Tämä yksi, oma elämä

Makaan makkarin sängyllä toipumassa karseasta päänsärystä, johon heräsin tänä aamuna klo 7:30. Ystävämme pelasti mut aamulla pahemmasta pälkähästä, kun ohi kävellessään toi mulle kaksi ibuprofeenia. Ne on vissiin kakssatasia, sanoi, joten otin molemmat. Toisaalta ne saattoi kuulemma olla vaikka nelisatasia ja jos näin on, ainakin voin odottaa, että päänsäryn jämätkin helpottavat noin tunnin sisään.

Lapset harjoittelevat ulkona tuulessa ollieita. Molemmat skeittaavat paremmin kuin minä koskaan. Eipä minuun näissä skeittausasioissa tässä perheessä nojatakaan, koska ainoa kosketukseni lajiin on teinivuosien aikainen hengailu skedepoikien (kuten nykyisen puolisoni) kanssa.

Makkarin ovi tempoilee auki tuulessa. Kotimme kaksi ovea pysyvät kiinni vain säpissä, mutta säpit on nyt oltava auki jälkipolvelle, joka kiipeää aina ja melkein kaikkialle, jos vaan voi. He siis valitsevat mieluummin kulkea makkarin toisen kerroksen ovesta parvekkeelle, siitä parvekkeen kaiteen kolosta (vielä, kun mahtuvat) alemmas varaston matalalle lättäkatolle, josta muurille ja muurilta alas. Miksi kävellä alakerran ovesta ulos, jos voi roikkua hetken tuulessa?

6602374D-E24F-49C3-AA34-5FB882DF5756.jpegLähdemme Suomeen lomalle kolmen päivän päästä. Pitäisi siivota ja pakata. Tajusin yhtäkkiä eilen illalla, että olemme viime aikoina lentäneet näitä mammuttilentoja aina jonkun kamalan muuttoruljanssin päätteeksi: ensin Helsingistä Konalle kesäkuussa 2017, jolloin tehtiin tämä myydään kaikki ja mennään-veto. Sitten Konalta Helsinkiin kesäkuussa 2018 viisumeita uusimaan, jolloin meidän piti muuttaa pois ekasta Konan kämpästämme, jättää pakatut laatikot kaverin varastoon ja edelleen etsiä meille Suomesta käsin uutta kotia. Ja sitten kesäkuussa 2019 Konalta Manilaan ja elokuussa Manilasta Perthiin, kun sitä ennen olimme ensin pakanneet naapureidemme kanssa pienessä tihkusateessa kotimme pihalla konttiamme (joka salli saapua perille lokakuussa). Nyt olemme taas lähdössä pitkille lennoille, mutta saamme kerrankin lähteä omasta (no, vuokratusta) kodista ja palata tänne takaisin tammikuussa. Lennoille ei tällä kertaa siis lähdetä muuton uuvuttamina, vaikka muuten kyllä vähän väsyneinä, ihan vaan elämästä. Mutta jos nyt yhden asian tässä haluaisin luvata, itselleni ja lapsille ja teille blogin lukijoille, niin se on se, että ensi vuoden kesäkuussa emme muuta minnekään.

Mä välillä pysähdyn ihmettelemään sitä, miten kaikenlaisista kummallisista asioista on tullut mulle maailmalla ihan arkipäivää. Että miten tämän mun nykyisen viitekehykseni sisällä on ihan normaalia reissata koko perheen voimin pitkiäkin matkoja välillä töihin, välillä lomille. Melkein kaikkia työkavereitani yhdistää se, että alkukoti on jossain muualla kuin täällä Perthissä. Ja miten täällä ei kukaan jaa toisilleen sen kummempia vinkkejä pitkille lennoille lasten kanssa, toivottavat vaan tavan takaa hyvää matkaa, kun kaikki ovat tehneet erimittaisia matkoja jo niin paljon, että tietävät, että joskus ne menevät hyvin ja joskus eivät. Meillä toimii yleensä niin sipsit kuin suklaakeksit sekä rajoittamaton ruutuaika, omat niskatyynyt ja pienet peitot. Kumpikaan lapsista ei vieläkään syö koneissa muuta kuin tuomiamme eväitä ja korkeintaan tarjoillun jälkiruuan ja mehun. Välillä lennoilla ottaa kaikkia joku päähän, välillä ei, joskus nukutaan ja joskus ei, mutta se nyt on semmosta. Lauantaina lähdemme kotoa ja olemme Helsingissä aika tarkkaan 24 tunnissa. Kyllä siinä ajassa ehtii tilanne jos toinenkin tulla taas eteen, mutta ainakin melkein kaikesta toivutaan sitten taas ajan saatossa.

75580342_475093969804178_7959142735330410496_n.jpg

Milla sanoi juuri postauksessaan hyvin (sujuvasti vaan eteenpäin ilman minkäänlaista aasinsiltaa), että tekisi mieli elää yhden elämän aikana monta erilaista elämää. Niin kauan kuin muistan, tai mitään tällaisia asioita olen tietoisesti ajatellut, olen ollut ahdistunut ajatuksesta, jossa elämää eniten hallitsevina tekijöinä olisivat yksi työ ja yksi koti. Että mun pitäisi pystyä pysymään mahdollisimman paikoillani koska työ tai olla lähtemättä jonnekin koska asuntolaina. Mä muistan itse aikoinaan, etten pystynyt mitenkään kovin hyvin lukemaan juttuja perheistä, jotka olivat ottaneet ja lähteneet. Heidän onnensa ei tietenkään ollut multa pois, sen tajusin jo silloin, mutta muiden rohkeus onnistui mulla alleviivaamaan sitä, mitä en itse vielä ollut uskaltanut tehdä. Mä tiesin jo silloin, että kuuluin siihen tosi harvinaiseen, hyväosaiseen joukkoon, joka voisi halutessaan valita toisin, mutta esteet löytyivät omasta päästä, eivätkä esimerkiksi terveydentilasta tai kinkkisistä huoltajuuskuvioista. Ja sen sijaan, että olisin ottanut määränpääkseni uuden seikkailun, aloin selitellä, itselleni ja muille, miksi elämä Suomessa oli hyvää sellaisenaan. Sisimmässäni olin kuitenkin varmaan ihan rehellisesti sanottuna kateellinen, että joku uskalsi mutta minä en, enkä käsitellyt sitä kovin hyvin. (Koomikko Iliza Shlesinger muuten sanoi viimeisimmässä Netflix-spesiaalissaan hyvin, että meidän naisten pitää lopettaa loukkaantumasta niille naisille, jotka ovat tyytyväisiä oman elämänsä päätöksiin ja jotka myös sanovat sen ääneen. Että muiden onni omista päätöksistään ei ole kritiikkiä jotakin toista kohtaan. Katsokaa ihmeessä, Iliza on nimittäin ihana ja etenkin hauska kuin mikä.)

896149A3-F6FE-4CA7-9F42-7406C3D26E6F

Täydellistä elämää en lähtenyt maailmalta hakemaan, enkä tietenkään sellaista ole saanutkaan saati koskaan missään mainostanut. Mutta meidän näköistä tämä on ja siitä olen älyttömän onnellinen. Suomessa meillä oli tavallaan kaikki. Oli hyvät työt, kaunis omakotitalo, kavereita ja ystäviä. Ja silti mä olin jotenkin vinossa, vähän onneton ja tyhjä, ja tein viikottain katumusharjoituksia, koska olin mielestäni niin kiittämätön. Saatoin olla sitäkin, mutta enemmän mä luulen, että olin vaan sellainen neliönmuotoinen pala kolmionmuotoisessa kolosessa, jos tiedätte tämän tutun lasten lelun ja tällainen visuaalisuus auttaa teitäkin näkemään, mitä haen takaa. Olin vaan vähän niin kuin väärässä muotissa, siellä, missä kaikki on hyvin, mutta edessä ei kuitenkaan ollut sitä, mitä luulin, että olin tilannut. Ympärillä oli periaatteessa kaikki, mutta ei vaan sitä, mitä lopulta kaipasin. Nyt on kaikkea vähemmän, mutta siitä vähemmästä on isompi osa sitä, mitä pitääkin ja se jos joku tekee sielun onnellisemmaksi.

Mutta sepä se olisikin paras, jos oppisi elämään ilman, että täytyy omia valintojaan kellekään selitellä ja voisi olla ihan vapaa valitsemaan välillä sen helpoimman vaihtoehdon ja välillä ottamaan riskin, mikä nyt milloinkin itselle ja/ tai omalle perheelle parhaiten istuu. Ja että oppisi aidosti olemaan iloinen muiden puolesta aina, silloinkin, kun ei itse vielä ole siellä, mihin haluaisi päästä. Sitä kohti, matkallahan tässä ollaan kaikki. Nyt menen kuitenkin jatkamaan päänsäryn potemista, koska eivät nämä ibuprofeenit nyt vielä auttaneet. Taisivat olla kakssatasia.

Näitä odotan Australiaan muutolta

Meillä on ollut ihan tosi hyvää aikaa täällä Filippiineillä, mutta ajatukset ovat alkaneet pikkuhiljaa kääntyä siihen, että kohta – vajaan kahden viikon päästä – olemme jo muuttomatkalla Ausseihin. Kaikki tuntuu niin oikealta ja oikea-aikaiselta, ettei sitä melkein meinaa uskoa itsekään. Mä odotan meidän Perthin ajalta tosi paljon, vaikka en ole koskaan edes maassa käynyt. Mulle on salakavalasti tullut lista odotuksia mieleen, jotka monet linkittyvät siihen, että olemme asuneet viimeiset kaksi vuotta kaukana sivistyksestä ja näköjään nyt myös siihen, että olemme tällä hetkellä täällä köyhyyden keskellä. Tiedättekö, vähän samaan tapaan kun pitkän mökkiloman jälkeen saattaa jo odottaa kahvitreffejä kaupungilla. Tai sen jälkeen kun on opiskellut viisi vuotta, odottaa jo että pääsee töihin. Ja näköjään kun on asunut kaksi vuotta saarella, odottaa jo että näkee enemmänkin ihmisiä kuin aina niitä samoja ja pääsee syömään vaikka kiinalaista.

Manilan jälkeen voisin toki listata moniakin niin sanottuja itsestäänselvyyksiä, kuten tasaisen lämpimän suihkuveden, puhtaamman ilman, avaramman kaupunkirakentamisen ja suuremman valikoiman terveellistä ruokaa. Marjoja, salaatteja ja hyvää kahvia.

E836A7E9-3E60-457B-8D3C-52986AC4583B
Mall of Asia ja Manilan parempi puoli.

BB516138-4E02-4288-B5DB-FB81F56B38AF

Tällä hetkellä mä olen eniten innoissani vaihtoehtojen määrästä. Kona on pieni kaupunki (ei mikään city, vaan town) ja siellä on myös pienen paikan mahdollisuudet. Me toki edelleen rakastamme Havaijin rauhaa ja luontoa, ja Big Islandilla se on todellakin aivan ihmeellistä. Lapset eivät kertaakaan valittaneet tylsyyttä, kun rakensivat leikkinsä puiden oksille, laavakivirakennelmille tai meren aaltoihin. Molemmat ovat juosseet pihalla viimeisen kahden vuoden aikana varmaan vielä enemmän kuin minä silloin kultaisella 80-luvulla.

Mulla ei ole mitään vaatimuksia Perthiä ajatellen, me saadaan kyllä elämä aikaiseksi ihan missä vaan, mutta tulin kuitenkin lukeneeksi hyviä uutisia alueen telttailumahdollisuuksista. Länsi-Australiassa sanotaan olevan upeaa luontoa ympärillä ja sekös meitä kiehtoo. Nyt onkin sellainen innostunut odotus tässä, että tulemme asumaan parin miljoonan asukkaan kaupungissa kera sen vaihtoehtojen, mutta pääsemme vaikka joka viikonloppu jonnekin samoilemaan. Miten ihanaa.

Joskus kerroinkin, että lauloin Higher Groundissa vuosia. Perthissä on kuoroja, hyviä. Muutaman vuoden tauon jälkeen haluaisin palata takaisin laulannan pariin.

Esikoinen on ollut innoissaan useammasta skeittipuistosta, Konalla kun niitä on vain yksi ja jos se on jo mennessä täysi, pitää keksiä muuta tekemistä. Kuopus odottaa eniten suuria sisäleikkipuistoja eli paikallisia HopLopeja, mitä ei niitäkään ole Konalla yhtään. Myös vesipuistoon pitää päästä, mitä ei niitäkään, ihme kyllä, ole koko Big Islandilla yhtään.

11897716-0262-4947-B088-7BDD3DDED73F

Sää on tällä hetkellä mun päässäni jonkinlainen villi kortti. Australiassa on nyt talvi, mikä Perthissä on leuto; lukemani mukaan noin kymmenen asteen öitä ja melkein kahdenkymmenen asteen päiviä. Asteet eivät toki kerro paljoa. Jos on kosteaa tai tuulee tai sataa, kylmä menee ytimiin vaikka mittari näyttäisi mitä. Niinpä mä en ole ihan varma, millaista vaatetusta Perth vaatii. Ja miten kylmä siellä on sisällä ja minkälaisiin asuihin australialaiset vuorautuvat nukkuessaan. Ja sitten kesästä olen kuullut, että se on tavattoman kuuma ja kuiva ja UV-tasot hurjia. Olen melkein varma, että meidän tropiikin elo on ollut helpompaa kuin kesän vietto Australiassa, mutta sen näkee sitten, kun se eteen heitetään.

Odotan nyt kuitenkin myös sitä, että voin taas pukeutua farkkuihin. Havaijilla käytin kahden vuoden aikana pitkiä housuja niin harvoin, että sen voi varmaan kahden käsin sormin laskea. Melkein aina oli niin lämmin, että pohjoisen kasvatti vältteli lahkeisiin sonnustautumista viimeiseen asti. Myös kerrokset ovat kivoja, kaulaliinatkin. Laitan ehkä ylleni takin, joka on ollut kaapissa kaksi vuotta. Odottanut siellä hetkeä, jolloin olisi taas tarpeellinen. Pian se hetki koittaa.

Olen kuullut, että australialaiset ovat rentoja ja hauskoja. Kaikki eivät ole, tietenkään, mutta jos edes osa, niin aika kiva. Koska niin olen minäkin. Jos ei ole tullut vielä tästä blogista selväksi.

BEC411F8-D606-4F8A-BCBF-26E950F0C4D3

Jotenkin on vaikea uskoa, että kahden viikon päästä olemme Australiassa. Asumassa ainakin jonkin aikaa maassa, jossa emme ole koskaan käyneet. Ai että miten rakastankaan nähdä maailmaa.

Kuusitoista päivää

Muuttaminen ottaa kyllä sydämen päälle. Me ollaan jo osittain lomalla ja mulla on aikaa, mutta kaikki aika menee niin kovasti ajatteluun, etten ole muistanut kirjoittaa. Siis en ole muistanut. Miten se on edes mahdollista?

Viimeiset pari viikkoa mä olen itkenyt joka kerta, kun olen nähnyt konalaisittain parasta ystävääni. Ennen tänne muuttoa näin unen, jossa nauroi blondi, pitkähiuksinen nainen, jonka luulin olevan ruotsalainen. Ystävystyin tähän erääseen blondiin neljä viikkoa meidän muuton jälkeen ja me olemme olleet aivan erinomainen parivaljakko siitä lähtien. Ruotsalainen hän ei ole, mutta hiusten ja naurun määrä kyllä täsmää unen kanssa. Hullua.

Vielä emme ole oikeastaan pakanneet mitään. Olemme käyneet tavaroita läpi ja laittaneet monta kassillista perheemme koko ajan kasvavien pieniksi jääneitä sekä omia käyttämättömiä vaatteita ja lasten leluja kirppikselle. Eilen kävin läpi papereita (koulutehtäviä, piirustuksia, muuta taidetta) ja säästettäviä jäi lopulta aika vähän. Aina, kun kannamme ovesta ulos taas uuden pussukan, tuntuu jotenkin helpottavalta.

6A213990-DFC3-46B6-9099-DEF141B6BA77.jpeg

Lapset prosessoivat molemmat eri tavoin. Tällä kertaa näyttäisi Kuopuksella olevan vähän hankalampaa lähdön kanssa, kun tänne tullessa se oli toisinpäin. Paljon me jutellaan kaikesta ja molemmat ovat jo sanoneet, että ikävä jää näitä ystäviä, vaikka he tietävät, että Australiassakin saa uusia. Heillä on kuitenkin edelleen Suomessa muutama ystävä, joista puhuvat ja joita haluavat nähdä, kun sinne taas mennään. Surkeita olemme olleet yhteydenpidossa lasten kavereiden kanssa, mutta ajatus tietyistä ystävistä kantaa silti. Nyt meidän pitää tsempata ja alkaa pitää paremmin yhteyttä sinne ja jatkossa tänne. Mä olen kyllä itse ihan hyvä pitämään yhteyttä ja omat Suomen ystävät tietävät kyllä, mitä mulle ihan oikeasti aina kuuluu, mutta lasten kanssa on kyllä eri tarina.

Mun loma alkaa virallisesti ensi viikon lopulla. Tämä työvuosi oli aivan uskomattoman hieno. Paikoin raskaskin, mutta ennen kaikkea antoisa. Meidän pakeilla on käynyt syyskuun lopusta laskien noin sata nuorta, ehkä vähän yli. Ja todella monen näiden nuorten kohdalla meidän kanssa asioiden käsittely ja meidän tarjoamat uudet työkalut ongelmien ratkomiseen oikeasti muuttivat heidän elämiään. Meidän kanssa on puitu mm. lapsuuden aikaista seksuaalista hyväksikäyttöä, tunnekylmää ja arvaamatonta kotielämää, väkivaltaisia perhe- ja parisuhteita sun muuta painavaa asiaa. Monet ovat saaneet toivoa jatkoon lähtökohdistaan huolimatta. Ihmismieli on todellakin ihmeellinen.

Oma mieli on kyllä vähän stressissä taas, mutta ajatus siitä hetkestä, kun vihdoin tämä säätö on takana ja olemme uudessa osoitteessa, on älyttömän innostava. Siihen nyt on vielä aikaa ja tässä on monta muuttujaa vielä ratkaisematta, mutta kyllä me varmaan vielä perille päästään.

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää lähtöön.