Maailman onnellisin, iloton maa

Olen syvällä kulttuurishokin sylissä. Tämä alkoi Konalla jo vajaa vuosi sitten, ja nyt kotimaassa lomaillessa shokki on vain tujakoitunut. Saavuin vuoden jälkeen yksinkertaisesta saarielämästä takaisin maailman onnellisimpaan maahan, ja olen ahdistunut.

Totuin siellä gekonkakan ja ikihien keskellä muutamassa kuukaudessa liian hyvään: ihmisiin, jotka välittävät syvästi muistakin kuin vaan siitä omasta, pienestä piiristään ja yhteisöön, joka tukee tavoilla, joita en osannut odottaakaan. Tiedän, että suomalaisten sisimmissä sykkii suloiset sydämet, onhan perheeni ja useat parhaat ystäväni suomalaisia. Mutta kulttuurisesti niistä ei kyllä jaella sen laajemmalle, sillä avunannot, tsemppaavat sanat, kehut ja kiitokset jaetaan yleensä vain niiden omien ihmisten kesken.

Kulttuurisesti jokainen on Suomessa oman onnensa seppä ja elämä on sitä mitä teet siitä. Maailmalla naapurista, kaukaisestakin, pidetään huolta. Elämää eletään laajoissa yhteisöissä ja jokainen saa tuntea kuuluvansa johonkin. Oman ryhmän ulkopuolisiin ihmisiin voidaan suhtautua avoimesti ja positiivisesti ja juhliin voi aivan hyvin kutsua ihmisiä, joita ei ole koskaan ennen edes tavannut.

IMG_8907

Olen myös vanhemmuuskriisissä. Heti Konalla laitoin merkille, kuinka käsittämättömän kärsivällisiä ystäväni olivat lapsiaan kohtaan. Siinä, missä minä olin oppinut kontrolloimaan omiani (kannattaa nyt heti tehdä niin kuin pyydän, muuten et saa katsoa elokuvaa myöhemmin), he kasvattivat lapsiaan molemminpuoleisen kunnioituksen vallitessa. Virheitä ei pyritty etukäteen sahaamaan lapsesta irti, vaan niitä käsiteltiin rauhakseltaan sitä mukaa, kun asioita ilmaantui. Lasten annettiin olla ja mennä ja kaatua naamalleen, niin fyysisesti kuin kuvaannollisesti. Mun kasvatustyylini on vahvistanut lapsissani ulkopuolelta tulevaa kontrollia, heidän tyylinsä taas sisäpuolelta tulevaa kontrollia. Monet tuntemani lapset osaavatkin totta tosiaan tehdä viisaita ja vastuullisia valintoja ihan ilman mitään uhkailuja tai rangaistuksen pelkoa. Kyllä ne omatkin toki osaa, mutta se ei kyllä ole minun erinomaisuuteni ansiota.

Ei kaikki, mutta joku osa tavastani kasvattaa nousee puhtaasti suomalaisuudestani ja tiukassa istuvassa tottelevaisuuden odotuksesta. Mä en kuitenkaan ihan oikeasti halua kasvattaa lapsia, jotka ovat tottelevaisia. Mä haluan kasvattaa lapsia, jotka ajattelevat itse ja oppivat kantamaan vastuun teoistaan. En vaan nyt tosiaan vielä ihan tiedä, miten.

Mä haluan karistaa itsestäni kaiken sen, mikä on sitä huonoa suomalaisen kulttuurin tuotetta, sitä, mitä en aiemmin edes osannut itsessäni kyseenalaistaa. Kaikkea sitä, minkä olen niellyt kokonaisena vain siksi, että näin täällä nyt ollaan ja eletään ja tällä tavoin tämän nyt vaan kuuluu olla ja sääntöjä noudattaa. Mä tiedän, etten pääse lasten kanssa sinne, minne haluan heitä viedä sillä tyylillä, millä olen aiemmin vetänyt, mutta ihan vielä ei ole kirkastunut, miten tästä eteenpäin.

IMG_8248

Amerikkalaislapset eivät mitenkään erityisesti riehuneet Havaijilla, mutta heillä on siellä paljon enemmän tilaa olla ja elää. Me ollaan nyt jo saatu osaksemme vihaisia mulkoiluja kaupungilla, kun kulkueemme viisi lasta on olleet innoissaan jostain keskenään. Jopa amerikkalaiset ystävämme sanoivat, että suomalaiset tuijottavat. Se on tuntunut musta ihan kamalalta. Jotenkin meidän iloinen, englantia puhuva revohka on onnistunut ärsyttämään joitakin ohikulkijoita parit viime päivät. Paitsi silloin, kun jokainen istui jokaikisen bussi- ja junamatkan aivan hissukseen paikoillaan, kun selitin, että tässä kulttuurissa sellaista käytöstä arvostetaan ihan erityisesti. Julkisissa kulkuvälineissä ei sairasta huudella. Ja ai että kun olivatkin nätisti, kehut tosin saivat vain vanhemmiltaan.

Suomessakin voi tietysti mennä vastavirtaan ja kasvattaa aivan tasan niin kuin haluaa. Voisin sen kuvitella olevan vaan vähän työläämpää ilman yhteisön tukea. Konalla mun jokainen ystävä veti mua joka päivä kohti parempaa vanhemmuutta. Näytti omilla valinnoillaan valoa sinne mun kärsimättömyyteen ja omalla armollisuudellaan alleviivasi mun risteyskohtia äitinä. Enkä mä ennenkään ollut mikään huono äiti, päinvastoin, tämä ei ole nyt yhtään sellainen laulu. Mä en vaan halua olla sellainen äiti, joka ei uskalla kyseenalaistaa sitä, miten asiat pitää tehdä, koska tämähän nousee yleensä vain kulttuurista, jossa on elänyt.

Muualla kasvaa nimittäin Suomeen verrattuna paljon iloisempia ja vapaampia lapsia. Heillä on monilla myös todella iloiset ja vapaat vanhemmat. Näissä maissa ei ehkä satele pisteitä onnellisuusvertailuissa, mutta mä haluan kyllä jatkossakin valita kaiken muun hyvän yli ilon. Ja vapauden.

Milloin ikävä helpottaa?

Aloin tänään itkeä tuhatpäisen kampuksemme jättikahvion ruokajonossa. Törmäsin siinä kahteen ystävääni, pariskuntaan, joista toinen koppasi heti kainaloonsa ja kysyi, aidosti, että mitä kuuluu. Odottamattoman empatian iskettyä kohti keskellä lounastaukoa en sitten näköjään voinut muuta.

Nyt juuri on ollut vähän hankala olla täällä. Yksi rakkaimmista ystävistäni Suomessa on juuri joutunut hyvästelemään toisen vanhempansa ja minä olen kaukana, kun hän on palasina. Esikoinen on viimeksi eilen laskelmoinut, kuinka on täällä vielä, kun täyttää kahdeksan, mutta sitten lähtee Suomeen, eikä kyllä tule enää koskaan Havaijille. Hän itki, taas, kun ei saa nähdä serkkujaan eikä isovanhempiaan enää ikinä.

27329447_10159870059825203_1424103812_o

Vaikka en pääsekään nyt halaamaan ystävääni, vaikka haluaisin, pystyn tekemään itselleni selväksi, miksi olemme täällä. Ei tämä päätös järky, vaikka välillä harmaan sävyissä hetki uidaankin. Mä olen kyllä edelleen ihan yhtä valmis jättämään asioita taakseni – maksamaan valinnoistani hintaa, kuten meillä päin on tapana sanoa – mutta lasten kohdalla se onkin sitten paljon vaikeampaa.

On oikeasti ihan hirveää katsoa vierestä, kun oma lapsi ei kotiudu.

Samaan aikaan me ollaan täällä viime päivinä jeesailtu muutamia nuoria ihmisenalkuja, jotka olivat joutuneet vaikeuksiin pössyteltyään kampuksella. Viime viikolla keskellä yhtä arkiyötä kannettiin lapset meidän sänkyyn ja pedattiin yhdelle peti lastenhuoneeseen, kun se sai kenkää koulusta. Sellainen nuori mies, jota on siirrelty kasvatuskodista toiseen ja jolla on ollut aika vähän positiivisia näkymiä tulevaisuudessa. Muutama muu, joilta ei sääntöjen noudattaminen oikein onnistunut, vaikka halua tavallaan olikin.

27398607_10159870065865203_148688497_o

Mä olen tuntenut itseni melkoisen avuttomaksi viime aikoina. Mitä sitä kukaan osaa sanoa ihmiselle, jonka isä juuri kuoli tai toiselle, jonka isä taas heitti sen pois kotoa? Tai yhdelle pienelle, joka välillä sydänjuuriaan myöten nyyhkyttää vieressä, kun haluaa kotiin.

Milloinkohan lasten ikävä helpottaa?

Sä olet muuttunut siellä Jenkeissä

Elin läpi liki koko 80-luvun. Elämä oli silloin erilaista. Vaikka kasvoin 30 minuutin matkan päässä Helsingistä paikkakunnalla, joka nykyään pääkaupunkiseutuun lasketaan, oli se silloin melkoinen peräkylä. Emmekä me lapset käyneet pääkaupungissa melkein koskaan. Lintsillä kesäisin ja jouluostoksilla ja joskus silloin tällöin humputtelemassa. Se oli 80-luvulla suurta se.

Vielä suurempaa kaikki oli Amerikassa. Oli Amerikan rautoja ja Amerikan serkkuja ja karkkeja, joita ei saanut Suomesta. Kaikki, jotka siellä pääsivät käymään, olivat jotenkin pidemmällä elämässä. Parempia. Toiset jopa muuttivat sinne. Keitä ne luulivat olevansa?

Näin viime yönä unta, että parhaat lapsuudenystäväni olivat pettyneitä muhun, ’koska sä oot muuttunut siellä Jenkeissä.’

Unessa mä uskoin ystäviäni. Se oli kamalaa. Olin tajuamattani liittynyt niihin, joilla nousee hattuun siellä Jenkeissä. Niihin, jotka eivät osaa enää kunnolla suomea ja joilla on liian huomionhakuisia vaatteita ja jotka eivät elä sellaista tasaista elämää, kuten hyvän ihmisen kuuluu.

26735619_10159795593350203_565873110_o

Todellisuudessa Havaijilla ei ole mikään muu suurempaa kuin avolava-autot, muoviset maitopurkit ja ravintoloiden ruoka-annokset. Allekirjoittaneen ’omantyylinen’ pukeutuminen on sillä lailla historiaa, että tällä hetkellä repertuaariin kuuluu lähinnä vain leikatut farkkushortsit ja flipflopit. Aina. Tuossa yksi päivä laitoin ”kaupoille” (eli Targetiin) päälle mustan mekon ja tunsin itseni ylipukeutuneeksi.

Elän taas uudestaan kuin 80-luvulla, tosin vähän toisenlaisessa miljöössä. Kulttuuririennot ovat hyvin harvassa, eikä Konalla ole mitään kovin sivistävää tekemistä luonnon tarjoaman sivistyksen lisäksi. Silloinkin, kun täällä jotain järjestetään, on taso yleensä melkoisen kotikutoista. Jouluparaatiin, esimerkiksi, pääsee esiintymään kuka vain. Viimeksi siellä nähtiin ainakin jonkun koulun eräs vanhempi miesopettaja, joka oli joskus nuoruudenpäivinään soitellut enemmänkin kitaraa ja laulanut kotona paljonkin Paranoidia. Ohi pyöräili myös joulupukki shortseissaan.

Eihän mulla tässä mitään, mutta välillä mietin näitä viidakkolapsiani, että näinköhän ne nyt jää jostain paitsi, kun eivät käy alituiseen Ateneumissa eivätkä Luonnontieteellisessä, eivät Kansallismuseon Vintissä eivätkä koulun kanssa luistelemassa. Täällä heille ei opeteta valööreitä eikä taiteen tuntemusta, ei ompelua eikä puutöitä, muun muassa. Koreaa kyllä.

26781574_10159795592985203_643263104_o

25624697_10159795592570203_684616021_o

26732376_10159795591930203_1942768072_o

26694998_10159795591490203_357212265_o

Toki he oppivat täällä lukemaan aaltoja ja uimaan voimalla. Oppivat englannin, tunnistavat monia trooppisia kasveja ja omaksuvat sen, että heille on tosi paljon tilaa maailmassa. Kaikki hirveän tärkeitä asioita noin niin kuin mahdollista jatkoa Suomessa ajatellen? Ei pysy luistimet enää varmaan jalassa, eivätkä opi piltit rakastamaan hiihtoa yhtä paljon kuin äitinsä.

Oikeasti mä en kyllä tiedä, että palataanko me täältä Suomeen ja jos, niin milloin. Eli mennään tällä ja nämä opit riittää sinne, minne riittää. Opit ovat takuuvarmasti toisenlaiset kuin kotimaasta olisi saanut, mutta kukapa nyt niin voisi sanoa, että tämä kuitenkaan huonompaa olisi.

Ja kyllä me kaikki ollaan oikeasti muututtukin täällä Jenkeissä. Siitä lisää toisessa jaksossa.