Elämämme puolivuosittain

Mä olen muutamia kertoja joissain teksteissä viitannut, että meidän nykyisessä elämäntilanteessa on aika paljon epävarmuustekijöitä, mutten ole ainakaan hetkeen tarttunut aiheeseen tarkemmin. Toki viisumit nyt ovat aika selkeä tekijä, mutta sitä en ehkä ole muistanut mainita, että saimme elokuussa rajalla taas vain puolen vuoden maassaololuvan, kuten viimekin vuonna. Se täyttyy nyt kahden viikon päästä ja niinpä olemme taas olleet paikallisen viisumitoimiston puheilla. Laitoimme eilen juuri jatkohakemukset sisään. Postissa lähti arvioilta satasivuinen dokumenttien nivaska vastaanottavalle taholle, sisältäen paljon jo entuudestaan tuttua: kutsukirjeet tänne, tiliotteet, virkatodistukset, kopiot passeista ja nykyisistä viisumeista (jotka siis vanhenevat heinäkuussa), kaavakkeita ja kirjeitä sekä kopiot ostetuista lentolipuista todistuksena, että olemme kesällä poistumassa maasta. Emme tosin ostaneet lippuja Suomeen.

Meidän toive oli jo ennen vuodenvaihdetta, että haluaisimme käydä kotimaassa vasta seuraavana jouluna. Sitten meidät kutsuttiinkin heinäkuuksi Filippiineille järjestön hommiin: puolisoni kiertueelle musaporukkansa kanssa ja mut kouluttamaan paikallista henkilökuntaa. Meitä on tällä hetkellä lähdössä Manilaan kaikkien parhaiden ystäväperheidemme lisäksi muutama nuori muusikko ja ehkä joitain muitakin ihmisiä, en tiedä vielä. Reissumme Filippiineille varmistui niinkin lähiaikoina kuin toissapäivänä.

52130048_2406976769588603_3538509339109097472_n

Viime viikolla kuulimme myös sikäli hyvän uutisen, että voimme nykyisillä viisumeillamme tulla takaisin maahan heinäkuun lopussa ja viipyä vielä syksyn – ajatellen, että siis saamme nämä jatkohakemukset nyt suotuisasti läpi. Tällä hetkellä suunnitelmissamme olisi irtisanoa nykyinen vuokrasopimuksemme marraskuun viimeiseen päivään ja olla Suomessa joulukuu. Lapset missaisivat näin vain kaksi viikkoa koulua syyslukukauden lopusta ja meillä olisi aikaa fiilistellä joulun tuloa kotimaassa ihan mukavasti. Mitä sen jälkeen tapahtuu, en taas tiedä. Nämäkin suunnitelmat tapahtuvat vain, jos meille myönnetään leimalle jatkoa ja voimme ylipäätään palata maahan heinäkuussa.

Tällä hetkellä tiedämme siis eteenpäin siihen päivään saakka, kun lentomme lähtee Konalta Manilaan kesäkuun lopussa. Verhoja raotellaan meidän elämässämme tällä hetkellä noin puolivuosittain ja tulevat askeleet selkiytyvät aina, kun astelemme lähemmäksi H-hetkeä. Lapset eivät tunnu olevan tästä tällä hetkellä moksiskaan, mutta voin jo helposti kuvitella, että jossain vaiheessa kaipaamme kaikki jo jotain pysyvämpää. Nimittäin vaikka Kona tuntuu kodilta, ei se sitä näillä viisumeilla vielä ole. Olemme virallisesti vain käymässä, emmekä voi esimerkiksi edes etsiä pysyvää osoitetta vielä.

51808550_410558633049082_207669635925934080_n

Saapa nähdä. Tätä tulee toisteltua nykyään aika paljon. Saapa nähdä, mitä tässä tapahtuu ja milloin. Tämä meidän perheen keikkuva tilanne ei ole vielä liikaa stressannut, mutta yhtä aikaa toivon, ettei tämä nyt määräänsä pidempään jatkuisi. Haaveissani haluaisin taas joskus pysyvän kodin, joka olisi sillä lailla itse laitettu, että siellä myös silmä lepäisi – toisin kuin viime vuoden kodin keltaisilla seinillä tai tämän vuoden kodin tummilla, koristeellisilla huonekaluilla ja hiekan värisellä kokolattiamatolla. Tällaista pientähän tämä, kun onneksi nyt on katto pään päällä ja niin edelleen, mutta on siinä omassa kodissa myös tietysti eri tavoin sydän mukana kuin näissä muilta vuokratuissa, väliaikaisissa kodeissa.

Nyt on näin. Saapa nähdä, koska on meidän aika jäädä jonnekin asumaan, vai tuleeko sellaista. Saapa nähdä.

Vaikeinta lienee isovanhemmilla

Lähdemme ensi viikolla. Jännittää. Samalla on ollut viime päivät päällä sellainen oudon lamaantunut olo, mikä nyt joskus näkyy iskevän, kun joku kauan odotettu tapahtuma meneekin maaliin. Pitäisi kai tehdä vielä vaikka mitä, mutta hyvin huonosti tuntuisi jaksavan.

Muuten ei kyllä fiilikset enää tavoita sitä samaa ilonsekaista paniikkia, jonka siivin viime vuonna Konalle lennettiin. Lähtö tuntuu huomattavasti arkisemmalta, vaikka ihan ihanaa onkin. Minäkään en ole vielä kertaakaan itkenyt, kuten vuosi sitten pakatessamme. Tottuneemmin lähdetään tällä kertaa. Lapsetkin ovat lähdön kanssa tällä hetkellä sopivan sinut, vaikka välillä kyyneliä vuodatetaankin hengessä ’mä en näe isovanhempia enkä serkkuja enää ikinä’.

Vaikeinta tämä taitaa silti niille isovanhemmille itselleen olla. Olen täällä Suomessa ollessakin monta kertaa kuullut sellaisia tarinoita, miten perheemme ulkopuoliset, reissaavat seniorit ovat kertoneet, kuinka sietämätön ikävä niitä lapsenlapsia matkatessa olikin. Ulkomaillekin tekisi mieli muuttaa, mutta miten niistä voisi olla erossa. Me olemme riistäneet säännöllisen yhdessäolon ilon omiltamme. Paljon lasten kanssa aikaa viettäneistä isovanhemmista tuli vuoden aikana Skype-tyyppejä, joiden kanssa ei treffejä missattu: menneen Kona-vuoden jokaisen viikonloppuaamun rutiineihin kuuluivat erinäisen pituiset videopuhelut Suomeen. Niissä tehtiin kierros meidän kotona, roudattiin kone takapihallekin, esiteltiin auringonlaskuja, tanssimuuveja ja lukutaitoa ja pinoittain piirrettyjä kuvia. Kevään mittaan kuvien tekstitys alkoi muuttua useammin englanniksi kuin suomeksi ja niissä muistettiin kertoa ainakin, että I miss you! I love you! Välillä kuunneltiin syvän hiljaisuuden vallitessa, kun mummi luki kylvynraikkaille muksuille iltasatuja.

39443083_1563160433814779_4616416001485963264_n

Mitä pidemmän aikaa mahdollisesti jossain muualla asumme, sitä tärkeämmäksi lapsille tulevat tietyt, valikoidut ystävät. Joukko pienenee varmasti, mutta niistä omista pidetään tiukkaan kiinni. Jos jälkikasvulta kysytään, ja toki kysytään, heidän Suomen elämän tärkeimpiin ihmisiin kuuluu serkkujen lisäksi muutama erityinen ystävä. Näiden lisäksi juurikin ne isovanhemmat istuvat kuitenkin vielä jossain ihan omassa sfäärissään, mitä erityisyyteen tulee.

En tiedä, mitä tiistaina on odotettavissa, kun koneeseen astutaan. Itkettääkö sittenkin taas ja miten paljon. Nyt on silti kuitenkin paljon helpompaa kuin viime vuonna. Tällä kertaa olemme menossa kohti jotain tuttua ja rakasta. Kentällekin tulevat parhaat kaverit vastaan.

Eiköhän me olla taas ihan valmiita tähän! Isovanhemmista en ole täysin varma.

VIISUMIT

Lupasin edellisessäni kirjoittaa tämän voitokkaan otsikon isoin kirjaimin ja siinä se nyt on!

Ja kerran vielä:

ME SAIMME VIISUMIT TOISELLE VUODELLE JA LÄHDEMME TAKAISIN KONALLE!!

Myönnän, että eilen stressasi ja itketti, tänään olenkin sitten itkenyt ilosta. Ja kerronpa nyt sellaisenkin jännittävän faktan, että allekirjoitimme vuokrasopimuksen vajaa pari viikkoa sitten tavallaan tietämättä varmaksi, että pääsemmekö edes lähtemään. Mutta kuulkaas tämä: vuokranantajan ehdottaman päivän mukaan saamme avaimet Konalla 20.8., johon ehdimme juurikin näppärästi näillä aikatauluilla nyt. Uusi koti sijaitsee edellisen naapurissa, samassa taloyhtiössä, pihakavereiden yläpuolella. Ja seinät eivät suinkaan ole keltaiset, vaan valkoiset.

Mutta ennen kaikkea, Kona on meidän koti.

Ihan kohta halkean!

 

38772042_960966144112643_9056572253155622912_n.jpg