjistä kauppojen hyllyistä ja etenkin tyhjistä vessapaperihyllyistä. Mun on ollut vaikea ymmärtää ihmistä tässä kohtaa. Katukuvassa ei kuitenkaan näy paniikkia eikä täällä vielä olla suljettu kouluja tai muitakaan laitoksia. Vain yli 500 hengen tapahtumat perutaan huomisesta eteenpäin, kuten muuallakin. Lasten koulusta tarttunutta koronapelkoa on taltutettu selittämällä, että tauti on harvoin vaarallinen lapsille tai hyväkuntoisille aikuisille, mutta meidän tehtävämme on nytkin huolehtia heikommista, kuten vaikka lähellä asuvasta Sue-mummosta. Tänä aamuna koko Australiassa oli tilastoitu vasta 197 tartuntaa, joista 14 täällä Länsi-Australiassa.

89714799_524065924959886_6494447892554579968_nOlimme tämän viikon henkilökuntamme kertavuotisella retriitillä, mikä ei kylläkään ollut retriitti ehkä missään määrin. On vain jäänyt kummittelemaan nimenä. Koko viikon ideana oli viettää aikaa yhdessä, oppia tuntemaan enemmän porukkaa samalta baselta (meitä on täällää Perthissä noin 300) ja ottaa taukoa arkisesta aherruksesta. Asuimme vaatimattomasti, mutta samalla komeasti eräässä leirikeskuksessa meren rannalla pienissä huoneissa, joissa oli vain kerrossängyt. Pelailimme pelejä, söimme ulkona nurtsilla, uimme, rakensimme kilpaa hiekkalinnoja (meidän ryhmä ei todellakaan voittanut), etsimme koko jengistä viisi ihmistä, joita emme tunteneet hyvin ja keksimme siltä istumalta laulun kilpailua varten (meidän ryhmä todellakin voitti). Lapset juoksivat keskenään ja kaiken kaikkiaan oli ihan kamalan mukavaa. On jotenkin ainutlaatuista tuntea tai tietää työkaverinsa näin hyvin. Kaikki loppukevään (tai no, täällä syksyn; en vieläkään osaa) ulkomaantyömme Perthistä käsin on koronan takia peruttu. Teemme töitä ainoastaan paikallisesti, mikä toki on tärkeää sekin.

Eilen illalla ajelimme Margaret Riveriltä kolmisen tuntia takaisin tänne Perthiin. Reitillä ei muuta melkein ollutkaan kuin puskaa, kenguruita ja pieniä kyläsiä. Kun Perthin keskustan kerrostalot ja hotellit alkoivat näkyä moottoritielle, tuntui niin kotoisalta, että olisi tehnyt mieli taas vähän itkeä ilosta. Mikä ihana kaupunki tämä onkaan. Laajalle levinnyt kyllä: 125 kilometriä pohjoisesta etelään eli suurimmaksi osaksi yhtä valtavaa lähiötä, jos minulta kysytään. Ja me asetuimme tänne East Perthiin, kahden junapysäkin tai lyhyen kävelymatkan päähän keskustasta. Kaikkien ihanien kahviloiden, klubien, kirjastojen, joenrannan ja puistojen tuntumaan – ja reilun viiden minuutin kävelymatkan päähän toisesta suomalaisesta Anusta, joka myös bloggaa Perthistä (paitsi juuri nyt maailmalta). On sekin melkoista tämän kokoisessa kaupungissa.

BEC411F8-D606-4F8A-BCBF-26E950F0C4D3

No, nyt niihin saavutuksiin, joita niin tuolla otsikossa lupailin. Saimme juurikin tietää, että siippa oli viimeviikkoisen try-outin tuloksena päässyt Länsi-Australian national teamiin rullakiekossa. Tuntuu jotenkin ihan älyttömältä. Ei siksi, etteikö ikänsä lätkää pelannut rullakiekkoakin osaisi, mutta ehkä siksi, että harva menisi uunituoreena maahanmuuttajana edes kokeilemaan. En oikeasti kovin montaa tällaista tyyppiä tunne, jotka vaan menee ja tekee, miettimättä, että mitähän muut mahtaa ajatella tai entä, jos en onnistukaan. Konalla ja täällä liittyi paikalliseen rullakiekkojengiin kaksi viikkoa meidän muuton jälkeen. Myös jääkiekkojengiin. Ja nyt ilmeisesti myös johonkin national teamiin, 39 vuoden iässä. Ja siis ammatikseenhan hän säveltää ja tuottaa musiikkia, että on tuollainen kummallinen, urheilullinen taiteilija.

Itse olen loistanut myös. Eilen illalla osa meistä pelasi lipunryöstöä rannalla auringonlaskun jälkeen pimeässä. Pelialue, lippualue ja vankila oli rajattu erivärisin valotikuin. Kaikkien pelaajien ranteissa oli myös omat, eikä kenestäkään paljoa muuta näkynytkään kuin tikkujen valo. Siellä sitä sitten mentiin, säkkipimeässä, tähtien tuikkiessa taivaalla.

Ja minä juoksin ja minä juoksin ja olin niin nopea, että sain meidän tiimille ekan pisteen.

Meillä kaikilla on omat vahvuutemme. Täytyy pysyä niissä.