VIISUMIT

Lupasin edellisessäni kirjoittaa tämän voitokkaan otsikon isoin kirjaimin ja siinä se nyt on!

Ja kerran vielä:

ME SAIMME VIISUMIT TOISELLE VUODELLE JA LÄHDEMME TAKAISIN KONALLE!!

Myönnän, että eilen stressasi ja itketti, tänään olenkin sitten itkenyt ilosta. Ja kerronpa nyt sellaisenkin jännittävän faktan, että allekirjoitimme vuokrasopimuksen vajaa pari viikkoa sitten tavallaan tietämättä varmaksi, että pääsemmekö edes lähtemään. Mutta kuulkaas tämä: vuokranantajan ehdottaman päivän mukaan saamme avaimet Konalla 20.8., johon ehdimme juurikin näppärästi näillä aikatauluilla nyt. Uusi koti sijaitsee edellisen naapurissa, samassa taloyhtiössä, pihakavereiden yläpuolella. Ja seinät eivät suinkaan ole keltaiset, vaan valkoiset.

Mutta ennen kaikkea, Kona on meidän koti.

Ihan kohta halkean!

 

38772042_960966144112643_9056572253155622912_n.jpg

Pitkä, kuuma kesä

Pääsin tuossa aiemmin kehuskelemaan, että olen vuoden aikana ehtinyt tottua lämpöön, mutta nyt on kyllä sanottava, ettei Havaijillakaan yleensä ihan tällaista ollut. Siellä normaalisti tuulee mereltä koko ajan, mikä helpottaa kaikkea. Starbucksissa on viimeistään niin kylmä, ettei teepaidassa tarkene sisällä pidempään istuskellakaan. Helsingin yllä on maannut välillä sellainen loputon 30-asteinen paikallaan seisova massa, joka on päässyt ystävällisesti liiskaamaan kaiken kansan alleen. Bussit ovat tukalia, virastot tunkkaisia, yöllä ei saa unta, sisällä on kuumempi kuin ulkona, harvassa paikassa on ilmastointi. Lapsetkin ovat olleet viime päivät hetkittäin ihan nuutuneita, nämä tottuneet helteessä asujat. On tässä ollut epämukavaa myös siksi, että tämä ei vaan ole oikein. Suomessa ei kuulu olla tällaista ja on pelottavaa ajatella, mihin ilmaston lämpeneminen vielä tätä maailmaa vie.

Täällä ollessa myös sielu on alkanut ihan huomaamattanikin kiertyä johonkin luonnolliseen vuodenkiertoon. Elokuussa pitäisi jo saada edes vähän pitkää hihaa päälle, alkusyksy on aina ollut yksiä lempivuodenaikojani. Konan vuoden aikana tätä ei tapahtunut; kun lämpö kuului asiaan, en alkanut odotella ilmojen viilenemistä. Nyt taas tuntuu siltä, etten todellakaan jaksaisi tätä koko vuotta. Siellä kaikki on myös rakennettu niin, että auringolta pääsee halutessaan helposti piiloon: melkein kaikilla rannoilla on katoksia, leikkipuistojen yllä valtavat päivänvarjot, grillipaikoilla suuret suojat. Jokaikinen kauppa ja kahvila on ilmastoitu viileäksi ja kodeissa pyörivät kaksimetriset kattotuulettimet. Ostimme oman rantateltan niille päiville, kun suuntasimme palmuttomille hiekkarannoille. Pidettävä valolta suojattuna.

Kesä on tuntunut pitkältä, kunnes yhtäkkiä tällä viikolla heräsin siihen, että kohtahan se on jo melkein ohi. Aiomme alkaa pakata ennen kuin viisumeista tulee vahvistus – jonnekin tästä liikutaan elokuun aikana joka tapauksessa. Ehkä jo muutaman viikon sisällä. Vielä pitäisi käydä rokotuksessa ja hammaslääkärissä, koululaisen kanssa terveystarkastuksessa sekä viisivuotiaan kanssa kampaajalla. Ihan ensimmäistä kertaa, äitinsä kun on tähän asti leikannut latvat siististi taloussaksilla. Eli ”siististi”. Mutta point being; tämän kaikenhan olisi voinut hoitaa myös heti kesän alussa alta pois, mutta eihän sitä nyt pystynyt. Jätimme sitten viimeisille viikoille.

Arvatkaa, kuinka paljon odotan, että voin kertoa täällä(kin), että olemme saaneet viisumit. Jos näin onnellisesti käy, lupaan otsikoida aiheen suurin kirjaimin.

Viimeisen viikon tunnemylläkät

Tämä viikko on ollut täynnä pitkiä päiviä, huonoja yöunia ja monenlaisia tunteita. Aivan päällimmäisenä keikkuu käsittämätön kiitollisuus menneestä vuodesta. Kaikkea täällä koettua on ihan mahdoton laittaa sanoiksi. Jopa koulun puitteissa koetut haasteet ovat tasoittuneet ja olen alkanut ymmärtää tätä kulttuuria. Olkoonkin, että istumalihaksia käytetään täällä mun makuun edelleen liikaa, on koulun ilmapiiri silti vertaansa vailla. Olen ollut tällä viikolla ihan kyyneleet silmissä, kun olen vihdoin omilta paineiltani tajunnut, kuinka onnellisessa asemassa lapset ovat täällä tänä vuonna olleet: keskellä opettajia, jotka ovat lempeästi ohjanneet kielipuoliani ja keskellä muita lapsia, jotka ovat ottaneet avosylin molemmat vastaan. Koko vuoden riidat kavereiden kanssa voidaan laskea yhden käden sormilla, mikä jo itsessään on pienen ihmettelyn paikka.

Esikoisella oli eilen kevätjuhla. Pieni seitsenvuotias kapusi luokkakavereidensa kanssa surffitukka tuulessa hulmuten lavalle ja seisoi siellä selkä suorana hymyillen parisatapäisen yleisön edessä. Lauloi esityksessään reippaasti ja vetäisi muiden mukana jonkun pidemmän tarinan koreaksi. En voi melkein uskoa, kuinka paljon lapset voi vuodessa kasvaa. Tässä oli nyt se sama poika, joka vajaa vuosi sitten itki moneen otteeseen matkalla tänne ja monta kertaa rajusti ensimmäisen kouluviikon ajan. Sama lapsi, joka jännitti viime vuonna kouluun menoa niin paljon, ettei melkein unta saanut, seisoi nyt eturivissä parhaan luokkakaverinsa vieressä ihan iloisena. Metrin verran pidempänä vaan.

Jokainen koululainen sai character awardsin, jolla haluttiin nostaa esiin jokaisessa oppilaassa olevia hyviä piirteitä. Esikoinen sai erityismaininnan siitä, että on justice loving. Äitiinsä tullu.

Itsekin onnistuin ihan kakistelematta omasta osuudestani. Leinkin sain kaulaan, ja lahjakortin Targettiin.

20180531_205039Viimeinen viikko on mennyt kokolailla pakatessa ja siivotessa. Aina yhtä kamalaa.

Toissayönä heräsin 1:30, kun Kuopus tuli asioineen meidän luokse. En saanut sen jälkeen enää millään uudestaan unta. Pari tuntia valvottuani kuulin makkarin pöydän luota rapinaa. Sydän hakaten laitoin puhelimen valon päälle ja näin juuri sen, mitä ehkä eniten pelkäsin: hiiren. Voin kertoa, että vaihdoin hyvin nopeasti makuuhuonetta, enkä saanut ummistettua silmiäni ollenkaan ennen viittä. Sitten nukahdin ja näin jotain sekavia unia asuntomme vallanneista hiiristä vain herätäkseni klo 5:30. Päivän särki päätä ja väsytti niin ettei mitään järkeä. Voitte ehkä uskoa. Ihmiset ovat kyllä suhtautuneet enemmän kuin rennosti kertomukseeni tästä siimahännästä; sitä nyt kun vaan täällä tapahtuu. Just buy a trap.

Kuopuksen juhla on perjantaina, minkä jälkeen suuntaamme melkein suoraan lentokentälle. Neiti on harjoitellut kotona huomista esitystään varten. Kirkasääninen viisivuotias laulaa ja tanssii ja kertoo kuulemma myös itsestään yksin mikkiin. Ihana, amerikkalainen esiintymiskulttuuri, jossa lapset totutetaan jo pienestä pitäen siihen, että ihmisten edessä puhumisen ei tarvitse olla mitenkään pelottavaa. Yleisössä kyllä joku tulee nieleskelemään kyyneleitä taas tässä kohtaa.

Ei olisi tämä vuosi voinut varmaan paremmin mennäkään. Haasteet ja itkut ovat vaan kasvattaneet ja ne nyt kuuluu elämään muutenkin. Vuoden aikana ehdimme saada aivan ihania ystäviä, lapset oppivat kieltä, näimme kauniita paikkoja ja lähennyimme perheenä, jos nyt muutaman asian haluaa tästä esiin nostaa.

Kyllä kannatti lähteä. Nyt me tiedetään ihan varmaksi, että tämä elämäntyyli on meitä varten, eikä paluuta vanhaan varmaan enää olekaan.