Kuusitoista päivää

Muuttaminen ottaa kyllä sydämen päälle. Me ollaan jo osittain lomalla ja mulla on aikaa, mutta kaikki aika menee niin kovasti ajatteluun, etten ole muistanut kirjoittaa. Siis en ole muistanut. Miten se on edes mahdollista?

Viimeiset pari viikkoa mä olen itkenyt joka kerta, kun olen nähnyt konalaisittain parasta ystävääni. Ennen tänne muuttoa näin unen, jossa nauroi blondi, pitkähiuksinen nainen, jonka luulin olevan ruotsalainen. Ystävystyin tähän erääseen blondiin neljä viikkoa meidän muuton jälkeen ja me olemme olleet aivan erinomainen parivaljakko siitä lähtien. Ruotsalainen hän ei ole, mutta hiusten ja naurun määrä kyllä täsmää unen kanssa. Hullua.

Vielä emme ole oikeastaan pakanneet mitään. Olemme käyneet tavaroita läpi ja laittaneet monta kassillista perheemme koko ajan kasvavien pieniksi jääneitä sekä omia käyttämättömiä vaatteita ja lasten leluja kirppikselle. Eilen kävin läpi papereita (koulutehtäviä, piirustuksia, muuta taidetta) ja säästettäviä jäi lopulta aika vähän. Aina, kun kannamme ovesta ulos taas uuden pussukan, tuntuu jotenkin helpottavalta.

6A213990-DFC3-46B6-9099-DEF141B6BA77.jpeg

Lapset prosessoivat molemmat eri tavoin. Tällä kertaa näyttäisi Kuopuksella olevan vähän hankalampaa lähdön kanssa, kun tänne tullessa se oli toisinpäin. Paljon me jutellaan kaikesta ja molemmat ovat jo sanoneet, että ikävä jää näitä ystäviä, vaikka he tietävät, että Australiassakin saa uusia. Heillä on kuitenkin edelleen Suomessa muutama ystävä, joista puhuvat ja joita haluavat nähdä, kun sinne taas mennään. Surkeita olemme olleet yhteydenpidossa lasten kavereiden kanssa, mutta ajatus tietyistä ystävistä kantaa silti. Nyt meidän pitää tsempata ja alkaa pitää paremmin yhteyttä sinne ja jatkossa tänne. Mä olen kyllä itse ihan hyvä pitämään yhteyttä ja omat Suomen ystävät tietävät kyllä, mitä mulle ihan oikeasti aina kuuluu, mutta lasten kanssa on kyllä eri tarina.

Mun loma alkaa virallisesti ensi viikon lopulla. Tämä työvuosi oli aivan uskomattoman hieno. Paikoin raskaskin, mutta ennen kaikkea antoisa. Meidän pakeilla on käynyt syyskuun lopusta laskien noin sata nuorta, ehkä vähän yli. Ja todella monen näiden nuorten kohdalla meidän kanssa asioiden käsittely ja meidän tarjoamat uudet työkalut ongelmien ratkomiseen oikeasti muuttivat heidän elämiään. Meidän kanssa on puitu mm. lapsuuden aikaista seksuaalista hyväksikäyttöä, tunnekylmää ja arvaamatonta kotielämää, väkivaltaisia perhe- ja parisuhteita sun muuta painavaa asiaa. Monet ovat saaneet toivoa jatkoon lähtökohdistaan huolimatta. Ihmismieli on todellakin ihmeellinen.

Oma mieli on kyllä vähän stressissä taas, mutta ajatus siitä hetkestä, kun vihdoin tämä säätö on takana ja olemme uudessa osoitteessa, on älyttömän innostava. Siihen nyt on vielä aikaa ja tässä on monta muuttujaa vielä ratkaisematta, mutta kyllä me varmaan vielä perille päästään.

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää lähtöön.

Lähtövalmisteluissa

Nyt, kun muuttouutisemme on avointa tietoa, voin myös avoimesti avautua kaikkeen tämänkertaiseen muuttoon liittyvästä säädöstä, mitä ei olla vielä kunnolla edes aloitettu. Suomesta lähteissä tyhjennettiin omakotitaloa, täältä lähteissä ei sentään sellaista tarvitse. Onneksi, koska lähtöpäivä on noin kuuden ja puolen viikon päässä ja istumme edelleen ahtereillamme, mitä pakkaamiseen tulee. Lähinnä siksi, että puoliso sattuu sopivasti olemaan järjestön reissulla Filippiineillä vielä toisen viikon.

Tähän väliin, löytyykö teidän perheestänne lapsia, jotka osaavat puhua Skypessä? Siis käydä ihan sivistyneesti läpi kuulumisia ja sen sellaisia? Meiltä ei – he eivät tunnu muistavan elämänsä historiikkia tuntia kauemmas, joten kysymykset kuin mitä teit viime viikolla ovat heille aivan hepreaa, eikä vastauksia meinaa saada millään. Puoliso toki tiesi tämän ja onkin nyt matkalla ollessaan pyytänyt lapsia näyttämään lelujaan ja miten ne beybladet pyöriikään ja olipa heillä eilen myös funny face competition. Joka ilta lapset ovat myös halailleet puhelinta, mikä on ihan ok, mutta pusujen kohdalla joudun aina vetämään luuria vähän kauemmaksi. Joku roti nyt.

60284961_1239731832858838_663862082646573056_n

Nyt siis ei paljoa järjestellä. Olen mä toki mielessäni tehnyt kaikenlaista, listoja muun muassa. Olen Australian viisumeita varten tilannut rikosrekisteriotteen sekä etsinyt firmoja, jotka voisivat luotettavasti kuljettaa tavaramme täältä Perthiin. En ole vielä löytänyt sopivaa. Järjestö hoitaa onneksi viisumijärjestelyt puolestamme, joten niiden suhteen saamme olla kohtuullisen rennosti verrattuna aiempaan. Pystymme myös hakemaan saman tien kahden vuoden viisumia, mikä tuntuu helpottavalta näiden puolen vuoden pätkien jälkeen. Tuntuu ihanalta voida olla maassa ainakin kaksi vuotta (tämä siis taas sillä oletuksella, että saamme ne viisumit), koska ensimmäinen vuosi menee kuitenkin sekoillessa. Toisen vuoden aikana voi jo keskittyä muuhunkin kuin sopeutumiseen.

Tällä hetkellä suunnitelmamme on siis se, että lähdemme puoliksi töihin ja puoliksi lomalle Filippiineille heinäkuuksi ja odottelemme siellä viisumeidemme läpimenoa. Jos (ja kun) ne saamme, lennämme Manilasta heinäkuun lopulla tai elokuun alussa Perthiin.

Lähdemme täältä ennen vuokrasopimuksemme päättymistä, joten olimme vastuussa löytää seuraavat asunnon vuokraajat poissaolomme ajaksi. Tällainen pariskunta viime viikolla jo onneksi löytyikin ja he muuttavat tähän asuntoon heinäkuun alussa. Sitä ennen meidän pitää ammattimaisesti pesettää nämä upeat kokolattiamatot ja pyytää taloyhtiön building manageria tarkistamaan asunnon kunto. Vanha Jeeppimme pitäisi myös saada myytyä ennen lähtöä. Viisumeiden saannin yksi edellytys on myös maksaa australialainen terveysvakuutus etukäteen kokonaisuudessaan ennen hakemusten jättämistä. Eli noin ensi viikolla.

60353035_301501184131047_9090902373429149696_n

On tässä nyt pari juttua, mitkä pitää saada hoidettua ennen kuin lentokone irtoaa Havaijin maaperältä ensi kuun lopussa. Muutaman huonosti nukutun yön olen jo ehtinyt tässä viettää ihan vaan siksi, etten ole saanut sykettäni rauhoittumaan, mutta nämä yöt eivät onneksi kovin kauaa kestäneet. Kunhan siippa palailee matkaltaan, alamme sortteeraamaan tavaroitamme ja pakkaamaan laatikoihin niitä, jotka laivalla täältä lähtevät kohti uuden mantereen rannikkoja.

Vielä hengissä!

Hyvästit Konalle

Tässä kevään aikana on tätä päätöstä myllerretty. En olisi ikinä uskonut olevani tähän vielä valmis, mutta nyt olen. Me muutamme kesäkuun lopussa kahden vuoden jälkeen pois Konalta.

Se tie, miten me tähän nyt päädyttiin, on ollut vähintäänkin vaiherikas. Kaikki tässä prosessissa käymämme mutkat, kyyneleet, kyssärit ja niihin saamamme vastaukset ovat menneet niin ihon alle, etten pysty niitä kovin tarkasti tässä nyt avaamaan. Mä olen täällä blogissa monta kertaa julistanut, etten enää koskaan haluaisi asua missään muualla kuin täällä ja että löysin Konalta jotain, mitä tajuamattani olin koko elämäni kaivannut. Nyt kyllä muutin mieltäni kesken kaiken. Olkoonkin vähän yllättävää, niin nyt on oikea aika lähteä. Ja ehkä jatkossa voin pitää suuni vastaavissa tilanteissa myös kiinni.

5E47909F-C8CA-4219-A726-9570AEFA3E25

Ja, hyvät ystävät, me emme muuta takaisin Suomeen. Me muutamme täältä Perthiin, Australiaan. Teemme toisen kansainvälisen muuton kahden vuoden sisään, emmekä käy tässä välissä kotimaassa edes käväisemässä. Lähdemme Konalta ensi kuussa Filippiineille ja Perthiin saavumme näillä näkymin heinäkuun lopussa.

Ihan hullua.

Ja toki tässä on meillä vielä muutamia seikkoja auki, kuten ne ainaiset viisumit taas, mutta nyt jaksan jotenkin olettaa, että kyllä me ne saadaan. Kerron sitten, kuinka kävi. Nyt mennään kuitenkin sillä ajatuksella, että sinne mennään. Kesällä.

Tämä muutto ei ole herättänyt mussa lähellekään niin infernaalisia tunteita kuin kaksi vuotta sitten Suomesta lähteminen. On tässä toki surun ja ilon sekaista soppaa ollut jo ihan riittävästi, myös paljon odottelua. Kun maaliskuun lopulla seuraava sijoituspaikkamme alkoi realisoitua, itkin jo etukäteen sitä, että joudun eroamaan Konan parhaista ystävistämme. Itkin sitäkin jo vähän etunojassa, että mitenköhän lapset tähän ajatukseen suhtautuvat ja melkein jo päätin, että mä en heitä vie kyllä minnekään, jos ovat kovasti vastaan. Olin monta viikkoa muuton suhteen jossain 80 prosentin varmuudessa: sellaisessa tunteessa, että kyllä me molemmat halutaan nyt siirtyä eteenpäin, mutta. Ja siihen muttaan liittyi perään kaikenlaista kysymystä ja huolentynkää.

53441968_2462184767345807_7961768308967997440_n

Ne ajatukset menivät kyllä lopulta tosi nopeasti ohi. Lyhytaikainen huolestuminen oli kuin sellainen hetkellistä epämukavuutta aiheuttanut laastarin repäisy, joka rauhoittui äkkiä. Viimeiset kaksi vuotta täällä Konalla on kirkastanut meille, miten me haluamme elämämme elää (nyt, tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa), mikä on meille pitkässä juoksussa arvokasta ja tärkeää ja mistä me ollaan valmiita sen takia luopumaan ja mistä ei. Ja sitä kohti me olemme nyt menossa ja siksi myös lähdemme eteenpäin. Siirrymme saman järjestön sisällä toiselle kampukselle ja se tuntuu kaikin puolin oikealta ratkaisulta.

No, kaikkien suureksi yllätykseksi lapset ovat olleet alusta asti aivan ok sen ajatuksen kanssa, että muutamme täältä pois. Tuntuu ihan uskomattomalta, että vuosi sitten näihin aikoihin etsimme (ja saimme!) asuntoa ekan vuoden kotimme kulmilta, jotta lapsille olisi toiselle vuodelle tultaessa Konalla jo jotain ennestään tuttua. Silloin tuntui tosi tärkeältä, ja olikin, että ekan vuoden muutosten jälkeen saataisiin lisää niitä pysyvyyden elementtejä tähän aiemmin niin vieraaseen elämään. Ja nyt sitten, taas yhden vuoden jälkeen tästä, lapset ovat suhtautuneet melkein jopa innolla siihen, että muutamme täältä taas toiseen maahan. Oikeastihan näemme kaikki mahdolliset reaktiot vasta perillä, mutta kuitenkin. Jo se, että he ovat tässä vaiheessa lähdössä täysin pelottomasti kohti uutta, on jo itsessään suuri ihme. Esikoinen oli myös koulussaan jo vähän ennen aikojaan kertonut, että me muutetaan ehkä Kaliforniaan. So close.

Mä en myöskään tiedä, miten nopeasti sopeudumme tämän Konan jakson jälkeen suuren kaupungin sykkeeseen ja erilaiseen kiireentuntuun verrattuna tällaiseen lupsakkaan saarielämään. Me olemme asuneet nyt pari vuotta ihan maalla, ihanan uneliaassa pikkukylässä saarella keskellä merta. Vaikka minä ja puoliso olemme aina tunnustautuneet lopulta enemmän kaupunki-ihmisiksi, saa nähdä, nousevatko stressikäyrät uudessa ympäristössä ja miten paljon. Tai ei jos – kyllähän ne alkuun ihan takuuvarmasti nousevat, mutta millä intensiteetillä ja kuinka pitkäksi aikaa, sitä on mahdotonta etukäteen arvioida. ’Mielenkiinnolla’ odotan kyllä. Kuvista ja lukuisista YouTube-videoista päätellen Perth vaikuttaa kyllä aika kivalta kaupungilta. Olen myös lukenut urakalla melkein kaikki Anun blogin Perth-tagin alta löytyvät postaukset  ja oppinut kulttuuristakin (ja kylmistä asunnoista) jo etukäteen jotain uutta.

AB1663A0-2A56-4F1C-94B0-F6FF50D774B0.jpeg

Blogi tulee jatkossakin kulkemaan nimellä Konalla. Ei nimittäin käynyt mielessäkään blogia aloittaessani, että tämän seikkailun jälkeen suuntaisimme asumaan vielä jonnekin toisaalle, edelleen Suomesta katseltuna melkein toiselle puolelle maailmaa. Ehkä lisään vaan tuohon blogin ”Nelihenkinen perhe myi kaiken ja muutti Havaijille”- kuvaukseen ”Ja sitten Perthiin.”- hännän, kunhan sinne asti päästään.

Kiitos jo tässä vaiheessa jokaiselle mukanakulkijalle. Aaltoa ja tunnelmaa on ja tulee taas olemaan kaikenlaista, mutta niinhän sitä sanotaan, että smooth seas don’t make good sailors. Musta on ehkä tulossa ajan mittaan aivan erinomainen seilori, toivottavasti.