Pikapaniikki

Viime viikonloppuna upposin kerran ja nopeasti sellaiseen paniikkiin, jollaista en ole aiemmin koskaan kokenut. Ensimmäistä kertaa elämässäni luulin hetken, että toiselle lapsistani on oikeasti käynyt jotain, kun emme löytäneet häntä ulkoa noin kymmeneen minuuttiin. Asiat saivat yllättävän äkkiä mussa aivan massiivisen tunnereaktion, jota on vähän vaikea nyt jälkeenpäin itsekään ihan ymmärtää.

Taustalle pitää vähän kertoa, millaisessa kaupunginosassa ja kulttuurissa me tällä hetkellä asutaan. Meille kerrottiin heti meidän tänne muutettuamme, että Australiassa on laitonta jättää alle 12-vuotias yksin kotiin tai antaa kulkea esimerkiksi kävellen yksin kouluun. Lapsia ei juuri katukuvassa itsekseen näykään, vaan alakoululaiset kulkevat täällä aina aikuisen kanssa. Tarkistin nämä säädökset tosin vasta vähän aika sitten ja tällainen laki on asetettu vain yhteen tämän valtavan maan osavaltioon. Länsi-Australiassa ei virallisia ikärajoja ole, vaan päätökset pohjaavat aikuisen vastuuseen ja harkintaan, kuten Suomessakin. Kulttuuri on silti aivan toinen täällä kuin lintukotoisemmassa kotimaassa ja vasta yläkouluikäisiä näkee omissa porukoissaan ilman aikuisia. Lapsilla oli Suomessa kolme vuotta sitten suurempi reviiri ulkomaailmassa kuin täällä tänä päivänä. Sellaista elämä usein maailmalla vaan on, täällä aidattujen koulunpihojen ja lukollisten muurein suojeltujen kotitalojen valtakunnissa. Meidän lähiömme on kävelymatkan päässä miljoonakaupunki Perthin keskustasta ja vaikka tämä onkin yleisesti ottaen aika rauhallinen ja turvallinen paikka asua, liikuskelee meidän kujillamme useinkin vähän hämärää porukkaa. Huumeet ja kodittomuus ovat ongelmia täälläkin ja näkyvät myös täällä East Perthissä. Meidän kodin ohi kuljetaan keskustaa kohti sekavissa merkeissä vähintään viikottain.

29435F75-4F0A-4101-ACFD-8E06B1BC8106

Meidän tämänhetkinen kotimme on kujalla, josta on muutaman kymmenen metrin matka läheiseen leikkipuistoon. Sinne ei ole nyt menemistä, joten lapset ovat tehneet itselleen leikkipaikan asfaltista. Kotimme edessä parivaljakko skeittailee, skuuttailee ja heittelee palloa yleensä tuntikausia joka päivä. Viime sunnuntaina puoliltapäivin Esikoinen juoksi yhtäkkiä hädissään sisään ja sanoi, ettei löytänyt siskoaan enää mistään. Tytöllä oli ollut skuutti ja Esikoisella skeitti ja molemmat olivat treenanneet temppujaan siihen saakka, kunnes Kuopus oli yhtäkkiä kadonnut isoveljeltään näköpiiristä. Ryntäsin saman tien itkuisen pojan kanssa pihalle ja juoksimme kolmeen eri suuntaan huutaen tytön nimeä niin lujaa kuin keuhkoista lähti. Ei ketään missään. Juoksin sisälle hakemaan puolisoa mukaan, joka säntäsi vielä neljänteen suuntaan lasta etsimään. Oli pyytänyt matkalla naapureita ja vieraita ohikulkijoita apuun sanoen, että nyt on pieni, vaalea seitsemänvuotias kadonnut jonnekin. Ihmiset olivat auttaneet välittömästi. Mulla nousi paniikki päälle varmasti alle minuutissa. Laitoin heti päässäni asiat siihen järjestykseen, että jotain kamalaa on täytynyt tapahtua, koska Kuopus ei koskaan lähde itsekseen karkuteille, ei edes uteliaisuuksissaan seikkailemaan minnekään, vaikka ei luonteeltaan mitenkään arka tai pelokas olekaan. Ei ole lähtenyt edes silloin, kun on kiukuspäissään uhannut muuttaa pois kotoa. Silloinkin karkumatkat ovat pysähtyneet eteiseen, koska kenkiä on ollut typerää laittaa jalkaan vihaisena.

Juoksin itkien ympäri korttelia. Esikoinen ryntäili itään ja länteen kyyneleet silmissä mun vierellä, etsi roskisten takaa, autojen takaa, puskien takaa. Tiesin, ettei Kuopus pysyisi piilossa, jos piiloon olisi jossain älynväläyksessään mennyt, jos olisi kuullut meidän hätääntyneet huutomme. Pelkäsin välittömästi pahinta. Näin, miten ihmisiä juoksi ja pyöräili talomme takaa lasta etsien ja paniikkini yltyi. Kuopus oli hävinnyt aavekaupunkiin kuin tuhka tuuleen.

Ja sitten yhtäkkiä, noin kolmensadan metrin päästä kotoa, löysin tytön yhden tyhjillään olevan teollisuusrakennuksen takaa. Siellä se oli aivan onnellisena ja puhui muurin yli koulukaverilleen. Mulla ei ollut välähtänyt siis kertaakaan, että tytöt ovat mitenkään vielä oikeasti sillä tavalla ystäviä, että Kuopus voisi ikinä milloinkaan suunnata heidän kotinsa lähettyville tekemään yhtään mitään.

12BBD9FF-D1DD-4B88-9144-7BAB8D045EF6

Kuopus näki naamastani heti, että nyt ei pidä paljoa kysymyksiä kysellä. Lähti perässäni välittömästi sanaakaan sanomatta kotiin ja hiljaa seurasi mua ja veljeään, kun me jokseenkin epäuskoisina kävelimme kolmistaan pitkin tyhjää kotikatua. Laitoin puolisolle viestiä, että Kuopus oli löytynyt. Hätä ei silti meinannut laskea mulla heti mihinkään, vaan kyyneleet valuivat vielä hyvän aikaa siitä, kun olimme kaikki taas yhdessä olkkarissa.

Kotona kävimme päivän mittaan keskusteluja rajoista, luvan kysymisestä, siitä, miten nykyisessä kotikaupungissa ollaan ja miksi ja kuinka paljon muut pelästyvät, jos eivät tiedä, missä kaikki ovat. Lähellä kotiamme oleva highway ja sieltä tuleva, jatkuva meteli oli ilmeisesti blokannut kaikki huutomme, eikä Kuopus ollut kuullut kertaakaan, että olimme häntä etsineet. Tytölle koko episodi tuli täytenä yllätyksenä ja koko kuva rakentui lapselle vasta meidän kertoman perusteella. 9-vuotias osoitti taas ihanaa empatiaa, kun tuli mua silittelemään jossain vaiheessa ja sanoi, ettei enää äiti tarvii itkeä, Kuopus löytyi jo.

Jälkeenpäin on vaikea sanoa, mitä koko absurdista tilanteesta ajattelen. Kukaan muu ei voisi ikinä saada mua vastaavaan paniikkitilaan kuin mun omat lapset ja pelko siitä, että heille on käynyt jotain. Näköjään siihen ei tämän kummempia tarvita kuin pieni hetki, jolloin luulen jommankumman olevan jossain missä lie ja paniikkinappula on pohjassa, vaikka en muuten sen kummempaa pelkoa elämästä tunnustakaan tuntevani. Kovasti tämä tilanne muhun osui, vaikka ei näin kerrottuna ja viikon jälkeen mitenkään kamalan järkyttävältä kuulostakaan.

Tätä yhtä turbulenssia lukuun ottamatta meille kuuluu muuten oikein hyvää.

 

Kohta ne muuttaa kotoa

Meidän molemmat lapset on syntyneet lokakuussa, kahden vuoden ikäerolla. Joka vuosi tähän aikaan mä huomaan päivitteleväni ajan kulumista ja ihastelen niiden kauniita piirteitä. No sitä mä nyt teen joka päivä muutenkin, mutta joka vuosi tähän aikaan siihen liittyy vielä vähän enemmän syvyyttä. Miten ne voi olla taas vuoden vanhempia?

28417620_10160006376285203_1830059987_o

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Molemmat meidän lapsista on omilla tavoillaan sisukkaita, päättäväisiä ja voimakkaita. Molemmat ovat myös herkkiä ja lempeitä. Molemmat rakastavat vauvoja. Muuten ovatkin sitten hyvin erilaisia: toinen on introvertti, toinen ekstrovertti, toinen skeittaa, toinen tanssii, toinen on tarkka tavaroistaan ja toisella on kaikki aina hujan hajan. Toinen on ollut ekaluokan alusta aina napakasti ovella odottamassa, koska lähdetään, ilman patistamista, kun toinen laulaa, pyörii, häärii ja lopulta suuttuu, kun hänelle ei ole annettu tarpeeksi aikaa pakata reppua ja kohta myöhästyy koulusta kaikki. Toinen piirtää mallista paremmin kuin äitinsä ja toinen on ajattelussaan niin luova, ettei välillä saa logiikan päästä kiinni. Maailma on joskus liian neliskanttinen ja rajattu joidenkin yksilöiden tarpeisiin.

Aika on mennyt nopeasti, vaikka tietysti yhdeksään vuoteen on kaikenlaista mahtunut. Olemme perheenä asuneet yhteensä seitsemässä kodissa näiden yhdeksän vuoden aikana, mikä nyt ei ole mikään ideaali, mutta toisaalta, ei siihen kukaan hajonnutkaan ole. Mä tykkään olla vanhempi paljon enemmän nyt kuin silloin uhmaikäsekoilujen aikaan tai etenkin silloin, kun toinen sekoili ja toinen oli vaarassa horjua ensiaskelineen autotielle. Sellainen jatkuva aivojen fight or flight-asento ei kyllä kuulu omiin suosikkeihini ja siksi nykyään onkin paljon kivempaa kaikilla. On ihanaa, kun mullakin on tilaa ympärillä ja aivokapasiteetti sittenkin tallella.

6A213990-DFC3-46B6-9099-DEF141B6BA77

Näyttökuva 2019-4-3 kello 8.37.26

45361706_2261991810751062_5924095240876064768_n

Mitä ajan kulumiseen tulee, niin sehän tässä just eilen kävi mielessä, että seuraavat yhdeksän vuotta tulee menemään vielä tätä edeltäjäänsä nopeammin ja kohta Esikoinen täyttää 18. Sain eilen jotenkin ensimmäistä kertaa ihan oikeasti kiinni siitä, mitä kaikki nuorten aikuisten vanhemmat aina sanovat: aika tulee menemään hirvittävän nopeasti. Jotkut lisäävät myös loppuun ne iki-ihanat sanat nauti nyt. Ja kyllähän me kaikki se tiedetään, ettei kaikista vaiheista vaan yksinkertaisesti voi nauttia, mutta jos nyt jälkiviisaana jotain itselleni sinne alkuvuosiin sanoisin, niin ei kaikkea tarvitse myöskään ihan niin vakavasti ottaa. Jos osaisin jatkossa pitää kiinni siitä perspektiivistä, että onko tällä tilanteella mitään merkitystä 20 vuoden kuluttua ja jos vastaus on ei, niin ei ehkä kannata sen takia sitten hampaita kiristellä. Pick your battles. Ei se oikeasti ole niin justiinsa.

Mutta sain mä kiinni myös siitä nauti nyt-lauseesta jotenkin eri tavoin nyt, kun tähän ajan kulumiseen heräsin. Kyllä mä haluaisin nämä vuodet muistaa ennen kaikkea niin, että me tykättiin olla keskenämme ja että meillä oli hauskaa yhdessä. Mä ajattelin siis jatkossa keskittyä lähinnä viihtymiseen, jos mahdollista. Kun niin harvalla asialla oikeasti on pitkässä juoksussa yhtään mitään merkitystä – varsinkaan millään höyrytetyillä parsakaaleilla tai tasan tarkkaan kulkevilla rutiineilla – niin jospa meillä keskityttäisiin vaan siihen, että elämästä tulee hyvä. Sanon tämän nyt, kun lapset ovat sunnuntaiaamun raukeita ja katsovat piirrettyjä, minä juon kahvia ja kaikki on mukavasti. Voidaan palata tähän viihtymiseen jo vaikka tänään myöhemmin, kun ensimmäinen sisarusten välinen täysin turha riita pamahtaa ilmoille. Mutta voisinko mä silti opetella olemaan enemmän zen, koska enhän mä siellä ole tappelemassa? Riidelkööt he, jotka siihen haluavat päivänsä käyttää, ehkä mä voisin opetella vetäytymään jonnekin omaan onnelliseen paikkaani siksi aikaa ja odottaa, kun rauha taas palaa ja voimme jatkaa sitä juuri lanseeraamaani yhdessä viihtymistä.

51951395_2375770939313430_8694990320988848128_n

Kysykää ensi vuonna tähän aikaan, miten onnistui. Silloin, kun lapset täyttää jo kahdeksan ja kymmenen ja olemme taas vuoden lähempänä sitä, että kohta ne muuttaa kotoa.

Kitkainen kotikoulukausi

Tämän työlään sopeutumistunnelin päässä kajastaa valoa. Ensimmäisenä ehkä jouluvalot, suomalaiset, ja ensi kuussa alkava, kotomaassa vietettävä loma. Sen jälkeen, tammikuussa, lapset aloittavat muuttomme jälkeen vihdoin oikean koulun. Me olemme olleet mukana kampuksen kotikouluryhmässä nämä Australian elämämme ensimmäiset kaksi kuukautta ja tämä on vaatinut multa paljon enemmän kuin etukäteen arvelinkaan. Mä en tiedä, miten tämän nyt kauniisti laittaisi, mutta mua ei ole kyllä tehty pitämään minkäänlaista kotikoulua yhtään kenellekään. Jäimme tähän ryhmään täksi ajaksi eniten sen takia, että suurten muutosten tuulten jälleen puhaltaessa tämä oli rauhallinen ja helppo alku ja siirtymä lapsille, ja hehän on tykänneet tästä systeemistä tosi paljon. Ausseissa jo ekaluokkalaisen koulupäivät kestävät yli kolmeen, joten on ollut hyvä ottaa iisisti nyt alkuun. Aika puhki ovat molemmat olleet näinkin. Täällä kouluvuosi myös alkaa aina tammikuussa, joten tulevan koulun kanssa sovittiin aloituksesta seuraavan lukuvuoden alusta, eikä kesken vuotta.

049EA3AF-6F2A-4E80-9F2E-8E81215B0F86

Maailmalla kotikoulua käyviä lapsia on suhteellisesti paljon enemmän kuin Suomessa. Kotikoulun valitsivat Konallakin muutama hyvä ystäväni ja kaikilla heillä oli samankaltaisia ajatuksia kotikoulun eduista: kaikki puhuivat tällaisen koulunkäynnin joustavuudesta ja siitä, miten perhe voi helpommin matkustaa tai viettää pidennettyjä viikonloppuja yhdessä, kun koulu kulkee mukana. Jokainen perhe painotti myös läheisiä välejä lapsiinsa ja kaikille oman lapsen opettaminen näytti tuovan myös ihan aitoa iloa.

Minä olen kyllä yrittänyt, mutta en koe kuuluvani tähän sakkiin.

Vaikka mun lapset tuokin mulle aivan valtavasti iloa, heidän opettamisensa kuuluu meistä kyllä jollekin toiselle aikuiselle kuin meille vanhemmille. Kotikoulu ei ole myöskään tuntunut musta joustavalta, päinvastoin, mä koen olevani tosi sidottu nyt, kun en voi päivisin tehdä kokoaikaisesti töitä. Mun työ on itsessään joustavaa ja mielenkiintoista ja haastavaa ja siihen haluan myös panostaa. Ja sitten, kun lapset pääsevät koulusta, haluan olla heille äiti vaan, enkä miettiä, että osaavatko nyt varmasti jotkut kertotaulut ja riittääkö mun kapasiteetti kantamaan tämänkin kakun.

7DF480F8-AC63-452B-AC61-4FF07A9F1399.jpeg

Suomalaisittain ajateltuna kotikoulu on todella harvan valinta. Mä en kotimaassa tajunnutkaan, miten monet maailmalla valitsevat oman perheen kannalta parhaaksi vaihtoehdoksi juuri kotikoulun. Ihanaahan se on, että on vapaus valita lapsiaan opettaa, jos sen omaksi jutukseen kokee. Mä en tiedä, onko Suomessa riittävästi perheitä tällaisiksi kotikouluryhmiksi, mutta ainakin täällä ja Konalla ne ovat ihan tosi tavallisia. Ryhmät toimivat varmasti ympäri maailman eri tavoin, mutta periaatteessa ryhmät mahdollistavat sen, että perheet voivat opettaa vuoroissa, joten kotikoulunkin valinnut saa välillä pausseja opettamisesta ja yhdessäolosta. Kukin voi opettaa myös sitä, mitä osaa tai haluaa ja lapsilla on myös luokkakavereita. Esikoisella niitä on tällä hetkellä viisi ja Kuopuksella seitsemän. Ei siis montaa, mutta kuitenkin. Meidän vastuu on ollut opettaa luokassa noin neljä tuntia viikossa. Maanantaisin on kotipäivä ja tiistaista perjantaihin päivät päättyvät jo klo 12:30.

Kotikoulun saa kyllä halutessaan toimimaan hienosti, eikä se sulje mahdollisuuksia lasten jatko-opintoihin, sosiaalisten taitojen oppimiseen tai mihinkään muuhunkaan. Ja suomalaisilla on vielä mahdollisuus valita vaikka Kulkurikoulun kaltaisia palveluita, jotka auttavat kaikkien lukuaineiden opettamisessa – en ole ystäviltäni kuullut mistään vastaavasta täällä tai Yhdysvalloissa. Mutta aikaa tämä joka tapauksessa vie ja vaatii myös paljon perheen vanhemmilta. Muun muassa sen, ettei ainakaan toinen tee kokopäiväisesti, jos ollenkaan, töitä tai että kotiin palkataan opettaja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täällä Australiassa kouluvuosi jakaantuu neljään jaksoon, joiden jokaisen välissä on pieni loma. Kahden viikon lomat sijoittuvat noin huhti-, heinä- ja lokakuille ja kesäloma, kuuden viikon mittainen, on joulukuun puolesta välistä tammikuun loppuun. Meillä on tällä hetkellä menossa kolmannen ja neljännen jakson väliin sijoittuva kahden viikon loma. Tällainen lomasysteemi tuntuu ainakin tässä vaiheessa ihan mahtavalta. Kesäloma on tähän asti alkanut aina jossain vaiheessa tuntua aivan liian pitkältä ja lukukauden alettua seuraavaa lomaa odotellessa on ehtinyt jo vähän väsyä. Nämä Aussi-lomat kuulostavat siltä, että auttavat varmasti hyvin katkaisemaan lukuvuotta, mutta kokemus sen sitten ensi vuonna lopulta paljastaa, onko näin. Tällä hetkellä tämä loma ei tunnu kuitenkaan ihan yhtä juhlavalta, kun olemme olleet tämän koulusysteemin takia yhdessä muutenkin ihan tosi paljon. Nyt vaan emme tee koulujuttuja yhdessä.

Tammikuun lopusta lukien meillä alkaa taas normaalimpi arki. Mä jatkan muutama viikko sitten aloittamiani kotikäyntejä vähävaraisissa perheissä ja ihmeellistä mutta totta, pääsen myös luennoimaan mielenterveydestä ja sen hoitamisesta muutamallekin Certificate IV kurssille. Vastuu meidän lasten opettamisesta palautuu muille ammattilaisille ja mulle jää vain tämä vanhemman rooli, josta oikeasti nautin. En malta odottaa.