Viimeisen viikon tunnemylläkät

Tämä viikko on ollut täynnä pitkiä päiviä, huonoja yöunia ja monenlaisia tunteita. Aivan päällimmäisenä keikkuu käsittämätön kiitollisuus menneestä vuodesta. Kaikkea täällä koettua on ihan mahdoton laittaa sanoiksi. Jopa koulun puitteissa koetut haasteet ovat tasoittuneet ja olen alkanut ymmärtää tätä kulttuuria. Olkoonkin, että istumalihaksia käytetään täällä mun makuun edelleen liikaa, on koulun ilmapiiri silti vertaansa vailla. Olen ollut tällä viikolla ihan kyyneleet silmissä, kun olen vihdoin omilta paineiltani tajunnut, kuinka onnellisessa asemassa lapset ovat täällä tänä vuonna olleet: keskellä opettajia, jotka ovat lempeästi ohjanneet kielipuoliani ja keskellä muita lapsia, jotka ovat ottaneet avosylin molemmat vastaan. Koko vuoden riidat kavereiden kanssa voidaan laskea yhden käden sormilla, mikä jo itsessään on pienen ihmettelyn paikka.

Esikoisella oli eilen kevätjuhla. Pieni seitsenvuotias kapusi luokkakavereidensa kanssa surffitukka tuulessa hulmuten lavalle ja seisoi siellä selkä suorana hymyillen parisatapäisen yleisön edessä. Lauloi esityksessään reippaasti ja vetäisi muiden mukana jonkun pidemmän tarinan koreaksi. En voi melkein uskoa, kuinka paljon lapset voi vuodessa kasvaa. Tässä oli nyt se sama poika, joka vajaa vuosi sitten itki moneen otteeseen matkalla tänne ja monta kertaa rajusti ensimmäisen kouluviikon ajan. Sama lapsi, joka jännitti viime vuonna kouluun menoa niin paljon, ettei melkein unta saanut, seisoi nyt eturivissä parhaan luokkakaverinsa vieressä ihan iloisena. Metrin verran pidempänä vaan.

Jokainen koululainen sai character awardsin, jolla haluttiin nostaa esiin jokaisessa oppilaassa olevia hyviä piirteitä. Esikoinen sai erityismaininnan siitä, että on justice loving. Äitiinsä tullu.

Itsekin onnistuin ihan kakistelematta omasta osuudestani. Leinkin sain kaulaan, ja lahjakortin Targettiin.

20180531_205039Viimeinen viikko on mennyt kokolailla pakatessa ja siivotessa. Aina yhtä kamalaa.

Toissayönä heräsin 1:30, kun Kuopus tuli asioineen meidän luokse. En saanut sen jälkeen enää millään uudestaan unta. Pari tuntia valvottuani kuulin makkarin pöydän luota rapinaa. Sydän hakaten laitoin puhelimen valon päälle ja näin juuri sen, mitä ehkä eniten pelkäsin: hiiren. Voin kertoa, että vaihdoin hyvin nopeasti makuuhuonetta, enkä saanut ummistettua silmiäni ollenkaan ennen viittä. Sitten nukahdin ja näin jotain sekavia unia asuntomme vallanneista hiiristä vain herätäkseni klo 5:30. Päivän särki päätä ja väsytti niin ettei mitään järkeä. Voitte ehkä uskoa. Ihmiset ovat kyllä suhtautuneet enemmän kuin rennosti kertomukseeni tästä siimahännästä; sitä nyt kun vaan täällä tapahtuu. Just buy a trap.

Kuopuksen juhla on perjantaina, minkä jälkeen suuntaamme melkein suoraan lentokentälle. Neiti on harjoitellut kotona huomista esitystään varten. Kirkasääninen viisivuotias laulaa ja tanssii ja kertoo kuulemma myös itsestään yksin mikkiin. Ihana, amerikkalainen esiintymiskulttuuri, jossa lapset totutetaan jo pienestä pitäen siihen, että ihmisten edessä puhumisen ei tarvitse olla mitenkään pelottavaa. Yleisössä kyllä joku tulee nieleskelemään kyyneleitä taas tässä kohtaa.

Ei olisi tämä vuosi voinut varmaan paremmin mennäkään. Haasteet ja itkut ovat vaan kasvattaneet ja ne nyt kuuluu elämään muutenkin. Vuoden aikana ehdimme saada aivan ihania ystäviä, lapset oppivat kieltä, näimme kauniita paikkoja ja lähennyimme perheenä, jos nyt muutaman asian haluaa tästä esiin nostaa.

Kyllä kannatti lähteä. Nyt me tiedetään ihan varmaksi, että tämä elämäntyyli on meitä varten, eikä paluuta vanhaan varmaan enää olekaan.

 

Tyhjä talo – me selvisimme!

Huomenaamuna lähdetään. Saimme kuin saimmekin kodin tyhjäksi ja siivottua tänään.

Blogini otsikko Nelihenkinen perhe myy kaiken ja muutta Havaijille on todellisuudessa vähän harhaanjohtava, sillä oikeasti emme myyneet paljon mitään, vaan annoimme melkein kaiken pois. Tämän seikan painottamisessa olisi kuitenkin vähän liikaa laupiasta samarialaista, joten pidetään noin. Oikeassa elämässä kävi kuitenkin niin, että lahjoitimme eri paikkoihin kuormittain tavaraa, ja vaatteita kannettiin säkkitolkulla talosta ulos. Huonekaluista myimme alussa vain tärkeimmät ja loppua kohden annoimme avokäsin niitäkin. Rehellisyyden nimissä mulle olisi ollut aivan sama, vaikka joku olisi tuikannut tavaramme talon takapihalla tuleen, niin vähän enää kiinnosti niiden loppusijoituspaikka.

0i+emlzBQ5+7XBSXgIb3KA_thumb_3a2

Olo on höyhenenkevyt. Kaikki mainen omaisuutemme mahtuu nyt kymmeneen muuttolaatikkoon ja neljään matkalaukkuun muutamien muistosäkillisten ja -laatikoiden lisäksi. Emme omista juuri mitään, mutta olo on rikkaampi kuin koskaan.

Tavallaan voisi vähän imelästi sanoa, että suosittelen tällaista karsimista kaikille, mutta ihan oikeasti en kyllä suosittele. Se oli aivan kamalaa. Hyödyllistä ja tärkeää (ja meidän tilanteessa välttämätöntä) kyllä, mutta aivan kamalaa. Emme olisi mitenkään selvinneet tästä ilman apua, jota saimmekin niin paljon, etteivät mitkään kiitokset tule ikinä kattamaan tätä meidän eteen nähtyä vaivaa.

wfc6Mp42SaiNTGxLNJSMQA_thumb_3a8

Silmät ovat olleet kyynelistä turvoksissa jo kaksi päivää. Kaiken tunneryöpyn kruunuksi joimme vielä naapuriystävien kesken ylläriskumpat pahvimukeista meidän terassilla viimeistä kertaa juuri ennen kodista lähtöä. Oli pullapitkoa, lämpimiä halauksia, itkuisia silmiä ja ihania lahjoja lapsille. Ja vaikka itkettää, niin samaan aikaan innostaa. En tekisi mitään toisin, eikä me olla vielä edes lähdetty.

Elämässä on ollut vaiheita ja on ollut vaiheita. Nyt on seikkailun aika.

 

 

Kolme yötä lähtöön on

Mä odotan jo kiivaasti sitä, että pulssi pääsisi vihdoin uudessa kodissa laskemaan useammin leposykkeeseen. Odotan lämpöä ja merta. Odotan, että nähdään meidän uudet ympyrät. Odotan, että uusi, erilainen samanlainen arki pääsee alkamaan siellä. Paljon uutta.

Screen Shot 2017-06-26 at 11.14.07
Hukkasin kamerani jonnekin muuttolaatikoiden väliin, joten lainasin fiilistelykuvat Wikipediasta.

Tämä muutto on ottanut enemmän voimille kuin mikään muu muutto koskaan aiemmin. Nyt ei ole voinut heittää mitään laatikoita täyteen vaan jotain mysteerikamaa ja sulloa niitä sitten ullakolle, jos ei ole jaksanut käydä enää tavaroita läpi. En tietenkään itse ole koskaan toiminut näin, mutta olen kuullut, että tällaistakin tapahtuu.

Tahtia on hieman hidastanut tauti, joka on kaatanut petiin kolme neljäsosaa perheestä.

Tämä on niin ristiriitaista siinä mielessä, että puuhataan juuri maailman siisteintä asiaa – Havaijille muuttoa – ja se on ollut yksi suuri itkuvirsien itkuvirsi. Osasin kyllä odottaa, että yhden omakotitalon ja kokonaisen vanhan elämän paketointi olisi työlästä, mutta en arvannut, että se olisi näin työlästä.

Screen Shot 2017-06-26 at 11.16.10

Siinä mielessä tää on hyvä, että en ole ehtinyt juurikaan miettimään saati stressaamaan sitä, että viihdynköhän mä uudessa työssäni, päästäänköhän me nopeasti kiinni yhteisön elämään, saakohan lapset kavereita ja miten ne pärjää alkuun kielipuolina. Tää on vähän nyt vaan niin, että Herran haltuun ja sillä mennään, mitä on. Päivä kerrallaan ja eteenpäin niinku mummoki lumes ja niin edelleen. Eiköhän kaikki järjesty.